Uunin luukku aukeaa, ja Mika Pirskanen työntää arkun tulipesään. Liekit nielevät sen silmänräpäyksessä.

Ennen tuhkausta vainaja on ollut jo viikkoja säilytyksessä. Ensin ehkä vainajatornissa, tai jos tilaa ei ole ollut, kylmäkontissa. Sitten muualla.

Selvitimme, millainen koneisto huolehtii vainajista ennen pääsyä haudan lepoon.

Arkussa on ihmisen kuori – ei enää sitä, mikä teki juuri tämän ihmisen. Silti hetki koskettaa jotain rintalastan alla.

Emme tiedä vainajan nimeä, emmekä muitakaan yksityisasioita. Ne ovat yksinomaan krematorion työntekijöiden tiedossa. On vain valkoisella kankaalla verhoiltu arkku.

Mika Pirskanen on hakenut arkun säilytyskylmiöstä, lokerosta 44. Nyt se odottaa metallisten, tulen mustiksi polttamien aisojen päällä, pää kohti tuhkausuunia. Edessä on metrin levyinen luukku, metallia sekin, ylhäältä alas laskeutunut kuin esirippu.

Aisojen toisessa päässä on laite, josta tuhkaus käynnistetään. Uunin lämpötila on 750 astetta, mutta nousee tuhkauksen aikana 1 100 asteeseen.

Pirskanen panee tuhkausohjelman käyntiin. Menee kymmenkunta sekuntia. Sitten uunin luukku aukeaa ja Pirskanen työntää arkun oranssina loimottavaan tulipesään. Liekit nielevät sen silmänräpäyksessä. Luukku sulkeutuu.

Tämä on päivän neljäs tuhkaus.

Nollasää on sulattanut kulkuväylät liukkaiksi, ja taivas on harmaa ja valoton. Tien päässä on vaalea, linjakas rakennus, jonka sisäänkäynnin vierustalle on istutettu kanervia. Satunnainen ohikulkija tuskin arvaisi, mitä sen sisällä tapahtuu. Vatialan krematorio viestii rauhaa ja arvokkuutta.

Krematorio on Kangasalla, mutta sen omistaa Tampereen seurakunta. Krematorion toisella puolella puiden takana levittäytyy Vatialan hautausmaa, toisella puolella on prismojen ja jyskien kauppaparatiisi.

Vatialan krematoriossa on kaksi tuhkausuunia. Yhdessä tuhkataan päivittäin vähintään seitsemän vainajaa. Tuhkauksia tehdään kahdessa vuorossa arkipäivisin ja lauantaisin. Koska uunit eivät saa lämmetä liikaa ja välillä ne myös menevät rikki – juuri nyt toinen uuni odottaa uutta sisäänvientiluukkua – tuhkausmäärää ei voida tästä enää kasvattaa.

Kun Vatialan krematorio aloitti toimintansa vuonna 2013, siellä tuhkattiin yhdellä uunilla noin 1 500 vainajaa vuodessa. Viime vuonna tuhkauksia oli yhteensä jo noin 3 100, runsas 60 viikossa.

Se ei vieläkään riitä. Tulijoita olisi enemmän kuin pystytään ottamaan vastaan. Eivätkä krematoriot ole ainoita paikkoja, joissa vainaja joutuu ruuhkaan.

Ennen tuhkausta vainaja on todennäköisesti odottanut jo pitkän tovin, useamman viikon. Ensin sairaalan kylmäsäilytystiloissa, sitten siunauskappelilla tai seurakunnan muissa tiloissa, ehkä muuallakin. Vainajaa on saatettu siirtää säilytyspaikasta tai jopa kunnasta toiseen, koska säilytystilat ovat niin täynnä.

Lopulta vainaja on tuotu Vatialan krematorioon, jonka säilytystiloissa on vierähtänyt pari viikkoa, ennen kuin tuhkausvuoro koittaa.

Olemme Tampereen seudulla, mutta samanlaisia tilanteita on koko Suomessa. Ihmisiä kuolee nyt enemmän kuin vuosikymmeniin.

Tilastokeskuksen tuoreimmat luvut ovat vuodelta 2023. Silloin kuolleiden määrä oli 61 339. Sitä edeltävänä vuonna kuolleita oli vielä enemmän. Määrät ovat poikkeuksellisia. Edellisen kerran kuolleita oli yli 60 000 sota-aikana vuonna 1944, jolloin kuoli 70 570 suomalaista.

Ei siis ole ihme, että on ruuhkaa. Kuolleiden määrän kasvu ei toisaalta ole suuri yllätys. Suomalaiset vanhenevat, ja jokainen elämä päättyy joskus. Onko kuoleman tarpeilta haluttu sulkea silmät?

Samalla kun kuolemasta on tullut aiempaa yksityisempi asia, se on siirtynyt pois kodeista sairaaloihin. Suljettuihin tiloihin, joihin emme yleensä näe ja joissa hiottu koneisto pitää huolta vainajista ennen kuin nämä lasketaan haudan lepoon.

Keskellä tiheästi rakennettua Taysin sairaala-aluetta, reilu kolme kilometriä Tampereen rautatieasemalta koilliseen, on O-kirjaimella nimetty rakennus. Seinien valkoinen rappaus ja sitä rytmittävä puuverhoilu voisivat olla minkä tahansa modernin toimiston julkisivu. Taysissa vainajien säilytys on keskitetty tänne.

”Omaisten aula”, lukee oven yläpuolella. Liisa Niemi avaa oven, hän on odottanut meitä. Niemi on ylihoitaja, joka vastaa vainajatoiminnasta Taysissa. