”Minä vihaan sähköpotkulautoja. Aidosti, syvästi ja palavasti” – Sammeli Heikkisen skuuttivihan taustalla on vuokrafirmojen röyhkeys
Toimittaja Sammeli Heikkinen vihaa vuokrapotkulautoja sydämensä pohjasta. Kun Heikkinen alkoi perata vihaansa, löytyi nuori kalifornialaisjäbä, jonka laiskuus ajaa meidät tuhoon.
Tätä vuotta ehti kulua 85 vuorokautta ja noin 17 tuntia, ennen kuin vihollinen tuli pihaan saakka. Myrkynvihreä ja kömpelösti muotoiltu laite, inhottavan ruma.
Otin kiinni pylväästä ohjaustangon alta, kuin niskasta, raahasin lautaa hetken kylki edellä pitkin asfalttia, ja kun laite kääntyi kulkemaan pyörillään samaan suuntaan kuin minä, talutin sen piha-alueen ulkopuolelle.
Työnsin sähköpotkulaudan jalkakäytävää reunustavalla kapealle nurmelle.
Saman suorituksen olen toistanut viime vuonna kymmeniä kertoja, ehkä yli sata kertaa. Välillä kotipihassani, välillä keskustassa tai työmatkallani, kun pysäköity skuutti on haitannut kävelijöiden tai pyöräilijöiden kulkemista.
En kertaakaan ole välittänyt siitä, miten nätisti potkulauta jää pientareelle tai miten se retkahtaa maahan. Jos ruotsalainen, saksalainen tai yhdysvaltalainen miljonääri haluaa säilyttää omaisuuttaan väärissä paikoissa, ei ole minun asiani pitää siitä omaisuudesta erityistä huolta, kun pidän kulkuväyliä esteettöminä ja turvallisina.
Sitä paitsi siirrän potkulaudan joka kerran samanlaisessa raivokkaassa mielentilassa. Minä vihaan vuokrapotkulautoja. Aidosti, syvästi ja palavasti.
”En epäile oma vihani tai muiden inhon oikeutusta tai mielekkyyttä, minua hämmentää sen syvyys ja väkevyys.”
Vihani kiinnostaa minua. En yleensä vihaa. Tai tietenkin vihaan sellaista, mitä kuka tahansa normaalimoraalilla varustettu vihaa: räikeää epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta, turhaa tuhoamista ja niin edelleen.
Mutta sähköpotkulauta on vain esine, olipa miten ruma tahansa tai miten väärässä paikassa vain.
Silti moni jakaa toksisen suhteeni potkulautoihin. Tyhjentävästi nimetyllä Sähköpotkulauta Vihasivulla on Instagramissa noin 27 500 seuraajaa. ”Vittu mä vihaan niitä”, tiivisti A-lehtien lavastaja, kun menimme Imagen vastaavan tuottajan kanssa keskustelemaan tämän jutun kuvituksesta.
En epäile oma vihani tai muiden inhon oikeutusta tai mielekkyyttä, minua hämmentää sen syvyys ja väkevyys.
Kiteytyykö skuuttiin jotain olennaisen ikävää tästä ikävästä ajasta? Asiaa sietää tutkia, sillä sanoihan jo Sunzi (tai Michael Corleone): Pidä ystävät lähelläsi, mutta vihollisesi vielä heitäkin lähempänä ja työnnä se sähköpotkulauta perseeseesi.
”Painopiste on ylhäällä, eikä mikään vaimenna töyssyjä.”
Lähdetään liikkeelle ilmeisestä. Sähköpotkulauta on melko vaarallinen laite. Voisi sanoa, että myötäsyntyisesti. Sähköpotkulaudan pyörät ovat pienet, joskus umpikumia. Kuljettaja seisoo ja pitää kiinni tolppaan kiinnitetystä tangosta.
Painopiste on ylhäällä, eikä mikään vaimenna töyssyjä. Pienet pyörät tökkäävät helposti kuoppiin ja jalkakäytävän reunuksiin. Jos joku on ihmetellyt, miksi nykyisen polkupyörän edeltäjissä oli valtava etupyörä, niin juuri sen vuoksi, että kiekon läpimitan kasvattaminen tuo vakautta ja vie epätasaisuuksilta terän.
