Image

Saarikosken iho

Saarikosken iho

Reetta Räty ehdottaa Helsingin julistautumista monikieliseksi kaupungiksi.
Teksti Reetta Räty
Kuvat Anja Reponen
Mainos

Olin asunut Shanghaissa melkein vuoden, kun menin ensimmäistä kertaa elokuviin. Shanghain elokuvafestivaalien ohjelmassa oli Saara Cantellin kirjoittama ja ohjaama Tähtitaivas talon yllä. Se oli nähtävä! Suomi-leffa Shanghain pöyhkeämmällä puolella, pilvenpiirtäjien katveessa. Teatterissa oli lisäkseni vain kiinalaisia, kuten Kiinassa aina. 23 miljoonan ihmisen Shanghai ei ole sillä tavalla monikulttuurinen kuten suurkaupungit lännessä.

Elokuvaillasta muodostui erikoinen. Itkin koko ajan. Vieressäni istunut kiinalainen ojensi minulle paketillisen nenäliinoja. Hän tuntui ymmärtävän, että itkin silkkaa liikutustani. Liikutuksen syy: suomen kieli. Se iski suoraan sydämeen. Elokuva sijoittuu Itä-Suomeen, tutulle murrealueelle. Imin sisääni jokaisen lauseen.

Rakas, rakas suomen kieli, en ollut lainkaan tajunnut, miten olin sinua kaivannut.

Kun näin Cantellin elokuvan vuonna 2012 Shanghaissa, olin elänyt pitkään täysin vieraskielisessä ympäristössä. Kiinan kielen taidollani voi tinkiä torilla ja kertoa taksille, minne mennään. Opiskelin noihin aikoihin englanniksi. Mutta eihän se ole mitään suomeen verrattuna! Se ei ole sydämeni kieli.

Elokuvakokemus tulee mieleeni usein, kun näen tilanteita, joissa Suomessa asuva lapsi kuulee pitkästä aikaa tai yllättävässä tilanteessa omaa kieltään. Teen töitä tutkimusprojektissa Itä-Helsingin peruskouluissa. Siellä on tavallista, että luokassa puhutaan kymmentä tai kuuttatoista kieltä. Lapset eivät käytä kotikielestään sanaa äidinkieli vaan oma kieli. Koulussa he puhuvat suomea, mutta pihalla, luokassa ja ruokalassa kuulee esimerkiksi venäjää, viroa, arabiaa ja somalin kieltä. Ne ovat Helsingin isoimmat vähemmistökielet. Tutkimusprojektissa mukana olevista kollegoistani moni on asunut Venäjällä. Kun venäjänkieliset lapset tajuavat meidän puhuvan venäjää, silmät syttyvät. Mun oma kieli!

Väestöennusteet lähtevät siitä, että kun Suomi täyttää 110 vuotta, noin neljäsosa Helsingin koululaisista on taustaltaan muualta kuin Suomesta. Tämän tiedon ääreen kannattaa pysähtyä hetkeksi. Vaikka asuinalueet ja koulut eriytyvät, lähitulevaisuudessa lähes jokainen helsinkiläisnuori elää monikulttuurisessa, monikielisessä ja monietnisessä yhteisössä. Lasten suhde koulukieleen ja omaan kieleen vaihtelee. Suomi ei ole yksi- tai kaksikielinen, vaan monikielinen. Kieli taas ei ole vain tekninen tieto, kommunikaatioväline tai oppiaine. Se on iso osa identiteettiä, ajattelua, yhteenkuulumista, sydämen ääntä. On tärkeää, että ymmärrämme ystävinä, kollegoina, päättäjinä, opettajina, toimittajina ja naapureina, millaista rikkautta kielet tuovat, ja kuinka tärkeää on osata luovia kielten välillä. Arjen sujuminen ja yhteisymmärrys merkitsee enemmän kuin hyvä tai huono kielitaito.

Minusta Helsinki – muille kaupungeille suuntaa näyttäen – voisi tehdä kaupungista näkyvästi monikielisen, nostaa esiin ja arvostaa eri tapoja katsoa maailmaa. Maalataan kyrilliset ja arabian aakkoset seinille, opetellaan perustervehdykset saameksi, lauletaan ja näytellään koulussa lasten kaikilla kielillä, harjoitellaan tunnistamaan hindi, kurdi, turkki, lingala ja bengali – noin 220–300 miljoonan ihmisen kieli sekin.

Pienetkin asiat merkitsevät. Inarin peruskoulun seinässä lukee koulun nimi neljällä kielellä: suomeksi, kolttasaameksi, pohjoissaameksi ja inarinsaameksi. Eri kieliä puhuvat lapset tuntevat, että tämä on minun paikkani.

Luin Ylen uutisesta (21.3.), että vientiyrityksissä ollaan huolissaan koululaisten kapeutuvasta kielitaidosta. Venäjäntaitoisistakin on pulaa. Kummallista, sillä pelkästään Helsingin seudulla on yli 30 000 venäjää äidinkielenään puhuvaa. Ei kielitaito rapistu, vaan laventuu, kunhan tunnistamme sen ja pidämme huolta muustakin kuin koulussa hankitusta kielitaidosta.

Tilastoista kielitilannetta ei saa selville millään. Suomessa äidinkieliä voi valita vain yhden. Kaksikielisten suomenruotsalaistenkin pitää päättää, kumpi on heidän äidinkielensä. Myöskään yo-kirjoitusten kielikokeista ei voi päätellä yhteiskunnan koko kielivarantoa.

Tilastot ovat sitä paitsi vain hallintoa ja keino väittää asioita isoiksi tai pieniksi. Tarvitaan runo, että voidaan kertoa, mistä omassa kielessä on kyse. Hyvät ihmiset, tämä on Pentti Saarikoskea: ”Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo. Minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni.” ■

Julkaistu: 8.5.2018