Vanhuksia on, sairaaloissa jonottamassa paikkoja vanhainkoteihin, joita ei ole. Sakkopotilaita on, jonottamassa paikoille, joilla vanhukset makaavat. Rahaa on, mutta ei sairaanhoitajien palkkojen korotuksiin. Mikä terveydenhoitoa riivaa? Image kysyi 19 tyhmää kysymystä terveydenhuollosta.
1. Potilaita käytävillä, potilaita jonoissa, potilaita sakkopaikoilla keskussairaaloissa. Miksi sairaalapaikkoja ei ole tarpeeksi?
Puolitoista vuotta sitten tuli voimaan hoitotakuu. Sen mukaan jokaisen erikoissairaanhoitoon lähetteen saaneen suomalaisen tulee saada kolmessa viikossa arvio, millaista erikoislääkärin hoitoa hän tarvitsee. Sen jälkeen leikkaukseen on päästävä puolessa vuodessa.
Hoitotakuun vuoksi rahaa on ohjattu leikkauksiin ja niitä on tehtailtu jonojen purkamiseksi ylitöinä. Rahaa ja sairaalapaikkoja ei kuitenkaan ole lisätty kaupunginsairaaloihin, joiden kuuluisi ottaa leikatut potilaat leikkaavien sairaaloiden käsistä nopeasti. Nyt hoitotakuu toteutuu kohtuullisesti muualla paitsi hammaslääkärissä ja psykiatriassa, mutta jatkohoito tökkii. Se tulee kalliiksi: leikkaavat sairaalat veloittavat kunnilta suuria summia, sakkoja, jokaisesta ylimääräisestä päivästä, jonka leikattu potilas on niiden hoivissa.
Leikkauksista tulevat potilaat eivät kuitenkaan ole ainoa syy sairaaloiden ruuhkautumiseen. Sairaalapaikkoja on myös suljettu rahan säästämiseksi. Esimerkiksi Helsingin akuuttipuolelta suljettiin säästöjen vuoksi kaksi vuotta sitten 54 sairaalapaikkaa. Koska potilaat eivät kuitenkaan vähentyneet, sairaalat pyörittivät pitkään 50:tä ylipaikkaa – muistanet uutiskuvat, joissa potilaat makasivat sairaaloissa käytävillä. Koska ylipaikkojen ylläpitämiseen ei ollut tarpeeksi työntekijöitä, ne lakkautettiin vuosi sitten kesällä. Siitä alkoi varsinainen jonojen kertyminen.
Siitä huolimatta Helsingin kaupunki ei haluaisi perustaa uusia omia osastoja.
Yksi syy tähän on se, että nykyisillä sairaalapaikoilla makaa vanhuksia, jotka eivät kuuluisi sairaalaan. Helsingin akuuttipuolella, siis sairaaloissa, joiden pitäisi hoitaa ihmisten äkillisiä sairauksia ja vaikkapa tapaturmien jälkiä, makaa jatkuvasti 100-150 vanhaa potilasta, jotka jonottavat pääsyä jatkopaikkaan: pitkäaikaiseen sairaanhoitoon, vanhainkotiin tai palvelutaloon.
Jos kaikki nämä vanhukset, tai edes puolet heistä, pääsisivät nopeasti eteenpäin heille kuuluviin hoitopaikkoihin, sakkopotilaat mahtuisivat sairaaloihin.
Tosiasiassa siis Helsingin kaupunki ei tarvitse lisää akuuttipuolen sairaalapaikkoja vaan lisää vanhusten hoitopaikkoja. Vanhusten hoitopaikat olisivat myös selvästi halvempia kuin sairaalapaikat.
2. Jos sairaalat ovat täynnä, koska vanhusten hoitopaikkoja ei ole tarpeeksi, miksi kunnat eivät perusta tai osta ulkopuolelta ennemmin vanhusten hoitopaikkoja kuin lisää sairaalapaikkoja?
Erittäin hyvä kysymys, johon moni kaupunkien omissakin hallintokoneissa etsii vastausta.
Pääsyy on se, että kunnat ovat päättäneet ohjata vanhuksia ennemmin kotihoitoon kuin laitoshoitoon. Tämä on selkeä poliittinen valinta, ja sen vuoksi uusia palvelutalo- ja muita laitospaikkoja ei haluta lisätä. Virkamiehet pyrkivät noudattamaan tätä linjausta.
Linjaukseen on päädytty, koska kymmenisen vuotta sitten alettiin valittaa, että vanhukset työnnetään automaattisesti laitoksiin, vaikka he haluaisivat olla kotona. Nyt on heilahdettu toiseen ääripäähän: vanhukset yritetään pitää kotona, silloinkin kun he haluaisivat laitokseen. Kotihoito on myös halvempaa kuin laitoshoito.
Kotihoitoa ei vain ole ajateltu ihan loppuun asti.
Kun entistä huonokuntoisempia ja vanhempia ihmisiä hoidetaan kotona, he päätyvät vaivoineen sairaalaan muiden sekaan ja ruuhkauttavat ruuhkaisia sairaaloita entisestään. Ennen näin ei käynyt, koska vanhusten sairaudet, murtumat ynnä muut vaivat hoidettiin heidän “kotonaan” vanhainkodissa.
Kun vanhus makaa sairaalapedissä kolme viikkoa odottamassa jatkohoitopaikkaa tai pääsyä kotiin, hänen lihaksensa heikentyvät ja hänestä tulee entistä huonokuntoisempi, jolloin hän tarvitsee entistä enemmän hoitoa.