Potkulaudan ajoasento on typerä. Jokainen voi kokeilla saman tien, miten vakaasti ihminen seisoo yksi jalka heti toisen takana. Ja halutessaan katsoa peilistä, miten fiksulta sellainen seisominen näyttää.
Pääkaupunkiseudulla kuoli viime kesänä kolme ihmistä skuuttiturmissa. Kaksi kuolleista oli lapsia, yksi aikuinen ihminen.
Jo melkein kolme vuotta sitten Hus kertoi, että huomattava osa sähköpotkulautailijoiden saamista vammoista oli vakavia. Viime vuoden lopulla Pohjola Vakuutus vahvisti, että potkulautailijoiden vammat ovat yleensä pahempia kuin pyöräilijöiden.
Tämä on loogista: Jos pieni etupyörä nappaa vaikka rotvallin reunaan, lautailija lentää helposti ohjaustangon yli ja ottaa törmäyksen voiman vastaan kasvoillaan. Kypärää vuokrapotkulaudan kanssa käyttävät vain kylähullut ja erikoisuudentavoittelijat.
Toki vaarallisuus johtuu osin siitä, miten ja millaisessa kunnossa skuutilla ajetaan. Husin vuoden 2022 onnettomuustutkimuksen uhreista puolet oli telonut itsensä kännissä, vieläpä varsin rajussa: keskimääräinen puhalluslukema oli 1,6 promillea.
Pohjolan selvityksen mukaan onnettomuusriskiä lisää myös se, että laudoilla ajetaan kaksi tai useampi päällä.
Vuokrafirmojen sääntöjen mukaan päihteiden vaikutuksen alaisena ei saa ajaa, eikä laudan kyydissä saa olla kuin yksi ihminen kerrallaan. Niiden mukaan käyttäjän pitää olla myös täysi-ikäinen.
Kuten jokainen potkulautoja liikenteessä joskus nähnyt voi kertoa, näitä sääntöjä noudatetaan pilkulleen.
”Soppaan piti kaataa vielä älypuhelimet, paikannus ja näppärä mobiilimaksaminen ja Yhdysvaltain länsirannikon startup-skenen pahan kosketus.”
sanokaa tunnekylmäksi, mutta myönnän, ettei sähköpotkulaudan vaarallisuus sytytä vihaa. Moneen muuhunkin ikävään ihmisiä kuolee ja loukkaantuu.
Väitänkin, että potkulautavihani siemenet istutettiin jo vuosia sitten, viimeistään joskus vuoden 2017 tienoilla Kaliforniassa.
Vaikka nykyinen vuokrapotkulauta on paha, se versoo luonnollisesta ja kauniista makkaranhimosta.
Tarina menee näin: Joku ilta vuonna 1990 tanskalaissveitsiläinen Wim Ouboter alkoi kaivata bratwurstia ja olutta. Koti, nakkikioski ja baari sijaitsivat sen verran kaukana toisistaan, että käveleminen tuntui vaivalloiselta. Toisaalta välimatkat olivat niin lyhyitä, että autolla tai julkisilla kulkeminen olisi ollut liioittelua.
Ouboter tarvitsi kulkulaitteen, jolla taittaa mikromatka. Potkulauta oli tietenkin tuttu konseptina lapsuudesta. Mutta Ouboter halusi jotain siistimpää, aikuisempaa ja kannettavampaa.
Miten tosi tarina tarkalleen lieneekään, vuonna 1996 Ouboter perusti Micro Mobility Systems -yrityksen, joka valmisti pikkuruisia, kokoontaitettavia potkulautoja. Ouboter ryhtyi muutaman vuoden sisään yhteistyöhön kiinalaisen JD:n kanssa. JD taas myi lisenssin Ouboterin laudasta Yhdysvaltoihin, jossa perustetun Razorin versiosta tuli valtava menestys.
2000-luvun alussa Razorin potkulautoja oli käytössä miljoonia. Mutta käyttäjät eivät olleetkaan baarista toiseen suhailevia aikuisia, vaan lapsia. Razorista tuli lelu.
