Vallatussa saunassa vähävarainenkin voi saada kokemuksen omistamisesta – Lähdimme salasaunan löylyihin Lappeenrantaan

Ajakaa sivuun, niin näette rivin autoja tienposkessa. Siitä alkaa pieni polku, joka menee viistosti rannan suuntaan. Kävelkää sitä, kunnes näkyy savua ja kuuluu elämän ääniä.”

Näin selittää puhelimessa tapahtumatuottaja ja lappeenrantalainen paluumuuttaja Lauri Tujula. Rämmimme valokuvaajan kanssa umpimetsässä, joka on niin tiheä, ettei kulkusuuntaa tahdo hahmottaa. Hyttyset syövät, ukkonen jyrähtelee ja taivas on kaatumaisillaan niskaan.

Emme löydä perille, vaan Tujulan on noudettava meidät autolta. Hän tervehtii, ilmoittaa saunan olevan 70-asteinen ja johdattaa meidät oikealle polulle. Tujula on puolisoni vanha kämppis, ja tieto vallatusta saunasta kantautui korviini yhteisen kaverimme kautta. Tripadvisorista tai Lonely Planetista sitä on turha etsiä.

Salasaunaan, jota kutsutaan nimellä Salasauna, sisältyy vanhasta vajasta tehty pukukoppi, puuliiteri, auton vanteesta tehty nuotiopaikka sekä paikan sydän: neljä tai änkeämällä viisi aikuista vetävä sauna ja sen elämää nähnyt kiuas. Tönö on vähän vinossa, joten ovi aukeaa löylytellessä itsestään, ellei sitä lukitse sisältäpäin. Seinässä on söpö pieni maisemaikkuna.

Saunan tarkkaa historiaa ei osaa kukaan seitsenhenkisestä porukasta avata. Yksi löylyttelijöistä, hiljattain kuvataiteilijaksi valmistunut Olga Hyvönen kertoo, että paikallisen saunafolkloren mukaan ensimmäiset luvattomat kävijät olivat kalastajia, mutta varmaa tietoa ei ole. Paikan juridista omistajaa he eivät lähde edes arvailemaan.

Tilastokeskuksen arvion mukaan Suomessa on yli 2,4 miljoonaa saunaa. Kukaan tuskin tietää, moniko niistä on hylätty. Yksityishenkilöiden lisäksi saunoja omistavat seurat, kunnat, seurakunnat, ammattiliitot ja vastaavat. Niistä kaikki eivät aktiivisesti käytä tai huolla hikimajojaan, jos edes muistavat niiden olemassaoloa.

Koska monelle vähävaraiselle oma rantasauna on kaukainen haave, voivat hylätyt ja hylätyn oloiset saunat saada kutsumattomia vieraita.

Tyypillisesti salasaunat ovat joko vallattuja autiosaunoja, kuten Salasauna, tai jämäpuusta, pressuista ja vastaavasta halpamateriaalista kyhättyjä rakennelmia. Sompasaunan ohella mediat ovat noteeranneet ainakin Länsi-Tontun saaren salasaunan Helsingin ulkosaaristossa, Keravanjoen rannan mysteerisaunan ja Skallerin salasaunan Porvoossa.

Salasaunat ovat yksityisiä julkisia tiloja: paikalle saa – tai siis ”saa” – tulla jokainen, joka siitä tietää. Tänne Lappeenrannan Salasaunalle on Hyvösen mukaan kutsuttu kaikki hyvikset ja hyvisten kaverit. Se viittaa paikallisten suussa ihmiseen, jolla on hyvät tarkoitusperät. Pahiksista ei hänen mukaansa puhu kukaan.

Osa saunan vakituisista kävijöistä on salailevampaa sorttia. Näin kertoo anonyymiksi jättäytyvä kylpijä. Paikan varjeluun liittyy pelko vandaalien tai, vielä pahempaa, byrokraattien invaasiosta. Kun tieto kivoista asioista leviää, kasvavat kävijämäärät. Sen myötä intiimi tunnelma voi vesittyä. Tujulan mukaan näin kävi aikanaan Sompasaunalla.

Hyvösen ensimmäinen visiitti Salasaunalle oli muutama vuosi sitten. Kun hän näki saunan ensimmäistä kertaa, ei hän meinannut uskoa onneaan.