Helsingissä toinen syy on se, että sosiaalivirasto ja terveyskeskus ovat eri laitoksia erillisine rahoineen. Sosiaalivirasto on vastuussa vanhuspaikoista, mutta sillä ei ole rahaa ostaa tai perustaa niitä tarpeeksi. Terveysvirasto on vastuussa sairaalapaikoista, ja koska se joutuu maksamaan sakkomaksut, se myös ratkoo liian täysien sairaaloiden ongelmaa omalla tontillaan, siis esimerkiksi ostamalla lisää väliaikaisia sairaalapaikkoja yksityisiltä yrityksiltä. Tähän liittyi ehdotus ostaa MedOne-yritykseltä kaksi osastoa Helsingin sairaaloihin. (Ks. kysymys numero 4.)
Jos terveysvirastolla kerran on rahaa ostaa sairaalapaikkoja, eikö se voisi vain siirtää rahoja sosiaalivirastolle, jotta se voisi ostaa samalla rahalla enemmän halvempia vanhuspaikkoja?
“Ei, ei se voi”, kansanedustaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu, lääkäri Sirpa Asko-Seljavaara (kok) vastaa. “Ne ovat eri laitoksia eri budjetteineen, eivät ne voi noin vain siirrellä rahaa toisilleen.”
Tästä syystä Asko-Seljavaara ja Helsingin terveyslautakunnan puheenjohtaja Suzan Ikävalko (vihr) ovat vakaasti sitä mieltä, että sosiaali- ja terveysvirastot pitäisi Helsingissä yhdistää yhdeksi laitokseksi aivan kuten muissakin kunnissa. Virallista esitystä asiasta he eivät kuitenkaan ole vielä tehneet.
3. Miksei potilasmääriä osata ennakoida? Eivätkö ihmiset sairasta keskimäärin aina yhtä paljon?
Eivät todellakaan. Liukkaat kelit. Influenssaepidemiat. Bakteerit kouluruokailussa.
Potilasmäärät sairaaloissa ja terveyskeskuksissa vaihtelevat aaltoliikkeenä. Jotta ruuhkahuiput mahtuisivat aina sairaalaan, sairaaloilla pitäisi olla ylimääräisiä osastoja varmuuden vuoksi. Sitä kukaan ei kannata, koska se olisi aivan liian kallista.
Lahden kaupunki on ratkonut aaltoliikeongelmaa perustamalla yhden niin sanotun puskuriosaston, joka ottaa potilaita vastaan, kun he eivät muualle mahdu. Osastolla on vakituista henkilökuntaa kaupungin puolesta vain kaksi, ylilääkäri ja osastonhoitaja. Muu henkilökunta – osastonlääkäri, -sihteeri sekä sairaanhoitajat – ostetaan MedOnelta. Osastolla on ollut sen vajaan vuoden mittaisen toiminnan ajan potilaita nollasta 32:een, ja kaupunki maksaa MedOnelle ainoastaan potilasmäärän mukaan. Kun potilaita on nolla, tappion kärsii MedOne, ei kaupunki.
4. Mikseivät poliitikot tee mitään, vaikka puhuvat terveydenhuollosta koko ajan?
Eri poliittiset ryhmät ja virkamiehet vetävät hoitoratkaisuissa eri suuntiin. On ideologinen valinta, panostetaanko koti- vai laitoshoitoon, omaa koneistoon vai ulkoistamiseen, julkiseen vai yksityiseen. Terveydenhuollossa kaikilla on oma lehmä ojassa.
Valtuustot ja lautakunnat äänestävät suunnanmuutoksista vähän väliä, mutta useimmiten muutokset torpataan syystä tai toisesta. Demokratia toimii hitaasti; katso vaikka hedelmöityshoitolakia, jota pyöriteltiin politiikassa reilut kymmenen vuotta, ennen kuin ratkaisu syntyi.
Ja koska pitkän aikavälin suunnasta ei päästä sopuun, rynnätään väliaikaisratkaisuihin. Tästä oli hyvä esimerkki viime kuukausina keskusteltu Helsingin kaupungin suunnitelma ostaa kaksi vuodeosastoa MedOnelta Marian ja Malmin sairaaloihin. Helsinki on pulassa sakkomaksujensa kanssa, mutta koska pitkäaikaisia ratkaisuja ei ole saatu päätettyä, virkamiehet ehdottivat hätäratkaisua: Ostetaan kaksi osastoa paikkaamaan ongelmaa. Yksityinen yritys saisi toiminnan pyörimään nopeammin kuin kaupunki itse. Jos myöhemmin keksittäisiin jokin parempi ratkaisu, yrityksen sopimuksen voisi aina irtisanoa helposti. Omaan palvelukseen palkattujen uusien työntekijöiden irtisanominen olisi jo vaikeampaa. Lokakuun lopussa Helsingin kaupunginhallitus kuitenkin tyrmäsi ehdotuksen poliittisten riitojen jälkeen.
Kiinnostava yksityiskohta terveydenhuoltoa koskevissa päätöksissä on niiden valmistelun salaisuus. Helsingin kaupungin virkamiehet yrittivät määrätä kaupunginhallituksen MedOne-osastoja koskevat asiakirjat kokonaan salaisiksi, mutta joutuivat pyörtämään päätöksensä. Kuntalainen saattoi vain hämmentyä: Minäkö en saisi tietää, mitä minun verorahoillani ostetaan? Ja niin se todella on. Hankintalain mukaan kilpailevien yritysten tarjoukset ja niiden nimetkin ovat salaisia, kunnes päätös on tehty. Kuntalainen voi vain lohduttautua sillä, että ei sopimusten sisältöä saa tietää moni muukaan, eivät edes ostoista päättävät ihmiset. (Ks. kysymys numero 18.)
Espoossa taas sosiaali- ja terveyslautakunnan äänestykset ovat pääsääntöisesti suljettuja. Jos siis haluaaa selvittää, mitä kukin poliitikko on äänestänyt, se ei ole helppoa. Pöytäkirjoissa kerrotaan vain äänestyksen tulos.
