Kun heinäkuun puoliväli koitti, Mayschossin pormestarilla Hubertus Kunzilla, 71-vuotiaalla eläköityneellä opettajalla, oli enää muutama kuukausi virkakautta jäljellä. Koronarajoitukset olivat hellittämässä, ja Kunz halusi valaa optimismia kyläläisiinsä. Kyllä tästä vielä noustaan!

Kunz asui jokirannassa kolmikerroksisessa, kauniin valkoiseksi rapatussa omakotitalossa. Alakerrassa oli keittiö, keskikerroksessa makuuhuone ja kirjasto, ullakkokerroksessa työhuone pormestarin toimen hoitamista varten.

Illalla kello 22 katkesivat sähköt, ja tuli pilkkopimeää. Sitten alkoivat autojen hälytyslaitteet soida, omituinen valittava fuuga.

Laakson asukkaita oli kyllä varoitettu tulvasta. Se voisi nousta jopa 50 senttimetriä yli viiden vuoden takaisen tulvan, jonka korkeus oli hakattu kivipaateen joen kylkeen merkiksi sen voimasta. Vuonna 1910 vesi oli löytänyt tiensä korkeammallekin, mutta se oli yksittäistapaus, samoin kuin vuoden 1804 tulva, kumpaakaan ei sitä paitsi ollut kukaan enää muistelemassa.

Ja mitä ihminen ei itse muista, sitä hän ei tajua. Ensimmäiset tiedot 500 sentin ylityksestä vedenkorkeudessa tulivat ajan tavan mukaan somessa. Mutta some on myös paikka, jossa julmat pilat ja valeuutiset leviävät. Viisi metriä olisi tarkoittanut tutkijoiden ja viranomaisten luotettavan enimmäisarvion ylittymistä kymmenkertaisesti. Hah.

Kun vesi nousee äkillisesti viisi metriä, kyseessä on vaikeasti käsitettävä ilmiö alle kahden metrin korkeudelta maailmaa katselevalle ihmiselle. Varsinkin, jos hän asuu turvallisesti talonsa yläkerrassa.

Mayschossin kylässä joki nousi torstaiaamuun mennessä kaksitoista metriä korkeammalle kuin keskiviikkoiltana.

Yläkerrasta ei ole apua, kun vedellä on voima, joka vie mennessään kuusikymmentä siltaa ja koko talon kivijalasta savupiippuun. Pelkästään Mayschossin tuhannen asukkaan kylästä kahdeksankymmentä taloa tuhoutui asuinkelvottomiksi. Pormestari Kunzilta menivät niin keittiö kuin kirjatkin. Yön hän vietti vaimonsa kanssa katolla. Henki jäi, ja sehän ihmiselle on tärkeintä. Sekä optimismi.

– Martti Luther sanoi aikoinaan, että jos hän tietäisi, että huomenna tulee maailmanloppu, hän istuttaisi tänään omenapuun, Kunz kertoo nyt kriisiesikunnan tilapäistoimistossa parikymmentä metriä entisen kotitalonsa raunioita ylempänä.

Sitten maskiton ja paljasta ihoa kättelyyn tarjoava mies nojautuu pöydän yli.

– Mutta minä sanon, että tulee istuttaa viiniköynnöksiä!

On jotakin raamatullista siinä, että vedenpaisumuksen jälkeen puhutaan viininviljelyn aloittamisesta. Vesi kun tuhosi koko alavien maiden sadon tuodessaan mukanaan kaiken sen, mitä nyky-yhteiskunta luokittelee kuluttamiseksi. Tämä kulutustavara päätyy yleensä ja varsinkin Saksan kaltaisessa järjestäytyneessä yhteiskunnassa täsmällisesti ja siististi lajitelluksi jätteeksi.

Vedenpaisumus ei usko järjestykseen, vaan se repi keittiöiden ja kirjojen lisäksi mukaansa autoja, televisioita, jääkaappeja, sohvia, vaatteita, taidetta, kitschiä, metallia, lasia, puuta ja muovia sekä roskiksia, ylipäätään kaiken, mitä kodeissa, virastoissa, apteekeissa, kaupoissa ja kellareissa ei ollut pultattu kiinni.

Ihmisen mielikuvitus ei riitä säveltämään sitä sinfoniaa, jonka tulva kehitti tavaramaailmastamme yhdeksi suureksi vellovaksi, öljyiseksi mutavuoksi. Ja lopuksi aalto oksensi kaiken syövereistään niille sijoilleen, joihin kama oli siihen hetkeen mennessä kulkeutunut.