”Ajattelin, että täällä on pakko ruveta käymään.”

Hyvönen ei ollut saunonut puusaunassa kuin muutamia kertoja, sillä mökkiä ei perheeltä löydy eikä löydy monelta kaveriltakaan. Juhannukset hän oli viettänyt tyhjentyneissä kotikaupungeissa, joita kahteenkymmeneenviiteen ikävuoteen on mahtunut seitsemän.

Saunan pesään hän ei ollut tehnyt tulia koskaan aiemmin. Se opetettiin kädestä pitäen.

”Olin silloin aika paljon enemmän innoissani kuin moni muu siitä porukasta. Ehkä se liittyi siihen, että se oli miulle jotain ihan uutta. Olen kyllä muutenkin aika helposti innostuva tyyppi.”

Hyvöseltä monet muutkin ylellisyydet ja ”ylellisyydet” ovat jääneet kokematta. Esimerkiksi erilaisiin shampoisiin, hoitoaineisiin ja suihkugeeleihin rahan upottaminen oli asia, jota hän ei ennen varhaisaikuisuutta tiennyt muiden ihmisten tekevän. Lapsena kotona oli halvinta shampoota, ja kun se loppui, siirryttiin palasaippuaan.

Katkeralta hän ei kuulosta. Lapsuudessa ei tuntunut, että mistään olisi pulaa. Perhe teki kivoja juttuja, jotka eivät maksaneet paljoa. Palasaippuakin kelpasi vallan mainiosti. Vanhemmat, joista äiti on kuvataiteilija ja isä ”perus työukko”, veivät metsään, puistoihin ja uimarannoille. Kesämökin sijaan lämpimät lapsuusmuistot kiinnittyivät niihin.

Vallatuissa hökkeleissä Hyvönen on viettänyt aikaa aiemminkin. Savonlinnassa, jonka hän vahvimmin tuntee kotikaupungikseen, kaveriporukalla oli tapana ryypiskellä ”vallatuissa mörskissä”, joihin ei kuitenkaan suurempaa tunnesidettä syntynyt.

Itse löylyttelin ensi kerran vallatussa saunassa pari vuotta sitten Pirkkalassa. Rajasauna oli pitkään tyhjillään ollut vajaa muistuttava sauna, jonka Tampereelle muuttaneet lappeenrantalaiset olivat rempanneet varsin kelvolliseen kuntoon. Tuolloin videoimme paikan edesottamuksia kollegani Petri Kankaan kanssa Suomen Saunaseuran apurahalla.

Kuten Salasaunalla, myös Rajasaunalla sauna-aktiiveja kiehtoi paikan intiimiys ja kotikutoisuus. Piilosaunassa käyminen on sisäpiirin kaupunkitietoutta vaativa seikkailu, johon liittyy salaperäisyyden, väliaikaisuuden ja ennalta-arvaamattomuuden tunteita. Paikalta kun voi löytää ilkosillaan kenet tahansa, ja koppi voi olla kynnelle kyetessä vaikka poltettu.

Osa Rajasaunan kävijöistä koki, että sauna on melkein kuin oma: tukikohta ja piste kartalla, jonka muihin kävijöihin koettiin yhteyttä, vaikkei heitä olisi naamatusten tavannutkaan.

Jälkikäteen opin, että kasvatustieteissä ilmiötä kutsutaan psykologiseksi omistajuudeksi. Sen ytimen muodostaa omistushalun tunne ja psykologinen side kohteeseen. Siis tunne siitä, että tämän asia kuuluu minulle ja yhteisölleni, sanoi kuka tahansa mitä tahansa.

Ihminen voi tuntea omistajuutta vaikkapa alakulttuuriin, nettifoorumiin, urheiluseuraan, työprojektiin, skeittipaikkaan, bändiin, TV-sarjaan, itselle tärkeän alueen luontoon tai arkkitehtuuriin – ja tietenkin vallattuun hökkeliin.

Tutkimusten mukaan psykologinen omistajuus voi motivoida muita omistamisen muotoja vahvemmin luonnon suojeluun sekä vahvistaa sitoutuneisuutta omaan työhön ja työpaikkaan.

Kun side psykologisesti omistettuun asiaan on vahva, voi sen juridinen omistaja näyttää suoranaiselta roistolta (Manchester Unitedin fanit kutsuvat seuran omistavaa Glazerin sukua virukseksi).