Ouboter sanoo Atlanticin haastattelussa, ettei tarkoituksena ollut rakentaa lelua vaan mullistaa kaupunkiliikenne. Luoda kulkuväline paljon puhutulle viimeiselle kilometrille (Yhdysvalloissa mailille). Siis sille pätkällä, joka on vaikkapa lähimmän metropysäkin ja työpaikan välillä. Siksi laudan piti olla pieni ja kokoon taittuva, metroon, baariin tai kotikomeroon sopiva.
Nykyisten vuokralautojen toinen esivanhempi on Segway. Sopivan sukupolven edustajat muistavat sen 2000-luvun alusta, kun hypenloiskeita räiskähti Suomeen saakka.
Kuten nykyiset skuutit, Segway oli ruma kohlo, mutta ergonomialtaan fiksumpi: suuripyöräisempi ja ajoasennoltaan järkevämpi.
Segwaysta ei tullut kansansuosikkia. Mutta siitä nykyisiin laitteisiin poimittiin litiumioniakku ja koko ajatus siitä, että jollain laitteella voi ajella itseään rasittamatta lyhyitä matkoja. (Nykyään Segway menestyy sähköpotkulautavalmistajana.)
Soppaan piti kaataa vielä älypuhelimet, paikannus ja näppärä mobiilimaksaminen ja Yhdysvaltain länsirannikon startup-skenen pahan kosketus.
Ensimmäiset vuokraskuutit otettiin käyttöön Singaporessa vuonna 2016. Seuraavana vuonna sähkölaudat ilmestyivät Santa Monican kaduille Kaliforniaan. Muutamassa päivässä lautoja olikin satoja ympäri kaupunkia. Alusta lähtien mukana olivat sellaiset suurpelureiksi kehittyvät firmat kuin Bird ja Lime.
”Potkulautafirmat ottivat kaupunkilaisten yhteisen tilan omaan käyttöönsä kenenkään estämättä.”
Pahan kosketus kuulostaa liioittelulta muttei ole. Mukaan tuli sellaisia miehiä, jotka osasivat myydä ja sellaisia korporaatioita, jotka halusivat sijoittaa sellaisten pankkien rahaa, jotka sitä mitättömällä korolla ja löysillä ranteilla lainasivat.
Lautafirmojen arvot paukahtivat suurin piirtein vuoden sisään pilviin. Sisään virtasi riskirahaa enemmän kuin ehti sijoittaa.
Firmat tekivät kiihkeästi tappiota ja hankkivat valtavasti lautoja, joita leviteltiin kaupunkeihin ympäri maailmaa.
Pennsylvanian yliopiston professori Gad Allon selittää mainiossa Substack-tekstissään, miksi vuokralautoja työnnetään kaupunkeihin niin poskettomia määriä.
Yksi syy oli jo mainittu, siis se, että rahaa on riittänyt. Bird oli ehtinyt toimia alle vuoden, kun sen arvoksi jo arvioitiin 2,5 miljardia dollaria. Kuten muussakin kasvubisneksessä, kyse oli äärimmilleen viritetystä toiveikkuudesta.
Tällaisilla markkina-arvoilla rahaa oli joka tapauksessa helppo kerätä. Bird kahmi yli miljardin dollarin rahoituksen. Vastaavasti se poltti rahaa 650 miljoonaa vain parissa vuodessa.
Loputtomasti rahaa syytävien hanojen avulla firmat pystyivät laajentamaan toimintaansa rajusti, vaikka toiminta oli tappiollista. Alkuvuosina jokainen skuutilla kuljettu matka saattoi maksaa firmalle enemmän kuin asiakas siitä itse maksoi.
Vitsaus saapui maahamme keväällä 2019. Yle otsikoi: Kohutut sähköiset potkulaudat tulivat nyt Ruotsista Suomeen. Ensin kohulaitteet tulivat helsinkiläisille jalkakäytäville, mutta samana kesänä vielä Tampereelle ja Turkuunkin.
Vuonna 2020 lautoja oli Suomessa jo 12 100, seuraavana vuonna 34 100 ja vuonna 2022 vuokralautoja oli 55 200, minkä jälkeen kasvu tasaantui.
Kaupungit Suomessa tai muualla eivät olleet varautuneet rynnäkköön. Esimerkiksi Helsinki oli pitkään aseeton näiden uuden ajan ryöväriparonien edessä. Potkulautafirmat ottivat kaupunkilaisten yhteisen tilan omaan käyttöönsä kenenkään estämättä.
