Huhtikuu 2011. Suomen tuleva pääministeri kävelee kohti Säätytalon julkisivun kreikkalaista pylväikköä ja avaa oven. Porrashallissa hehkuu valo: katon lasi-ikkunoiden oristemaalausten läpi hohtaa aurinko. Sen säteet hipaisevat Walter Runebergin veistosta Laki. Säätytalo valmistui vuonna 1891 aatelittomien säätyjen kokoontumispaikaksi. Puitteet ovat prameat, mutta asiakin on iso: Kaikki seuraavan neljän vuoden suuret poliittiset päätökset tehdään seuraavien muutaman päivän ja yön aikana. Nyt alkaa putki, jonka päässä ei siinnä valo, vaan hallitusohjelma. Lopuksi jaetaan vielä ministerinsalkut, mutta se on sivuseikka. Säätytalolla päätetään, mitä ministerit päättävät.
Ajat ovat muuttuneet. Ennen hallitusohjelma oli vain liturginen loru, yleviä sanoja hallituksen linjauksista – konkreettisista kysymyksistä väännettiin sitten eduskunnan istuntosalissa. Nyt hallitusohjelma on hallituksen raamattu: mitä siinä muutamassa kymmenessä sivussa lukee, se myös toteutetaan.
Muutos alkoi Lipposen hallituksista 1990-luvulla. Eduskunta poisti itseltään määräenemmistösäännökset: se tarkoitti, että hallitus voi tehdä melkein mitä haluaa oppositiosta välittämättä. Samaan aikaan keksittiin vielä lamalääkkeeksi kehysbudjetointi: valtion rahankäytön suunnittelun menetelmä, jossa ministeriöille annetaan rahasumma, jonka sisälle niiden pitää sovittaa kaikki menonsa.
Puolustajien mielestä muutos on tuonut politiikkaan “jatkuvuutta ja ennustettavuutta”. Hallitukset eivät hajoa, vaikka tilanteet muuttuisivat. Se on suomalaista konsensuspolitiikkaa.
Tuleva pääministeri kirjautuu sisään Säätytalolle. Jokainen sisääntulija ja uloslähtijä kirjataan. Mutta äänestäjä ei saa koskaan tietää keitä he ovat. Osallistujien nimet ovat salaisia, vaikka sisällä on kymmeniä henkilöitä – myös lobbareita.
Päästetään heidät sisään ihan kohta. Ihmetellään vielä hetki: muutamassa päivässä rakennetaan neljän vuoden ohjelma, jonka yksityiskohdista puolueet kieltäytyvät käymästä vaalikamppailua. Se on outoa.
Toki osa nykyisestä, neljän vuoden takaisesta, hallitusohjelmasta on lepertelyä: Sinivihreän hallitusohjelman yhdistäviä arvoja ovat ihmisen ja luonnon tasapaino, vastuu ja vapaus, välittäminen…
Ja osa huvittavaa: Alueiden kehittäminen ja hallinto: Kohdennetaan erityistoimenpiteitä Itä- ja Pohjois-Suomeen sekä Etelä- ja Länsi-Suomen haasteellisille alueille.
Mutta seassa on myös varsin konkreettisia asioita. Niistä osa toteutuu: Toteutetaan tutkimuksen ja koulutuksen huippuyliopisto.
Ja osa ei: Sosiaaliturvauudistuksen tavoitteena on työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa.
Mutta hetkinen: onhan puolueilla vaaliohjelmat!
Vaaliohjelmat ovat nimensä mukaisia: ne on tehty vain vaaleja varten. Vaaliohjelmissa puolueet voivat ilmoittaa kannattavansa vaikka mitä – esimerkiksi sellaisia asioita, joita ne eivät ole tehneet edes pääministeripuolueena ja jonka ne ovat jo aiemmin luvanneet tehdä. Niin kuin keskusta nyt: “Työmarkkinatukea on parannettava purkamalla sen riippuvuus vanhempien tai puolison tuloista.”
Vaaliohjelmien lupaukset unohdetaan viimeistään Säätytalolla – ja joskus jo vähän aikaisemminkin. Siitä Ralf Sundilla, entisellä vasemmistopoliitikolla on omakohtaista kokemusta. Sund on hallitusohjelmaneuvottelujen konkari, joka on ollut niissä sekä lobattavana että lobbarina.