Junamatkalla Lappeenrantaan ehdin jo miettiä rinnastuksia aktivisteihin, joiden koettu omistajuus Suomeen ja sen luontoon on osa historiaamme. Heihin lukeutuu jokaisenoikeuksien äiti Ilma Lindgren, joka kukisti oikeudessa ahneen maanomistajan vuonna 1920 taistellessaan oikeudestaan poimia Saimaan rannalla puolukkaa.

Olga Hyvönen ei kuitenkaan vaikuta aktivistiluonteelta. Ennemmin päinvastoin. Hän on pehmeä ja diplomaattinen. Kun tiedustelen, ottaisiko häntä päähän, jos joku ulkopuolinen muuttaisi paikan henkeä, vaikkapa sisustamalla sen keskiluokkaiseen live, love, laugh -tyyliin, vastaa hän johdattelevaan kysymykseeni kieltävästi:

”Sisustajalla olisi varmaan omat syynsä tehdä niin, ja mikäs siinä.”

Vastaus yllättää hieman. Lukemani mukaan koettuun omistajuuteen usein liittyy muutosvastarintaa ja reviiritietoisuutta. Siis kokemus siitä, että itsellä tai omalla porukalla on oikeus – tai vähintäänkin halu – päättää omistuksen kohteen olemuksesta ja pelisäännöistä.

Hyvösen käyttämät lempeät ilmaisut, kuten pieni aarre ja kaikkien köyhien sauna, viittaavat siihen, että tunneside on olemassa. Tästä huolimatta hän kertoo, ettei sauna ole paikkana hänelle erityisen rakas – ei ainakaan samaan tapaan kuin oma sukumökkimme minulle.

Järkeilen, ettei Hyvönen ole käynyt saunalla riittävän pitkään muodostaakseen siihen nostalgista suhdetta. Kun puhumme lisää, tajuan että syy taitaa löytyä muualta.

Lämmin sävy kohdistuu saunalla käyviin ihmisiin, ei niinkään lauteisiin tai rantaviivaan.

Vakituisiin kävijöihin lukeutuu muun muassa syövästä kuntoutuva vanha herra, joka raksailee päiviensä kuluksi pukkaria. Edelliskesänä saunalla pyöri toinen seniori samoissa puuhissa.

”Ja sitten on noi Hoi Sien ukot”, Hyvönen sanoo viitaten vuodesta 2012 Lappeenrannassa toimineen alakulttuuritila Uus Hoi Sien eli Hoiskan vapaaehtoisiin.

Lisäksi löylyissä käy vapaa-ajan kalastajia ja virolaisia raksamiehiä: tavallisia ihmisiä, joita yhdistää halu peseytyä ulkohuussia muistuttavassa hökkelissä.

Saunaporukan puheissa korostuu, ettei Lappeenrannan kaltaisessa muuttotappioisessa pikkukaupungissa saa mitään annettuna. Ei ainakaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Jos haluaa vaikkapa reiveihin, ei voi vain katsoa kalenterista aikaa ja ilmestyä paikalle, vaan bileet on järjestettävä itse. Ajan myötä se vaikuttaa elämänasenteeseen.

Hyvösen mukaan niukkuus saa monen kokemustenjanoisen ihmisen, eritoten nuoren, innostumaan DIY- eli tee se itse -kulttuurista. Siihen liittyy vahvasti yhteisöllisyys ja talkoohenki. Väen vähyys vahvistaa solidaarisuutta ja ehkäisee sosiaalista nirsoilua, joka on suuremmille kaupungeille leimallista.

”Täällä on vain pari galleriaa ja vähän musajuttuja. Ihmisten tekee mieli tehdä asioita.”

Viskon vettä kiukaalle. Löylyt ovat pehmeät. Ne tuovat mieleen Rajaportin saunan Tampereelta. Myös tilan tuoksu on samankaltainen. Tunnelma on lokoisa. Sauna on tila, jossa muut ovat kirjaimellisesti iholla. Kenelläkään ei ole puhelinta kädessä, ja uudet ihmiset voi kohdata fyysisesti ja henkisesti rentoutuneessa tilassa. Se helpottaa jään rikkomista tuntemattomien kanssa. Jopa siinä määrin, ettei alasti haastatteleminen tunnu kovinkaan oudolta.