Koska käyttäjät eivät oikeastaan erottaneet yhden firman rumaa laitetta toisen firman rumasta vehkeestä, firmat kilpailivat määrällä. Rahaahan löytyi. Potkulautoja siis dumpattiin surutta kaupunkimaisemaan. Olihan suuri lautamäärä myös merkki dynaamisesti ja aggressiivisesti kasvavasta firmasta.
Määräävän markkina-aseman kaappaaminen ja voitollisuus odotti aivan nurkan takana.
Vuoden 2022 kesällä Helsingissä oli ehkä noin 18 000 vuokralautaa. Liikenneturvan toimitusjohtaja Pasi Anteroinen arvioi Maikkarilla, että lautoja kipattiin Helsinkiin, koska Suomessa niitä ei juuri säädelty.
Helsingissä lautoja oli enemmän kuin vaikkapa Tukholmassa tai Pariisissa samaan aikaan. Tukholma oli asettanut rajan 12 000 vuokralautaan ja Pariisi 15 000:een. Vuonna 2023 Pariisi päätti kieltää laudat kokonaan.
”Olennaista on täyttää omat tarpeet vaivattomasti. Seitsemästä kuolemansynnistä tulee jokapäiväinen bucket list.”
Valtavia startup-masseja tuhoisampaa oli asenteen tarttuminen samasta Yhdysvaltain länsirannikon moraalisesta kolerakaivosta. Piilaakson alustatalousvallankumouksessa, tai miksi sitä haluaakin nimittää, näkyy valtavan vahvasti, kenen tarpeita täytetään: laiskan pari–kolmekymppisen jäbän.
Eikö olisikin siistiä, jos ei tarvitsisi mennä kauppaan? Tai ravintolaan. Jos joku vain toisi kaiken ovelle. Tai jos autokyydin saisi pikkurahalla ihan milloin vain, vaikka oikeat taksit olisi varattu.
Tai jos koskaan ei tarvitsisi kävellä minnekään, koska käsillä olisi aina skuutti.
Olennaista on täyttää omat tarpeet vaivattomasti. Seitsemästä kuolemansynnistä tulee jokapäiväinen bucket list. Kun Helsingin kokoisen kaupungin kaduille kipataan 10 – 20 000 sähköpotkulautaa, siitä hyötyvät ne, jotka eivät viitsi kävellä ja joilla on riittävästi irtainta rahaa kävelyn välttämiseen.
Häviäjiä ovat kävelijät ja pyöräilijät, sillä tietenkin tämä ylimääräinen laitemassa liikkuu ja lojuu juuri kevyen liikenteen käyttöön varatussa kaupunkitilassa. Ja siinä jaetaan niukkuutta ulkomaisille firmoille: Helsingin kantakaupungin katutilasta jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käytössä on viidesosa. Sillä viidesosalla loisivat myös potkulautayhtiöt.
(Ja myös Alepa-robotit, nuo suloiset kaupunkitilaa ahmivat muoviset paskiaiset.)
Eniten minne sattuu jätetyt potkulaudat haittaavat niitä, joiden liikkuminen on hankalampaa jo valmiiksi: vanhuksia, lastenvaunujen kanssa liikkuvia, näkö- ja liikuntavammaisia.
Sellainen porukka ei toki laiskaa kalifornialaisjäbää tai tämän henkistä laudankäyttäjäkaksosta kiinnosta.
”Vuokrapotkulauta ei tarjoa ekologisuutta, vaan laiskaa elämää.”
Mutta onhan sähköpotkulauta sentään ekologinen valinta? Näin voi kai väittää, jos vaihtaa kauniissa vahassa pidetyn katumaasturinsa vuokraskuuttiin.
Jos vuokralaudalla korvaakin bussissa tai ratikassa istumista, tilanne on toinen. Tutkimus ei ihan tismalleen vastaa siihen, kummasta tulee enemmän päästöjä.
Pyöräily ja etenkin käveleminen ovat tietenkin kaupunkilaisten liikkumistavoista kestävimpiä. Jos lautailu korvaa kävelyn tai pyöräilyn, luisumme päin helvettiä.