Lama-aikaan vuonna 1995 vasemmistoliitto tuli mukaan Lipposen sateenkaarihallitukseen. Jo ennen vaaleja puolueessa oli pohdittu minkälaisiin tervehdyttämistoimiin oltaisiin valmiita, jos edessä olisi hallitusyhteistyö. Sama pohdinta jatkui hallitusneuvotteluihin asti.
“Ei niistä vaalikampanjassa puhuttu”, vasemmistoliiton puoluesihteeriksi vaalien jälkeen valittu Sund kertoo. “No siitä tuli lopulta 20 miljardin markan lista. Kansalaiset olivat syystä vihaisia.”
Ennen Säätytalon neuvotteluja on tietysti tapahtunut jo nyt vaikka mitä. Tulevaan rutistukseen on valmistauduttu kuukausia. Esimerkiksi kokoomuksessa eduskunnan eri valiokunnissa istuvat edustajat muodostavat pohjat pienille työryhmille, jotka kirjoittavat oman sektorinsa linjauksia hallitusohjelmaa varten. Mitä vaaditaan ehdottomasti, mistä voidaan neuvotella. Mitä leikataan, mille annetaan lisää rahaa.
Ne ovat puolueen sisäisiä muistioita, jotka kaivetaan esiin hallitusneuvotteluissa. Ne ovat tärkeämpiä kuin puolueen vaaliohjelmat.
“Sisäiset muistiot ovat kassakaappipapereita. Eivät ne ole kuluttajille tarkoitettuja”, sanoo Ilkka Kanerva, toinen hallitusneuvottelukonkari.
Todellisista leikkauslistoista tai reunaehdoista ei tietenkään kannata puhua hirveästi ennen vaaleja. Tyhmähän semmoinen puolue olisi.
Siksi meille puhutaan mieluummin uskosta, toivosta ja rakkaudesta.
Tietysti puolueet nostavat aina välillä esiin jonkun mukavan hallitusohjelmatavoitteensa. Tänä keväänä vihreät vaativat hallitusohjelmaan uuden junaradan ja onnellisuusmittareiden käyttöönottoa. Keskusta on perännyt hallitusohjelmaan mainintaa “omaishoidon uudistamisesta”.
Samaan aikaan puolueet tunnustelevat yhteistyötä toistensa kanssa – ei niitä vaihtoehtoja kovin montaa ole, vaikka perussuomalaiset sekoittavatkin nyt pakkaa. Esimerkiksi demarit ja kokoomus ovat tänä keväänä pitäneet neuvotteluja tulevan sinipunahallituksen varalta. Äänestäjille näitä kumppanuuksia ei ole Suomessa tavattu kertoa.
No sen me sentään jo tiedämme, että vihreät ja perussuomalaiset ovat kieltäneet toisensa eivätkä mahdu samaan hallitukseen.
Suomalaiseen hallitusohjelmaan kiteytyy myös uuden kansanedustajan vähäinen valta. Heistä harva edes tietää puolueen todellisia neuvottelutavoitteita. Pian he joutuvatkin kotivaalipiiriinsä puolustamaan kompromissipaperia.
“Linjaukset on tehty vanhan jengin voimin”, Sund sanoo.
Lukuunottamatta pääneuvottelijoita yksittäisen henkilön valta ohjelmaneuvotteluissa on pieni, vaikka mediasta voisi muuta luulla. Yhdessä lakikirjamainen hallitusohjelma ja kehysbudjetit selittävät myös sen, miksi politiikka henkilöityy. Eduskunnassa kiistellään nykyään enää rahojen murusista. Pikkurahoja koskevissa kiistoissa ei ole jännitettä. Siksi media hakee sitä henkilöistä ja heidän suhteistaan.
Enemmän valtaa onkin esimerkiksi hyvällä lobbarilla.
Ja täällä Säätytalolla heitä onkin! Onpas kuhina! Tosin enää ei näy klassikkolobbariksi noussutta Perheyritysten liiton entistä toimitusjohtajaa Anders Blomia, joka hoiteli liittonsa tavoitteet keskustan kautta edelliseen hallitusohjelmaan. Onneksi hänen seuraajallaan Matti Vanhasella on kohtuulliset yhteiskuntasuhteet.
Ralf Sundia ei juuri nyt näy mutta saattaisi näkyä. Nykyään Sund on toimihenkilöiden etujärjestön STTK:n talouspoliittinen asiantuntija. Siis lobbari. STTK:n kaltaisilla työmarkkinajärjestöillä on hyvät suhteet puolueisiin, ja hallitusneuvotteluissa niitä tarvitaan. Harva lobbari pääsee Säätytalolle, jonka ovet aukeavat vain poliitikkojen kutsusta.