5. Jos poliitikot eivät tee mitään, miksi virkamiehet, siis kunnan ja ministeriöiden palveluksessa olevat alan asiantuntijat, eivät kerro poliitikoille, mitä pitäisi tehdä?
Kyllä he kertovatkin ja usein melko itsepäisesti. Poliitikot sekä kunnissa että ministeriöissä purnaavat usein, että virkamiehet suhtautuvat heihin suorastaan halveksuvasti. Koska poliitikot vaihtuvat ja virkamiehet pysyvät, todellinen valta on usein virkamiehillä.
Virkamiehet puolestaan valittavat, että poliitikot eivät oikeasti perehdy asioihin vaan keskittyvät lähinnä irtopisteiden keräämiseen ennen vaaleja syyttämällä virkamiehiä myös omista virheistään.
Esimerkiksi Espoossa on aikoinaan päätetty, että jos vanhuspalveluja ostetaan ulkopuolelta – ja niitä ostetaan, koska Espoossa on aikanaan myös päätetty, että palveluja pyritään ostamaan ulkopuolelta, jotta kannustettaisiin yrittämistä – kilpailutuksessa hinta eli palvelun halpuus merkitsee 70 prosenttia ja laatu vain 30 prosenttia.
Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson (sd) kertoo pyytäneensä kaupungin virkamiehiä esittelemään asian uudestaan nykyiselle lautakunnalle, koska Guzeninan mielestä sekä kuntalaisia että yrittäjiä palvelisi paremmin laadun merkityksen nostaminen, siis linjauksen muuttaminen. Hän valittelee, että virkamiehet eivät ole tuoneet asiaa lautakunnan kokoukseen pyynnöistä huolimatta. Miten se on mahdollista?
“En oikein tiedä, miten pitkälle me lautakunnassa voimme mennä komentamisessa. Pitäisikö meidän mennä asiasta vastaavan virkamiehen oven taakse istumaan, kunnes hän valmistelee asian meille”, Guzenina kysyy.
Ehkä. Tosin Espoon peruspalvelujohtaja Juha Metso vakuuttaa, että kyse ei ole tahallisesta viivyttelystä vaan esityksen huolellisesta valmistelusta. Hän lupaa esityksen lautakunnalle ensi kesään mennessä.
6. Mitä kunta voisi tehdä, jotta kaikki mahtuisivat hoitoon?
Esimerkiksi nimetä yhden ihmisen tai johtoryhmän, joka kävisi läpi kunnan terveydenhuollon koko ketjun: potilaan kulun keskussairaaloista kaupunginsairaalaan, sieltä kuntoutuksen kautta kotiin tai toiseen hoitolaitokseen. Potilas pitäisi ohjata nopeasti oikeaan paikkaan, sillä potilaiden siirrot paikasta toiseen ja väärissä paikoissa odottavat ihmiset tulevat kaikkein kalleimmiksi ja vievät paikkoja toisilta.
Yksi ongelma nykyisessä vanhusten hoidossa on se, että vanhuksen on aina vaihdettava hoitopaikkaa, kun hänen tilansa ja tarpeensa muuttuvat. Usein hän päätyy paikkojen välissä jälleen, kas vain, sairaalaan. Esimerkiksi Helsingissä on nyt kuitenkin aloitettu hanke, jossa selvitellään, voisiko vanhus pysyä paikallaan ja hoito muuttua, sen sijaan että hoito pysyy paikallaan ja vanhus muuttaa.
Lahden kaupunki puolestaan on käynyt läpi ketjunsa. Kaupunki määräsi tämän vuoden maaliskuussa 1,3 miljoonan euron määrärahan ketjujen tarkistukseen ja antoi muutamalle johtavalle lääkärille valtuudet aukoa tukoskohtia. Lisäksi perustettiin yksi puskuriosasto MedOnen avulla. (Ks. kysymys numero 3.) Hankkeen alkaessa Lahdella oli 70 vanhusta sairaalassa odottamassa jatkopaikkaa. Hoitopaikkoja ei hankittu puskuriosaston lisäksi lisää, mutta ketjua ripeytettiin. Kun esimerkiksi ennen lonkkapotilas saattoi maata leikkauksen jälkeen keskussairaalassa kolme viikkoa ennen pääsyä kuntoutukseen, aikaa lyhennettiin niin, että potilas tuli päivä leikkauksen jälkeen kaupunginsairaalaan, häntä kuntoutettiin kaksi viikkoa ja hänet lähetettiin kotiin.
Vajaassa vuodessa jonot saatiin purettua kokonaan, kertoo Lahden vanhusten palvelujen johtaja Jukka Louhija. Sen sijaan, että kaupunki olisi maksanut keskussairaalalle tänä vuonna sakkoja arvioidut 10 miljoonaa, se odottaa saavansa keskussairaalalta takaisin 2-3 miljoonaa euroa. Viime kesänä kaupunki jopa myi sairaalapaikkoja muille lähikunnille. Alkupanostus siis maksoi itsensä takaisin korkojen kanssa.
Lahti on tietysti pienempi kuin vaikkapa Helsinki, ja siksi siellä ketjujen tarkistus on helpompaa. Helsingin rönsyilevä ja Husin kanssa yhteen kietoutunut organisaatio on niin monimutkainen, että sitä on erittäin vaikea hahmottaa ammattilaisenkaan. Mutta juuri siksi organisaatiovyyhti olisi syytä oikoa.
On myös päätettävä, mitä halutaan, ja toimittava sen mukaan. Jos kaupunki haluaa panostaa vanhusten ja psykiatristen potilaiden kotihoitoon laitoshoidon sijaan, sairaaloilla pitää olla aikaa ja resursseja kuntouttaa sairaalaan tulleita potilaita niin, että he pystyvät vielä palaamaan kotiin. Jos sairaaloille ei haluta antaa lisäresursseja, on järjestettävä lisää muita hoitopaikkoja. Joka tapauksessa esimerkiksi Helsingissä paikkoja tarvitaan lisää. Siitä ei pääse mihinkään.
Paitsi tietysti jos päätetään, että jonot kuuluvat elämään, samoin kuin tietty määrä kärsimystä, ja se on hyväksyttävää. Silloin voidaan toki jatkaa nykyisellä mallilla.
7. Sen lisäksi, että sairaaloilla ei ole tarpeeksi osastoja, ne sulkevat vähän väliä olemassa olevia osastoja. Miksi?
Koska ne eivät saa palkatuksi henkilökuntaa. Ilman työntekijöitä on paha hoitaa potilaita.
8. Miksi lääkäreistä ja sairaanhoitajista on pulaa?
Oikeampi kysymys kuuluu: onko heistä pulaa? Vastaus: Kyllä ja ei.
Lääkäreitä on todellakin valmistunut kymmenen viime vuoden aikana liian vähän. Koulutuspaikkojen määrää leikattiin laman jälkeen 90-luvun alussa, koska lääkäreitä oli työttöminä. Vähimmillään lääkäreitä valmistui vuosittain vain noin 350. Nyt koulutuspaikkoja on taas lisätty. Tänä vuonna valmistuu jo yli 500 uutta lääkäriä ja kahden vuoden kuluttua yli 600.
Sairaanhoitajia sen sijaan on valmistunut kaikkien arvioiden mukaan koko ajan tarpeeksi, mutta silti heistä sanotaan olevan tällä hetkellä vielä enemmän pulaa kuin lääkäreistä. Terveydenhuoltohenkilökunnan ammattijärjestö Tehy sanoo kuitenkin, että puhe pulasta on puppua. Nyt on normaalitila.
“Laman jälkeen 90-luvun alussa alalla oli ylityöllisyyttä. Eihän se ole normaalitila, että kuusi ihmistä istuu puhelimen ääressä odottamassa soittoa samasta työstä”, Tehyn kehittämisjohtaja Merja Merasto huomauttaa.
Enemmänkin terveydenhuollossa on niin sanottu kohtaanto-ongelma. Vapaat työpaikat ja työntekijät eivät kohtaa.
Lääkäreitä on vaikea saada syrjäseuduille, mutta sairaanhoitajia on vaikea saada suuriin kaupunkeihin. Sairaanhoitajia saadaan kyllä vakinaisiin virkoihin, mutta ei sijaisuuksiin.
Sairaanhoitajia on vaikea saada pääasiassa siksi, että sairaanhoitajien palkka on pieni. Tilastokeskuksen mukaan kunnalla työskentelevän sairaanhoitajan keskimääräinen peruspalkka oli vuosi sitten lokakuussa 1 832 euroa kuukaudessa. Lähi- ja perushoitajan alin peruspalkka oli 1 587 euroa kuukaudessa.
Sairaanhoitajat muistuttavat myös, että heille maksettavat korvaukset ikävistä työajoista, siis ilta-, yö- ja viikonlopputöistä, ovat pienet: 2 000 euron palkalla iltavuoroista (kello 18-22) kertyy lisärahaa noin kaksi euroa tuntia kohden. Esimerkiksi lehtitoimittaja saa samasta vuorosta reilut kolme euroa tuntia kohden.
Lisäksi työvoimaa on säästöjen takia vähennetty, joten työmäärä on kasvanut. Työ on siis entistä raskaampaa, mutta palkka on entistä huonompi, koska esimerkiksi asuntojen hinnat ovat nousseet pääkaupunkiseudulla viime vuosina huimasti, mutta sairaanhoitajien palkka ei ole noussut samassa suhteessa.
9. Jos sairaanhoitajista on pulaa, koska palkka on liian pieni, miksi sairaanhoitajat ovat ainoa ryhmä, johon markkinatalouden lait eivät päde, eikä palkka nouse, vaikka kysyntä kasvaa?
Sairaanhoitajien palkka on noussut. Lääkärien palkka vain on noussut paljon enemmän. Ja sairaanhoitajien palkka on pieni yhä.
Sairaanhoitajan keskimääräinen peruspalkka kunnan palveluksessa nousi vuosina 2003-2005 reilut 200 euroa 1 832 euroon. Esimerkiksi Espoossa ja Vantaalla sairaanhoitajat saivat syyskuun alusta lisäksi kuntien omat 70 euron palkankorotukset.
Sairaanhoitajan säännöllisen työajan keskiansio, jossa on mukana erilaisia työkokemus- ynnä muita lisiä, on noussut kahdessa ja puolessa vuodessa samat 200 euroa. Se oli tämän vuoden maaliskuussa 2 353 euroa.
Lääkäriliiton oman tilaston mukaan kunnalla työskentelevän lääkärin säännöllisen työajan keskiansio nousi samassa ajassa 657 euroa. Se on nyt 4 885 euroa.
Keskiansioita verratessa on hyvä muistaa, että lääkärit tekevät usein pitempää päivää kuin hoitajat. Palkankorotukset eivät myös rapsahtele tileille aina samoihin aikoihin vuodesta, joten luvuissa voi olla ajankohtaan liittyvää heittoa.
Silti voi kysyä: jos lääkäreiden palkkojen korotuksiin löytyy rahaa, miksi sairaanhoitajien palkkoihin ei löydy, vaikka kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että hoitajien palkat ovat liian pieniä?
Yleisin selitys on, että sairaanhoitajia on niin paljon. Kuntien palveluksessa on 11 000 lääkäriä, mutta 44 000 sairaanhoitajaa.
Logiikka kulkee, että koska sairaanhoitajia on paljon, heidän palkkojensa pienikin korotus tulisi maksamaan yhteiskunnalle paljon enemmän kuin vaikkapa lääkärien palkkojen korottaminen suuremmalla summalla.
Logiikka ei ihan pidä vettä.
Verrataan: 11 000 lääkärin 657 euron korotus tuli maksamaan kunnille reilut 7 miljoonaa euroa. 44 000 sairaanhoitajan palkan korottaminen vaikkapa 200 euroa – jotta peruspalkka saataisiin hilattu 2 000 euroon – maksaisi vajaat 9 miljoonaa euroa. Siis kaksi miljoonaa euroa enemmän kuin lääkäreiden korotus.
Näiden korotusten päälle kunnat joutuvat pulittamaan vielä työnantajamaksut, joten kokonaiskustannukset tietysti kasvavat, mutta suhde pysyy samana. Mahdotonta sairaanhoitajien palkankorotus ei voi olla; löytyiväthän rahat lääkäreillekin – kun oli pakko. Mistä pääsemmekin yksinkertaisimpaan selitykseen sille, miksi sairaanhoitajien palkat eivät ole nousseet enempää: Koska niitä ei ole ollut pakko nostaa.
Sairaanhoitajat eivät ole menneet lakkoon, toisin kuin lääkärit vuonna 2001.
10. Miksi sairaanhoitajat eivät koskaan mene lakkoon?
Sairaanhoitajat ovat olleet lakossa vuosina 1968, 1983 ja 1995. Vuonna 2002, lääkäreiden lakon jälkeen, Tehy kysyi jäseniltään puhelinäänestyksellä, pitäisikö liiton mennä lakkoon. Vain 15 prosenttia jäsenistä vaivautui vastaamaan, mutta vastanneiden enemmistö kannatti lakkoa. Siitä huolimatta lakkoon ei menty. Moni tehyläinen muistaa yhä, että edellisestä lakosta ei loppujen lopuksi ollut heille suuresti hyötyä. Toisaalta moni pettyi, kun lakkoa ei tullut, ja erosi liitosta. Seuraavan kerran virka- ja työehtosopimuksista neuvotellaan ensi vuoden syyskuussa. Jos sopimusta ei synny, lakko on mahdollinen ensi syksyn aikana.
Tehy aikoo myös vaatia, että valtio auttaa ahdingossa eläviä kuntia ja ohjaa kunnille lisää rahaa hoitohenkilöstön palkankorotuksiin.
11. Jos osastoja joudutaan sulkemaan, koska sairaanhoitajia ei saada, ja sairaanhoitajia ei saada, koska palkka ei houkuttele heitä, eikö yksittäisille sairaanhoitajille voisi maksaa enemmän, jotta he tulisivat kyseiselle osastolle?
Ei voida, vastaa moni virkamies ja valtuutettu, koska se ei olisi reilua toisia, samaa työtä tekeviä hoitajia kohtaan, jotka saisivat silloin pienempää palkkaa kuin uusi työkaverinsa.
Teknisesti palkkaa voitaisiin kyllä nostaa hetkellisesti aivan mainiosti. Kuntaliitosta kerrotaan, että samasta työstä voi maksaa eri palkkaa, jos pystyy tarkasti todistamaan ja perustelemaan, miksi se on välttämätöntä, siis esimerkiksi siksi, että työhön ei muuten todellakaan saa henkilöstöä.
Lääkäreiden kohdalla näin on menetelty vähän väliä. Kukaan tuskin on välttynyt lukemasta uutisia, kuinka jossakin pikkukunnassa on maksettu lääkärille huimaa, esimerkiksi yli 10 000 euron kuukausipalkkaa, koska muuten kuntaan ei ole saatu lääkäriä. Usein kyse on tosin ollut pienistä kunnista, joihin on ollut pakko saada edes yksi lääkäri, mutta välillä parempaa palkkaa on maksettu, vaikka muitakin lääkäreitä on kunnan palveluksessa ollut. Usein tosin toistenkin lääkäreiden palkka on sittemmin noussut.
Tilanteessa täytyy tietysti olla tarkka, ettei saa syytteitä tasa-arvorikkomuksista tai ettei jollekin pulassa olevalle osastolle nyhdetä työntekijöitä toisilta saman kunnan osastoilta, jolloin ongelmaa vain siirrellään paikasta toiseen.
Nykykäytäntö on kuitenkin ollut se, että kun lääkäreistä on pulaa, heidän palkkojaan nostetaan. Kun sairaanhoitajista on pulaa, osasto suljetaan.
12. Jos sairaanhoitajista on pulaa, koska tarjolla ei ole vakituisia virkoja vaan sijaisuuksia, miksi tarjolla on vain sijaisuuksia?
Terveydenhuolto, etenkin kunnallinen terveydenhuolto, on naisvaltainen ala. Koska naiset jäävät äitiyslomille ja selvästi miehiä useammin hoitovapaille, sijaisia tarvitaan paljon enemmän kuin monilla muilla aloilla.
13. Mitä pääkaupunkiseudulla valmistuneet sairaanhoitajat tekevät, jos he eivät kerran mene sairaanhoitajan töihin?
Osa jatkaa heti johonkin toiseen tutkintoon, osa siirtyy muihin töihin kokeiltuaan hetken sairaanhoitajan arkea. Hoitajia työskentelee esimerkiksi lääke-esittelijöinä, järjestötehtävissä, muiden alojen yrittäjinä sekä vaikkapa kiinteistönvälittäjinä.
Satoja hoitajia on muuttanut ulkomaille, etenkin Britanniaan ja Norjaan, koska siellä palkat ovat paremmat. Osa siirtyy vuokrafirmojen palvelukseen kuten lääkäritkin.
14. Miten sairaanhoitajan palkalla voi tulla paremmin toimeen Lontoossa kuin Helsingissä?
Tehyn Merja Merasto kertoo vierailleensa lokakuussa Lontoossa houkuttelemassa suomalaisia sairaanhoitajia takaisin kotiin. Sairaanhoitajat kertoivat ansaitsevansa Lontoossa 3 000 euron peruspalkkaa lyhyemmällä työajalla kuin Suomessa.
Britanniassa sairaanhoitajalla on myös enemmän mahdollisuuksia edetä urallaan. Työkokemuksen lisääntyessä hoitaja voi edetä esimerkiksi Clinical Nurse Specialist -tehtäviin, joista saa isompaa palkkaa. Tällainen hoitaja saattaa opettaa muita sairaanhoitajia, tehdä tutkimusta, pyörittää vastaanottoa ja koordinoida palveluita.
15. Mitä kunta voisi tehdä, jotta henkilökuntapula helpottuisi?
Lääkäreiden osalta on tehty jo paljon: koulutettavia on lisätty, palkkoja korotettu, keikkalääkärijärjestelmä kehitetty ja kunnan työpaikkojen ilmapiiriä parannettu.
Kunnan tulisi keskittyä sairaanhoitajiin. Terveydenhoitoalalta poistuu nyt jo 2 000-2 500 työntekijää vuodessa eläkkeelle. Pian määrä moninkertaistuu, kun suuret ikäluokat alkavat poistua eläkkeelle. Samalla väestö vanhenee ja terveyspalveluja tarvitaan enemmän. Nuoret ikäluokat taas ovat pieniä eivätkä ole viime vuosina olleet kovin innostuneita hoitotyöstä. Pula ei siis poistu vaan pahenee.
Jotta yhtälö saadaan toimimaan pitäisi:
a) Huolehtia siitä, että ihmiset liikkuvat säännöllisesti, syövät terveellisesti, harjaavat hampaansa, vähentävät juomistaan ja ylipäänsä romahtavat sairaina maahan mahdollisimman vähän.
b) Nostaa hoitajien palkkoja.
c) Tehdä työstä mukavampaa. Hoitajia ja lääkäreitä on oltava tarpeeksi työmäärään nähden, heille on tarjottava mahdollisuus vaikuttaa työvuoroihinsa, sijaisia ja ylipäänsä lisätyövoimaa on houkuteltava parantamalla työilmapiiriä. Usein tämä lähtee johdon koulutuksesta tai valitsemisesta uusin kriteerein.
d) Uudistaa työnjakoa. Suomalaiset käyvät lääkärissä paljon, usein aivan turhaan. Esimerkiksi internetissä voisi tarjota entistä laajempaa terveysneuvontaa, jolloin täysin turhilta käynneiltä ehkä vältyttäisiin.
Lääkäreiden työstä taas aivan liian suuri aika kuluu paperitöihin, esimerkiksi Kelalle soitteluun, kun potilas tarvitsee lääkärintodistuksen jollakin tietyllä lomakkeella, eikä kellään ole käsitystä, mikä lomakkeen tulee olla tai onko sellaista ylipäänsä olemassa. Tällaisten asioiden selvittelyyn voisi palkata ihmisen, jolla olisi pienempi palkka kuin lääkärillä ja joka suoriutuisi kokemuksen karttuessa tehtävästä nopeammin kuin lääkäri, jolloin lääkärin kalliimpi työaika käytettäisiin siihen työhön, jota kukaan muu ei voi tehdä: potilaiden tutkimiseen. Sairaanhoitajat voisivat hoitaa joitakin rutiinitehtäviä lääkäreiden puolesta, mutta toki lisätehtävien tulisi tuoda mukanaan lisäpalkkaa.
Kunnat ovat jo palkanneet terveydenhuoltoon kaikkiaan 9 000 henkeä lisää vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lisätyövoima ei kuitenkaan ole välttämättä järkevin ratkaisu; toimintojen organisoiminen järkevämmin on. Ja rahojen käyttäminen esimerkiksi halvempiin laitos- eikä sairaalapaikkoihin.
16. Moni kunta on saanut osastonsa käyntiin vasta, kun se on ostanut työntekijät yksityiseltä yritykseltä. Miksi vuokrafirmat löytävät työntekijöitä mutta kunnat eivät?
Suurimmat vuokralääkäriyhtiöt ovat MedOne, Mediverkko, Pihlajalinnan Lääkärit ja Coronaria. Syitä, miksi lääkärit haluavat työskennellä mieluummin vuokrafirmoille kuin suoraan kunnalle:
1) Työajat. Keikkafirman työntekijä voi ilmoittaa, milloin hän haluaa tehdä töitä ja milloin ei. Keikkafirma etsii toiveisiin sopivat työnantajat. Kuntien viroissa kullakin työntekijällä on aina tietty määrä iltavuoroja ja päivystyksiä, ja lomiakin joutuu sovittelemaan työnantajan kanssa.
2) Työmäärä. Keikkafirmassa lääkäri on voinut määritellä esimerkiksi sen, kuinka monta potilasta hän ottaa vastaan päivässä. Kunnalla työtaakka on saattanut kasvaa liian suureksi.
Vapaus on silti vähenemässä keikkafirmoissakin. Ne haluavat nykyisin suuntautua pelkkien lyhyiden sijaisuuksien välittäjistä kokonaisten terveysasemien ja sairaalaosastojen pyörittäjiksi. Tällöin nekin tarvitsevat henkilökuntaa, joka sitoutuu tiettyyn työpaikkaan eikä vain lentele vapaana työpaikasta toiseen.
3) Palkka. Yleisesti arvioidaan, että keikkafirmoissa lääkäri ansaitsee noin 10 prosenttia enemmän kuin vakituisessa työsuhteessa kunnalla työskentelevä lääkäri. Sairaanhoitajan palkka on noin 3-5 prosenttia parempi kuin kunnalla. Yleisesti sijaistava keikkalääkäri voi esimerkiksi saada 6 000 euroa kuussa, kun virkalääkäri samassa hommassa saa 5 000 euroa kuussa.
Palkka on etenkin lääkärillä sitä suurempi, mitä kauemmas hän suostuu lähtemään. Keikkalääkärit paikkaavat myös paljon nimenomaan päivystyksiä, ja päivystyksistä ansaitsee hyvin.
Suuret palkat ovat kuitenkin laskussa. Yritysten kilpailu on koventunut ja kunnat ovat alkaneet vaatia, että yritys tuottaa toiminnan halvemmalla kuin kunta itse. Jostain on tingittävä, ja siihen kuuluvat myös lääkäreiden palkat. Monet kunnat ovat myös määritelleet sopimuksissaan keikkafirmojen kanssa, että nämä eivät saa maksaa esimerkiksi sairaanhoitajille enemmän palkkaa kuin kunta itse.
4) Työsuhde-edut. Keikkalääkäreiden palkasta osa voidaan maksaa työsuhdeautona, -tietokoneena, -asuntona, -kännykkänä tai muuna etuna, jolloin lääkäri hyötyy verotuksessa. Firmojen osakkaille palkkioita voidaan maksaa pääomatuloina, jolloin veroprosentti on pienempi. Etuja myös käytetään. MedOnen listoilla on reilut tuhat lääkäriä, joista muutama sata työskentelee yritykselle päätoimisesti. Työntekijöillä on 200-300 työsuhdeautoa, joten suurin osa päätoimisista lääkäreistä on ottanut autoedun.
5) Imago. Etenkin kunnallisella puolella arvellaan, että yritykseen vetää myös yksityisen työnantajan viileämpi vaikutelma: se vain kuulostaa hienommalta. Ja vaikka ei aikoisikaan lähteä yhtäkkiä Himalajalle trekkaamaan kuukaudeksi, on hienoa ajatella, että halutessaan voisi tehdä niin.
17. Jos vuokrafirmoilla pyyhkii hyvin, mikseivät kunnat voi yksinkertaisesti kopioida vuokrafirmojen toimintamallia omaan toimintaansa?
Esimerkiksi siksi, että terveysaseman, sairaalan tai palvelutalon pyörittäminen vaatii väkeä, joka on siellä vuosia ja joka on paikalla myös ikävinä työaikoina kuten öisin. Pitkäjänteinen työ, esimerkiksi potilaan terveyden seuraaminen tai ylipäänsä toiminnan kehittäminen, ei ole mahdollista, jos työntekijät vaihtuvat koko ajan sen mukaan, mikä työvuoro sopisi parhaiten kellekin. Potilaatkin haluavat hoitajikseen tutut ihmiset.
Työsuhde-etuja kunnan ei nykylainsäädännön mukaan ole mahdollista tarjota.
Silti kunnat voivat oppia paljon vuokrafirmoilta ja ovat yrittäneetkin oppia. Henkilökunnan toiveita yritetään ottaa enemmän huomioon, työsuhde-etuina yritetään tarjota koulutuksia ja vaikkapa apua asunnon hankkimisessa.
Joustamisessa vain on oma huono puolensa: kun hoitohenkilökunta voi vapaammin jäädä virkavapaille, lomille tai muille joustovapaille, sijaisten tarve kasvaa.
18. Miksi vuokrafirma pystyy maksamaan sairaanhoitajille ja lääkäreille enemmän palkkaa kuin kunta, vaikka kunta maksaa palvelun ja vuokrafirma tekee vielä voittoa? Tuleeko vuokrafirma aina kalliimmaksi kuin oma palvelu?
Aika usein tulee. Kun kunta on pakkoraossa ja työntekijöitä ei ole, on pakko ostaa palvelu ulkopuolelta, maksoi mitä maksoi.
Seuraa tietysti kysymys, miksei kunta sitten saman tien nosta työntekijöidensä palkkoja, jolloin se saisi työntekijät itselleen, ja operaatio maksaisi saman verran.
Vastaus: Usein toivotaan, että ulkoistaminen on vain hätäratkaisu ja myöhemmin homma taas saadaan hoidettua halvemmalla. Työntekijöille ei haluta luvata vakituisesti lisää palkkaa. On myös helpompi maksaa parempaa palkkaa välillisesti keikkafirman kautta, koska silloin ei tarvitse nostaa muiden työntekijöiden palkkoja.
Keikkafirmojen palveluiden hinnan vertailu kunnan omien palvelujen hintaan on kuitenkin selvästi erittäin vähäistä tai erittäin vaikeaa. Arviot vaihtelevat suuresti ja aina joku huomauttaa, että laskelmat eivät ole ottaneet huomioon milloin mitäkin osa-aluetta.
Yleisesti arvioidaan, että vuokrafirmat ovat ainakin tähän saakka tulleet kalliimmaksi. Jos ei muuten, niin sillä perusteella, että niillä menee niin hyvin: Suurimman firman MedOnen liikevaihto oli viime vuonna 56 miljoonaa euroa ja se tuotti voittoa 1,4 miljoonaa euroa.
Ihan aina keikkafirma ei kuitenkaan välttämättä ole kalliimpi. Firmat saattavat myös oikeasti olla tehokkaampia kuin kunnan oma organisaatio.