Myös terveysmielessä: Suomessa suuri osa kansalaisista elää elämää, jossa ongelma ei ole liiallinen energiankulutus, vaan liian vähäinen. Siksi kaikki liikkuminen omin voimin on hyvää.
Helsinkiläisten vuokrapotkulautojen käytöksestä vuonna 2022 tehty selvitys paljasti, että viidesosa käyttäjistä oli korvannut laudalla yksityisautoilua. Mutta kävelyä oli vähentänyt kolmannes ja pyöräilyä viidesosa.
Vuokrapotkulauta ei tarjoa ekologisuutta, vaan laiskaa elämää. Etkö jaksa kävellä puolta kilometriä? Ei hätää!
”Skuuteille pitää tehdä pakolliset pysäköintipaikat. Tila näille paikoille pitää ottaa yksityisautoilta.”
Voisiko potkulautavihani kääntyä, jos ei rakkaudeksi, niin ainakin normaaliksi kaupunkilaiseksi naapuruudeksi, neutraaliksi rinnakkainelämiseksi?
En vihaa sähköpotkulautaa laitteena. Vihaan potkulautaoperaattorien röyhkeyttä, jonka vuoksi minun kaupunkini kaduilla lojuu tökerönväristä roinaa.
Helsingin hidas herääminen osoittaa, että vaikuttaa voi. Kun potkulautojen nopeutta rajoitettiin kantakaupungissa ja niiden vuokraaminen pantiin tauolle viikonloppuöisin, onnettomuudet vähenivät. Samalla alueella lautojen määrä on rajoitettu.
Keskustassa operoiva firma joutuu maksamaan kaupungille korvausta 15 euroa per lauta per kuukausi. Miten suuri korvaus se sitten on Suomen ylivoimaisesti kalleimman maa-alan käytöstä, sitä voi pohtia palatessaan potkulaudalla kantakaupungin kämppäänsä, josta on enää 700 000 euroa velkaa jäljellä.
Nykyisellään Helsingissä operoi kaupungin verkkosivujen mukaan viisi potkulautafirmaa. Tosin näistä yksi, aiemmin jo mainittu miljardien arvoiseksi kuviteltu Bird, meni viime vuonna konkurssiin ja toimii nyt uuden yhtiön alla.
Konkurssi kertoo paremmista ajoista kansalaisille. Gad Allon hahmottelee artikkelissaan, miten kaksi alan mittakaavassa menestynyttä firmaa ovat onnistuneet, Helsingissäkin toimivat yhdysvaltalainen Lime ja ruotsalainen Voi (teksti kuulostaa brändinimien ansiosta nyt reseptiltä, mutta lautafirmoista typerimmän niminen on siltikin Ryde, joka muistuttaa lähinnä siitä rinnakkaisluokan tyypistä, joka kuulemma haisteli liimaa.).
Molemmat menestyjät ovat luopuneet yrityksestä valloittaa joka kaupunki ja paikka valtavalla lautamäärällä. Skuuteista on tehty kestävämpiä ja akuista vaihdettavia. Firmat eivät pyri taistelemaan kaupunkeja vastaan, vaan tekemään yhteistyötä.
Helsingin pitäisikin vihdoinkin ottaa skuuttifirmoja niskasta kiinni ja hyödyntää niiden tarvetta yhteistyölle. Jos eduskunnan käsittelyssä oleva hallituksen esitys etenee, se antaa kunnille mahdollisuuden asettaa ehtoja firmojen toiminnalle uusissa mikroliikenneluvissa.
Ehkä siinä on se karttu, jonka puutetta Helsingissä ja muualla on valiteltu. Sitä on käytettävä.
Oslossa useamman ihmisen kuskaaminen potkulaudalla on estetty teknisesti, koska kaupunki vaati sitä. Helsinki pitäisi tehdä samoin. Nopeutta voisi myös laskea.
Skuuteille pitää tehdä pakolliset pysäköintipaikat. Tila näille paikoille pitää ottaa yksityisautoilta. Väärin pysäköidyt potkulaudat kuljetetaan kaupungin varikolle, josta operaattori voi lunastaa ne maksua vastaan.
Vuokralaudan niska pitää rusauttaa nurin ja valuttaa ulos myrkyllinen liemi, jonka laiska kalifornialainen jäbä on sinne kaatanut.
