Apu

Saku Timonen: Visiot ja realiteetit – neljän päivän työviikko


Sanna Marinin visio neljän päivän työviikosta ja kuuden tunnin työpäivästä herätti henkiin tutut pelot.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto

Palveluskuntaan kuuluvilla on 7 tuntia nukkuakseen, tunti lukeakseen hartauskirjoja, 2 tuntia syödäkseen, 2 tuntia levätäkseen ja 12 tuntia tehdäkseen työtä, mutta sen tulee tapahtua miehen tavoin.

Näin sanottiin vuoden 1795 palkollissäännössä. Silloin elettiin maatalousvaltaisen sääty-yhteiskunnan ja palveluspakon aikaa. Jokaisen oli oltava jonkun palveluksessa, jos hän ei ollut itsenäinen yrittäjä tai maanviljelijä. Työtön katsottiin irtolaiseksi ja passitettiin pakkotyölaitokseen tai kehruuhuoneeseen. Sääty-yhteiskunta normitti palvelusväen ajankäytön sekä työnteon että vapaa-ajan osalta.

Palveluspakko loppui vuonna 1883 maanviljelyksen kehittyessä tehokkaammaksi ja kasvavan teollisuuden tarjotessa yhä enemmän työpaikkoja. Työpäivät olivat edelleen 12-tuntisia, eikä vähimmäispalkkaa tai lomaoikeutta tunnettu. Lapsityövoiman käyttöä pidettiin hyvänä asiana, koska se tarjosi perheille lisätuloa ja piti lapset poissa huonoilta teiltä.

Sitten ruvettiin visioimaan ihan omituisia asiota. Muutama vuosi aiemmin perustettu sosialidemokraattinen puolue otti vuonna 1903 ohjelmaansa tavoitteeksi kahdeksantuntisen työpäivän, vähimmäispalkan, työntekijöiden vakuuttamisen ja yleisen oppivelvollisuuden.

Tuomiopäivän ennustuksia

Vaatimukset olivat tietenkin mahdottomia. Teollisuuden kilpailukyky ei kahdeksantuntista työpäivää kestäisi, ja mitä lehmätkin sanoisivat, jos niitä hoidettaisiin vain kahdeksan tuntia päivässä. Palkkakustannukset kaataisivat yritykset ja tuottavuus laskisi kaikilla aloilla. Se oli aikaa, jolloin kansa alkoi jakautua kahtia ja Akseli Koskela murisi:

Minä olen yhden asian huomannut niissä kumminkin. Ne puhuu omista asioistansa aina niin kuin ne olisivat Suomen asioita: Meidän maanviljelyksemme ei kestä sitä. Suomen talous ei ole niin vankalla pohjalla. Kansamme toimeentulo ei salli työajan lyhentämistä. Teki niitten mieli mitä hyvänsä, niin se on maan etu, kansan etu, meidän yhteiskuntamme. No, kyllä ne siinä oikeessa ovat. Niitten yhteiskunta tää onkin ja niitten Suomi tää onkin.

Kahdeksantuntinen työpäivä hyväksyttiin kuitenkin eduskunnassa 1917, eikä Suomi siihen kaatunut. Ei kaatunut siihenkään, kun 1920-luvulla kokeiltiin palkallista viikon vuosilomaa ja seuraavilla vuosikymmenillä lomaa pidennettiin ensin kahteen, sitten kolmeen ja jopa neljäänkin viikkoon. 1960-luvun lopulla siirryttiin viisipäiväiseen työviikkoon, ja 1970- ja 1980-luvuilla lomat pitenivät entisestään.

Nelipäiväisen työviikon vastaanotto tuttua

Joskus tuntuu siltä, että samaa ympyrää kierretään jatkuvasti vain puheiden sanamuoto päivittäen. Kun Sanna Marin visioi SDP:n 120-vuotisjuhlassa neljän päivän työviikosta ja kuuden tunnin työpäivästä, vastaanotto oli historiasta tuttua. Taas romahtaisivat kansantalous ja teollisuuden kansainvälinen kilpailukyky, taas kaatuisivat yritykset palkkakustannuksiin. Näin lypsyrobottien aikana lehmät eivät sentään jäisi lypsämättä.

Visiot ovat visioita, ne eivät välttämättä koskaan toteudu. Meitä ihmisiä vaivaa tietty lyhytnäköisyys, näemme vain tämän hetken ja lähitulevaisuuden. Ajatus työajan lyhentämisestä painuu taka-alalle heti syksyllä, kun työmarkkinaneuvottelut alkavat. Niissä yksi tärkeimmistä asioista tulee olemaan kiky-sopimuksessa sovittu kuuden minuutin työajan pidennyksen jatkaminen. Siinä on konkretiaa, joka erottaa visiot tämänhetkisistä realiteeteista.

Maailma ja työelämä muuttuvat koko ajan, joten koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Aiemmin mahdoton voi muuttua luonnolliseksi asiaksi. Visiointi ei tarkoita sitä, että tässä paikassa ruvetaan oikeasti vaatimaan ja toteuttamaan suuria muutoksia. Silti ilman visioita ei tapahdu mitään muutosta. Ilman niitä eläisimme yhä sääty-­yhteiskunnan, palkollissäännön ja palveluspakon aikaa.

Julkaistu: 27.8.2019