Tällaisia tiloja ja tilanteita tulee nykyihmisen eteen vähenevissä määrin. Etenkin jos tahtoo tavata ihmisiä, jotka elävät eri sosiaalisessa kuplassa kuin itse. Suurkaupunkien asukkaat tuntevat yhä vahvemmin henkistä yhteyttä samaan tapaan eläviin ja ajatteleviin, eivät niinkään samalla asuinalueella tai edes samassa maassa asuviin ihmisiin.

Siksi Lauri Tujula muistaa edelleen monet Helsingin Sompasaunassa käymänsä keskustelut neljäntoista vuoden takaa. Saunalla kävi ihmisiä, jotka olivat usein iältään, elämäntavoiltaan ja sosioekonomiselta asemaltaan jotain aivan muuta kuin oma kaveripiiri. Se oli jännittävää ja avarsi mieltä.

”Ei ole muualla tullut esimerkiksi syyttäjien kanssa pyörittyä.”

Sosiaalinen eriytyminen on ongelma paitsi yksilölle myös yhteiskunnalle. Globalisaatio heikentää kansallisvaltioiden roolia ja merkitystä. Kun päätökset tehdään ylikansallisesti, siirtyy politiikka etäälle tavallisista ihmisistä. Samalla ympäröivä maailma muuttuu yhä vaikeammaksi ymmärtää ja omat vaikuttamismahdollisuudet tuntuvat vähäisiltä. Se lisää poliittista passiivisuutta; EU-vaaleissa äänestysprosentti oli neljäkymmentäkaksi.

Äänestäminen sekä poliittisten järjestöjen ja puolueiden toimintaan osallistuminen on menettänyt suosiotaan Euroopassa jo muutaman kymmentä vuotta. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa myös tyytyväisyys demokratian toimivuuteen on heikentynyt ja kokemus yhteiskunnan oikeudenmukaisuudesta aiempia vuosia matalammalla.

Kehitys langettaa varjon edustuksellisen demokratian ylle, minkä päättäjät hyvin ymmärtävät. Ratkaisuksi tarjotaan osallistamista. Se tarkoittaa, että kansalta kysytään palautetta yhä moninaisimpiin asioihin, kuten palveluihin ja lakiehdotuksiin. Julkishallinto pyrkii näin lisäämään tunnetta siitä, että poliittiset päätökset ovat kansalaisten ”omia”.

Valtio-opin tutkija Marja Keränen arvostelee osallistamisen keinoja kirjassa Osallistu! — Pelastaako osallistaminen demokratian? (2019). Hänen mukaansa osallistetun kansalaisen vaikuttamiskeinot voivat supistua palveluiden valintaan ja arvioimiseen. Tällöin yhteys ympäröivään yhteiskuntaan jää etäiseksi ja passiiviseksi. Ongelma on erityisen suuri, jos kuuluu ihmisryhmään, jota silmällä pitäen osallistamisen tapoja ja areenoja ei ensisijaisesti ole suunniteltu.

Samassa kirjassa STEAn arviointipäällikkö Mona Särkelä-Kukko toteaa, että osallisuus toteutuu vahvimmin, jos se toteutetaan paikallisesti ja omaehtoisesti: yksilön tai yhteisön arkeen kiinnittyvien kokemusten kautta, ja ihmisen omista toiveista, tarpeista ja itsensä toteuttamisen halusta kummuten.

Heikolta tai pieneltä näyttävä osallisuus voi kokijan näkökulmasta olla vahvaa ja merkityksellistä, jos se lisää tunnetta osallisuudesta, Särkelä-Kukko kirjoittaa.

Juuri tätä salasaunat tarjoavat. Vaikka kaupungin, valtion tai EU:n lompakosta maksettu yleinen sauna olisi varmasti monelle kelvannut, vastaisi se vain osittain Salasaunan täyttämään tarpeeseen. Ympäröivä maailma tuntuu omalta, kun siihen pääsee konkreettisesti, ja mielellään kavereiden kanssa vaikuttamaan.

Sama autonomian ja psykologisen omistajuuden jano saa lapset kyhäämään metsiin majoja ja sisustamaan kepein ja kannoin pusikoita, jonne on aikuisilta (ehkä sisaruksiltakin!) pääsy kielletty. Tarve ei ikääntyessä häviä mihinkään, se vain muuttaa muotoaan.