Muutkin järjestöt ja omanedunajajat tietävät toki hallitusohjelman merkityksen. Keskisuuri puolue saa hallitusohjelmatavoitteet noin kahdeltasadalta järjestöltä. Kanervan mukaan käytävillä ei enää nyitä hihoista. Sund on toista mieltä: vaikka päätyö on tehty aikaisemmin, ihan varmasti kaikki vaikutuskeinot käytetään.
Näkyikö tuolla muuten Veronmaksajain keskusliiton toimitusjohtaja Teemu Lehtinen? Vihreä Lanka haukkui hänet helmikuussa “kokoomuksen käsikassaraksi”. Veronmaksajain keskusliiton tavoitteet kun löytyvät edellisestä hallitusohjelmasta.
Tuloverotusta kevennetään maltillisesti kaikissa tuloluokissa.
Mutta pohjimmiltaan lobbarit ovat Säätytalolla vain kolmannen luokan osallistujia. Kategorioita on kolme. C-kategoriaan kuuluvat lobbarit sekä sellaiset poliitikot, jotka eivät pääse työryhmiin mutta jotka puolue on halunnut kutsua paikalle.
A-kategoria, kova ydin, kokoontuu pyhimmässä paikassa kulmahuoneessa. Kovin kaveri on tietysti uusi pääministerimme. Ryhmään kuuluvat puolueiden puheenjohtajat ja pari kovaa nimeä. He vetävät isot linjat ja ratkaisevat kiistakysymykset, joita syntyy B-porukoissa. Ne ovat sektorikohtaisia työryhmiä, joita on muutamia. Niissä pari neuvottelijaa per hallituspuolue kokoaa esimerkiksi verotusta, ulkopolitiikkaa tai sosiaalipolitiikkaa koskevien osuuksien tekstejä.
Työryhmät voivat kutsua asiantuntijoita. Kukin puolue haluaa tietysti itselleen sopivalla tavalla faktoja painottavan asiantuntijan. Viime hallitusneuvotteluissa paikalla oli esimerkiksi Energiateollisuuden edustaja kokoomuksen kutsumana.
Vaikkapa verotukseen liittyvissä kysymyksissä monilla on sanansa sanottavana: niin ay-liikkeellä, elinkeinoelämän EK:lla kuin Perheyritysten liitolla. Lobbarilla täytyy olla jonkun puolueen kanssa sellaiset välit, että saa kutsun. Taitavat lobbarit varmistavat useamman kortin. Eikä nyt heti epäillä siellä: usein lobbarit ovat myös hyviä asiantuntijoita.
Sund ja Kanerva ovat sitä ikäluokkaa, joille lobbarien ja lobattavien likeisyys ei ole suuri ongelma. Heillä on myös pitkä kokemus Suomen pienuudesta – kaikki tuntevat väistämättä toisensa, usein jopa vuosikymmenien ajalta.
Joten todetaan nyt vain, että hallitusohjelma ei synny tyhjästä eikä puolueilla ole asiantuntemusta ollenkaan kaikkiin sisältökysymyksiin. Että lobbausta – vaikuttavaa tiedonvaihtoa – on aika paljon koko ajan joka puolella.
Sund on pikemminkin huolissaan heistä, joilla ei ole omia lobbareita. Työttömät ja köyhät. “Pitäisi osata puhua vallan kieltä”, Sund vähän huokaa. Heidän ainoa mahdollisuutensa on parkkeerata Säätytalon ulkopuolelle osoittamaan mieltä.
Iso muutos on, että ympäristöjärjestöt ovat päässeet asiantuntija-asemaan. “Niiden kunniaksi on sanottava: onhan siinä kotiläksyt tehty, Herra paratkoon. Faktat pitää aina.”
Joten eiköhän ruveta pikkuhiljaa aloittelemaan! Säätytalon kohina vaimenee, kun valtiovarainministeriön edustaja alkaa ladella madonlukuja – paljonkos meillä onkaan rahaa. Tänä vuonna ei ole tarjolla jakovaraa, vaan kestävyysvajetta.
Sitten vedetään esiin paperit. Niitä Säätytalolla riittää: ministeriöiden tulevaisuuskatsauksia, virkamiesten tuottamia ja puolueiden omia pohjapapereita. Pöydillä on tuhansia sivuja tekstiä. Alkaa leikkaaminen ja liimaaminen.