MedOnen toimitusjohtaja Pertti Karjalainen pitää MedOnen suurena etuna esimerkiksi työnjakoa. MedOnen osastoilla hoitajat tekevät rutiinitoimenpiteitä, esimerkiksi vuosikartoitusten perustietojen kyselyä, enemmän kuin muualla, jolloin lääkäri ehtii keskittyä paremmin itse potilaaseen. Ja totta: monissa kyselyissä asiakkaat ovat kiitelleet kovasti ulkoistettujen lääkäriasemien palveluja.
Karjalainen huomauttaa myös, että eivät hekään aina kääri voittoja. Yksi MedOnen pyörittämä terveysasema tuotti neljä kuukautta tappiota. Moni epäilee silti, että tappiollisetkin asemat ovat vain yritysten juoni: ne vakiinnuttavat asemiaan ja nostavat hintoja sitten, kun kunnat ovat jo järjestäneet asiansa niiden kautta ja perääntyminen on vaikeaa.
Tästä koettiin karu esimerkki Espoossa vuosi sitten, kun MedOne sai hoitoonsa Kuusikoti-nimisen sotaveteraanien kuntoutuskodin. Yritys ilmoitti sopimuksen solmimisen jälkeen nostavansa veteraanien kuukausittaista hoitomaksua useilla sadoilla eurolla. MedOnen mielestä toimintaa tappiolla aiemmin pyörittänyt yhdistys oli myös nostanut henkilökunnan palkat korkeammiksi kuin muissa alueella toimivissa palvelutaloissa ja siksi yritys halusi laskea palkkoja vastamaan yleistä tasoa.
Kaupunginvaltuutetut järkyttyivät ja väittivät, etteivät ole tällaista toimintaa siunanneet. Lopulta maksuja kohtuullistettiin ja kaupunki päätti auttaa veteraaneja korotusten maksussa, jolloin sopimuksesta tuli lopulta kaupungille kalliimpi kuin alun perin ajateltiin. Henkilökunta sai pitää palkkansa.
Yhä ihmetellään, kuka kämmäsi, koska esimerkiksi Espoon sosiaali- ja terveyslautakunnan puheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson vakuuttaa, että sopimusta valmistelleet virkamiehet väittivät poliitikoille, että tiedossa on vain pieniä indeksityyppisiä korotuksia ja että työntekijöiden asema ei muutu.
Pitäisiköhän poliitikkojen alkaa tavata sopimuksia itse?
“On siitä keskusteltu täällä. Mutta sopimusten laatiminen kuuluu hankintakeskukselle ja lähtökohta on se, että meillä on täällä korkeaa palkkaa nauttivia virkamiehiä ja juristeja, joiden sanaan meidän poliitikkojen pitäisi voida luottaa”, Guzenina sanoo.
19. Mitä tästä kaikesta opimme?
Ainakin sen, että puolueetonta, vertailevaa ja käytännönläheistä tietoa tarvitaan enemmän. Harvoinpa toimittaja törmää niin usein vastauksiin En tiedä; En ole nähnyt sellaista tutkimusta; En ole nähnyt vertailevaa tietoa tästä aiheesta; Olen pyytänyt selvitystä, mutta en ole saanut; Nämä ovat niin vaikeita asioita vertailla; Näistä ei oikein puhuta julkisesti ja niin edespäin, kuin tehdessään artikkelia terveydenhuollosta.
Jossain on tietysti jatkuvasti menossa jokin raportti tai tutkimus terveydenhuollon ongelmista, mutta silti käytännönläheisiä tutkimuksia sairaanhoidon eri vaihtoehdoista tehdään liian vähän tai ainakaan niitä ei anneta kuntien päättäjille, virkamiehille tai terveydenhoitohenkilökunnalle luettavaksi.
Kenen tehtävä olisi tuottaa tätä tietoa?
Useat kunnanvaltuutetut ja lääkärit valittavat, että tietoa ei ole, koska kunnilla ei ole palveluksessaan ihmisiä, jotka sekä ymmärtäisivät terveydenhuollon käytäntöä että osaisivat tehdä tutkimuksia ja laskelmia sen rahavirroista. Tutkimukset suunnataan myös usein tukemaan jo tehtyjä linjauksia, sen sijaan että ne tarkastelisivat asioita todella puolueettomasti.
Vastuuta sysätään kaupunginjohtajille, jotka voivat käskyttää virkamiehiä ja määrätä selvityksiä tehtäväksi, ja Stakesille sekä sosiaali- ja terveysministeriölle.
Ensi hätään terveydenhuollon järjestelyistä ylipäänsä tulisi tehdä läpinäkyvämpiä ja selkeämpiä. Kun esimerkiksi yhteistyöstä yritysten kanssa päätetään, asiasta päättävien on tiedettävä oikeasti, mistä sovitaan: kuinka monta työntekijää yritys tarjoaa mihinkin tehtäviin, millaisin ehdoin se ottaa vastaan potilaita ja millaiset oikeudet yrityksellä on nostaa maksuja tai muuttaa työntekijöiden työehtoja. Ja maksajan, kansalaisen, olisi saatava halutessaan tiedot myös.
Tätä kirjoitusta varten on haastateltu artikkelissa mainittujen ihmisten lisäksi muun muassa Helsingin kaupungin sosiaalilautakunnan puheenjohtajaa Astrid Gartzia (sd), Helsingin kaupungin akuuttisairaalan johtajalääkäriä Päivi Koivuranta-Vaaraa, Kuntaliiton tutkimuspäällikköä Margareta Heiskasta, lääkintöneuvos Risto Pomoellia sosiaali- ja terveysministeriöstä, neuvottelupäällikkö Mikko Kangasta Lääkäriliitosta sekä useita muita lääkäreitä, sairaanhoitajia ja virkamiehiä.