Sata vuotta sitten salasaunojen kaltaisessa roolissa olivat paikalliset työväenluokkaiset vapaa-ajan yhteisöt, kuten urheiluseurat ja teatterit. Ne tarjosivat tilaa vaihtoehtoisille olemisen ja ajattelemisen tavoille, jotka sopivat köyhän lompakolle. Se toimi kasvualustana jaetulle identiteetille ja poliittiselle aktiivisuudelle.

Kirjassaan Työväentalolle vai seurahuoneelle? – Työväen vapaa-ajantoiminta, politiikka ja vastarinta 1920- ja 1930-lukujen tehdasyhdyskunnassa (2014) talous- ja sosiaalihistorian tutkijatohtori Leena Enbom arvioi, että nykypäivänä tällaista toimintaa esiintyy vain harvoin sosiaalisen eriytymisen ja yhteiskunnan lokeroitumisen vuoksi; puhe politiikan ja harrastamisen erottamisesta toisistaan on saavuttanut hallitsevan ja itsestään selvän aseman.

Enbom muistuttaa, ettei politiikka kuitenkaan rajaudu vain puoluepolitiikkaan. Tunne omasta osallisuudesta ja omistajuudesta syntyy ensisijaisesti ruohonjuuritasolla: itselle tärkeiden ja omaksi koettujen tilojen, kollektiivisten projektien ja harrastusten kautta. Valtahegemoniaa ravistelevia elämäntapoja voi Enbomin mukaan ajatella vaihtoehtoisina poliittisuuden muotoina.

Moni vastakulttuuri- ja DIY-hommista aloittanut jatkaakin samoilla vauhdeilla muunlaiseen osallisuuteen ja vaikuttamiseen, kunhan saa ensin pohjalle intoa ja itseluottamusta. Näin on käynyt sekä Hyvöselle että Tujulalle. Toinen toimii Etelä-Karjalan Taiteilijaseurassa, toinen on ollut mukana Eläinoikeuspuolueen toiminnassa ja tuottaa Uus Festivaali -tapahtumaa.

Salasaunan kauppakirjaan pohjaava omistajuus ei kiinnosta kumpaakaan. Hyvönen kertoo, että syitä on monia, mutta tärkein niistä liittyy paikan henkeen:

”Se on ihana ajatus, että täällä on tämmöinen paikka, joka on avoin kaikille, jotka tämän vain tietää. Ja että tänne saa ihan kuka vaan tulla tusailemaan ja lämmittämään saunaa. Se on jotenkin ihanaa. En mie ikinä tahtoisi viedä sitä pois.”

Kesällä tehty reportaasi päättyi alun perin tähän.

Sunnuntaina elokuun puolivälissä kun puhelimeeni kilahti viesti Lauri Tujulalta. Hän jakoi linkin Etelä-Saimaa-lehden uutiseen: “Epävirallinen sauna paloi Hyötiönsaaressa Lappeenrannassa”.

Pari ihmistä oli ollut kalassa ja saunomassa saaressa lauantai-iltana, kun nuohoamaton puusauna oli syttynyt lämmityksessä palamaan. Lehden mukaan maanomistaja UPM ei ollut tietoinen saunan olemassaolosta, saati rakentajasta.

Soitan Olga Hyvöselle, joka on hiljattain muuttanut Helsinkiin. Hän myöntää, ettei piipun nuohoaminen käynyt mielessä. Mökittömälle mökinhoidolliset asiat ovat vieraita. Pirkkalan salasaunalla oli tällaisten tilanteiden varalta vieraskirja, jonne listattiin tarpeita ja tehtyjä askareita.

Se ei pelastanut saunaa vandaaleilta.

Tähän liittyy suru-uutisen hopeareunus. Vaikka harmi on suuri, ainakaan tönöä ei poltettu tarkoituksella, Hyvönen pohtii. Usko ihmisyyteen ja saunayhteisön tulevaisuuteen elää yhä. Hoiskalaisten Whatsapp-ryhmässä suunnitellaankin jo uutta salasaunaa. Yksi porukasta lupasi lahjoittaa oman kiukaansa.

Kysyn, aikooko Hyvönen reissata parin–kolmen tunnin ajomatkan Helsingistä Lappeenrantaan, kun talkoiden aika koittaa. Vastaus tulee tykin suusta.

“Tottakai.”