Lauseiden muotoilu on oma taitolajinsa, ja vain kehäkettu osaa nähdä rivien taakse. Ohjelmaan ei voi esimerkiksi kirjoittaa mitään tiettyä tiehanketta. Sen sijaan ohjelmassa voi lukea, että valtio tukee liikenneturvallisuutta jollain tietyllä alueella.
“Sellaisia lauseita, että niistä on myöhemmin tulkittavissa joku tietty hanke”, Ilkka Kanerva selittää.
Toisessa työryhmässä väännetään Nato-lauseen muotoilusta, toisessa sosiaalipolitiikasta. Välillä puolueiden väki kokoontuu päivittämään yhdessä työryhmien tilannetta – neuvottelijat hakevat valtuuksia ja yhteistä päätöstä: mistä kaikesta voimme antaa periksi? Neuvottelut venyvät usein yöhönkin, ihmiset hermostuvat. Välillä mennään tupakalle kuten Katainen tupakointilakien vastaisesti viime neuvotteluissa. Välillä mennään henkilökohtaisuuksiin. Joku nukkuu käytävällä – näyttäisi olevan Kimmo Sasi. No, hänen tiedetään ennenkin ottaneen torkkuja.
Sekä Sund että Kanerva muistelevat menneitä neuvotteluja kaiholla.
“Siellä jos jossain käydään aidon ideologisia vääntöjä, oikeata politiikkaa”, sanoo Sund.
“Ja jos siellä ei tunne käyttävänsä valtaa, niin ei missään”, sanoo Kanerva.
Päiviä ja öitä kuluu muutamia, viimeksi viisi päivää. Mutta lopulta suuntaviivat neljäksi vuodeksi alkavat hahmottua. Pääministerimme saattaa huokaista helpotuksesta – työrauha seuraaviksi vuosiksi on taattu – ainakin asiasisältöjen puolesta.
Ainahan on mahdollista, että pääministerin jalka kipeytyy ja kaiken päälle syntyy vielä vaalirahoituskohun kaltaisia ikäviä sivupyörteitä, kuten Matti Vanhasen kaudella.
Säätytalon edustan pylväikkö viittaa demokratian kehtoon eli Kreikkaan. Silloin riitti, että vapaat miehet päättivät – eikä ihan kauheasti asia ole muuttunut. Emme ole orjia, mutta joudumme äänestämään sokkona.
Vaaleissa emme voi äänestää kilpailevista hallitusohjelmista. Sen sijaan asiat on sovittu hahmolleen jo etukäteen. Ruotsissa tämäkin on tietysti paremmin. Siellä eri puolueiden yhteenliittymät kamppailevat julkisella hallitusohjelmalla. Jos haastaja voittaa, vaihtuu myös iso osa virkamiehistöä. Kansa saa mitä tilaa.
Voitaisiinko Suomessakin toimia niin? Totta kai, mutta poliittista kulttuuria ei muuteta hetkessä.
Tai ehkä teknologiasta olisi apua – miltä kuulostaisi wikihallitusohjelma, jota kuka vain voisi internetin välityksellä olla muotoilemassa? Demos Helsinki ja Ajatuspaja e2 ehdottivat sellaista “kansanvallan tuotekehitystä” pohtineessa raportissaan. Mutta ainakaan vielä kukaan ei ottanut asiakseen tehdä joukkoälyn avulla edes varjo-ohjelmaa.
Hmm. Hommaforumilaiset ja monikulttuuri-ihmiset yhdessä kirjoittamassa… No, ainakin kiistat käytäisiin kansalaisten kesken.
Suurta uudistusta tuskin on näköpiirissä. Paitsi tietysti jos joku avoimuutta ajava puolue avaisi omat sisäiset hallitusohjelmamuistionsa – mutta se ei sovi edes vihreille.
Mutta edes joku pieni uudistus: voitaisiinko hallitusneuvottelujen osallistujalistasta tehdä julkinen. Sopisiko se konkareille?
“Tietysti niiden pitäisi olla julkisia”, sanoo Ralf Sund.
“Tietysti voisi olla avointa, että keitä siellä on paikalla”, sanoo Ilkka Kanerva.
Tietysti! Joten, hyvä uusi pääministerimme, tässä olisi hallitusohjelmaan yhden rivin vaatimus: neuvotteluihin osallistuvien nimet on saatava julkisiksi!
