Kuoleva ei välttämättä halua kertoa läheisilleen kaikkia tunteitaan – Silloin Annu istuu vierellä ja kuuntelee

Kuolema on osa elämää – siksi sen kohtaaminen ei tunnu ahdistavalta. Tämän vastauksen turkulainen Anna-Liisa Hokkanen, 69, on tottunut lausumaan, kun joku sattuu ihmettelemään hänen tapaansa viettää vapaa-aikaa.

Viitisen vuotta sitten eläkkeelle jäänyt ”Annu” on saattohoidon vapaaehtoinen, joka käy pääsääntöisesti viikoittain turkulaisessa Karinakodissa, joka on erityistason saattohoitokoti. Tämän lisäksi hän käy satunnaisesti myös Kaskenlinnan sairaalan saattohoito-osastolla ja on aiemmin vieraillut kahdessa hoivakodissa ikäihmisten luona.

– Tärkein tehtäväni on olla läsnä ja lähellä ihmistä pienen hetken ajan hänen elämänsä viimeisillä metreillä. Kuuntelen ja juttelen. Luen ääneen uutisia tai potilaan saamia viestejä, jos hän niin pyytää. Joskus rasvaan käsiä tai jalkoja, annan juotavaa tai lakkaan kynnet, rullaan papiljotit tai föönaan hiukset tai täytän potilaan muita toiveita mahdollisuuksien rajoissa, hän kertoo.