Jätetonnien määrää ei tiedä kukaan. Belgian puolella Valloniassa laskettiin, että pari päivää tuotti yhdeksän kuukauden kuorman, Saksassa arvellaan, että jätteen polttaminen on ainoa vaihtoehto, ja se kestää vuosia. Jo sen kerääminen ja puristaminen kuljetusta varten pienempään tilaan on ollut iso operaatio, ja kaksi kuukautta tulvan jälkeenkin jätekasoja näkyy yhä tien vierillä.

Viininviljelyssä olisi nyt vuorossa korjuuaika, mutta kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä kaikkia saasteita tulva huuhteli alarinteen köynnöksille. Meidän jokapäiväinen roinamme niihin käytettyine raaka- aineineen ja matkaan tarttuneine kemikaaleineen ei ole käypä lannoite laadusta kiinni pitäville viinitarhureille vaan pelkkä myrkky.

Mayschoss on aina ollut pieni, mutta kätkössäänkin maailmaa lähellä: ei koskaan enempää mutta ei juuri vähempääkään kuin tuhat asukasta joenmutkassa vuorten välissä, siitä pitäen, kun kylä ensimmäisen kerran mainittiin tuhatkunta vuotta sitten. Keskiajan kahlaten, Napoleonin sodat, maailmansodat ja nyt pandemiankin läpi selvinneenä. Aivan kivenheiton päässä kylmän sodan aikainen Länsi-Saksan pääkaupunki Bonn, nurkan eli vuorten takana Belgia ja Hollanti. Niin Euroopan keskellä kuin olla ja voi.

Tulva eristi kaupungin neljäksi viikoksi ulkomaailmasta eli pitemmäksi ajaksi kuin koskaan aikaisemmin. Ja sinä yönä maskit putosivat kylän kasvoilta. Koko puolentoista metrin etäisyysvaatimus lähimmäisestä lähimmäiseen väistyi kerralla antaakseen tilaa ihmisyyden tunnusmerkille, yhteisyydelle.

Viininviljely on täällä mitä yhteisin asia. Viinitarhuriosuuskunnan päämaja, kylän toiseksi isoin rakennus – sekin on tuhoutunut. Mukaan lukien kellari, jossa menneiden vuosien uurastukset ovat kypsyneet korkoa tynnyreissä ja pulloissa odottaen päivänvalon hetkeä, jolloin ne olisi nostettu nauttijoidensa huulille. Turhaan, viini on muuttunut vedeksi, ollutta ja mennyttä.

Vaikka osuuskunnan talo ja viinikellari jokirannassa ovat menneisyyttä, kirkko jäi kylän korkeimmalle paikalle. Kirkosta tuli saman tien sekä hädän että avun keskus – ja hätäavun.

Herran huoneessa ei ole jumalanpalveluksia, koska sinne eivät mahdu ihmiset, kirkossa säilytetään nyt kaikkea sitä maallista tarpeellista, jolle ei ole muutakaan kellaria. Kukaan ei kysy, olisiko yläkyläläisten tullut auttaa alakyläläisiä. Pienessä kylässä ei ole ollut eikä ole ylä- ja alarinnettä, ylämäkeen käydään yhdessä.

– Mutta täällä ei sentään tarvitse koputella oville kuten isommilla paikkakunnilla, etsimässä, onko ketään kotona, Völker kertoo.

– Naapuri kyllä tietää, jos joku ei moikkaa aamulla.

Völker istuskelee seuraintalon edustalla pöydän ääressä näennäisen leppoisasti, kuin hänellä ei olisi muuta kuin aikaa. Ihmisille, joilta kriisipuhelin kysyy ensimmäiseksi, ovatko he tekemässä itsemurhaa, hän on vaihtoehto, joka kuuntelee, rakentaa luottamusta. On vähitellen kuin yksi kylästä.

– Kaikki trauman purkaminen alkaa konkreettisilla perusasioilla: mistä on pula. Vasta vähitellen on tilaa muulle, ja ihmismielen padot avautuvat. Silloin ei vain kauhujen yö vyöry uudestaan, vaan kaikki aikaisemman elämän ongelmat aina tulvan esiin nostamia lapsuuden ikävimpiä kokemuksia myöten.

Paljon jää kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia nyt eikä ikinä. Miksi minä selvisin, miksi tuo ei? Miksei varauduttu? Miksi kaikki tuli yllättäen?

Vastauksia ei ole antaa edes EU:n alaisella eurooppalaisella tulvavaroitusjärjestelmä EFAS:lla. Se noteerasi samalle heinäkuun puolivälille 35 eri rankkasateiden aiheuttamaa tulvaa Englannista Krimille yltävällä alueella.

Tavallaan mikään ei tullut yllättäen: vesimassat Mayschossin kaduilla olivat ihmisen aikaan saaman ilmastonkriisin välitön ja ennakoitava seuraus.

– Joki on nyt näyttänyt meille, paljonko se tarvitsee tilaa, jos jatkamme elämäämme kuten ennenkin.

– Ilmastonmuutoksen aiheuttama suihkuvirtausten heikkeneminen tarkoittaa sitä, että meille kerääntyy kuumana kesänä Atlantilta enemmän kosteutta kuin aikaisemmin, ja se tulee vuorien jälkeen alas taivaalta rankempina sateina. Me voimme sanoa: olemme oppineet jotakin. Jälleenrakennettaessa ei öljylämmityksiä enää tänne tule. Ja jokaisen kaadetun puun tilalle istutetaan kymmenen uutta.

Ilmastokriisi on iso ja maailmanlaajuinen ongelma, mutta iso on Saksakin: onnettomuusalueelle on virrannut vapaaehtoisia ja tavaraa valtakunnan kaikista kolkista. Puuseppää todellakin aina tarvitaan, kuten muurareita, katonkorjaajia ja sähkömiehiäkin.

Tuhannen asukkaan kylästä on tullut kokoaan suurempi yhteisö – ja se sykkii kiitollisuutta kaikesta, vaikka kolme tuhatta hammasharjaa ja vuori sipsejä eivät vielä olekaan päätyneet täyteen käyttöönsä.

Ihminen ei elä yksin viinistä, hammasharjoista ja optimismista. Esimerkiksi ruuan kokkaamista vaikeuttaa, jos käytössä ei ole vettä, ei sähköä eikä kaasua. Eikä elintarvikkeita. Mayschossissa ei ole Jeesusta jakamassa viidestä leivästä ja kahdesta kalasta, vaan ongelmaa ratkaisevat sellaiset ihmiset kuin lihakauppias Leo Reuter ja hänen vaimonsa Sandra.

He saapuivat kymmenentenä päivänä tulvan jälkeen ja ajavat pakettiautollaan Kreuzausta joka maanantai ja torstai 120 kilometrin lenkin jokilaaksossa peräluukku täynnä tuhteja päivällisiä. Valmisruokaa vaan ei einestä, kaikille jotka ovat tarvitsevia.

– Me asumme samanlaisessa kylässä itsekin. Tämä olisi voinut tapahtua meille, perustelee rehevä lihakauppias, jolla on hersyvä nauru ja avara sydän.

– Omalle ajalle emme rouvan kanssa laske hintaa, emme valmistamiselle emmekä auton pesulle illalla kierroksen jälkeen. Ruokatarpeisiin on saatu lahjoitusrahaa.

Mitään tällaista ei voisi kuvitellakaan niillä kaukaisempien maiden alueilla, joilla miljoonat ihmiset jäävät vuosittain kodittomiksi tulvien vuoksi.

Ei siksi, etteikö vähästään jakamiselle alttiita sydämiä löytyisi kaikkialta, vaan sen tähden, että yltäkylläisyys on lähtökohtana vain vauraimmilla yhteiskunnilla. Rikkaassakaan maassa hyvinvointivaltio ei silti ole vain valtion tonttia, vaan myös ihmisten tuottamaa vointia toisille.

– Tämä on ensimmäistä sokkiaaltoa, edessä on vielä toinen, sanoo psykiatri Völker.

– Se iskee vasta, kun kaikki on kuivunut.

Toista kertaa Völker itsekin on jo täällä, ensin yhdeksän päivää ja nyt jo tuplasti saman verran.

– Kaikki me auttajat sanomme, että palaamme takaisin. Ihmiset ovat tulleet niin läheiseksi, kun tunne olennaisen äärellä olemisesta on vahva.

Kyläläisten isoin huoli on: ettehän unohda meitä. Vesi tuli ja meni, apu tuli, muttei ole vielä mennyt. Kahdesti viikossa ratin taakse kömpivä lihakauppias lähes kuiskaa:

– Rahaa on viideksi viikoksi eteenpäin.

Tässä ihmisen maailmassa ei koskaan tiedä, onko seuraavan tulvan, seuraavan pandemian, seuraavan katastrofin asetussanat jo lausuttu. Luultavasti on. Mitä kaikkea me olemmekaan jo menneet tekemään toisillemme eli itsellemme.

Mutta niin kauan kuin meillä on toisemme, on toivoa jostakin, joka leviää ihmisestä toiseen ja kasvaa matkallaan, kuin hyökyaalto, mutta vielä isommaksi ja vielä majesteetillisemmaksi.

Tässä ihmisen maailmassa ei koskaan tiedä, onko seuraavan katastrofin asetussanat jo lausuttu.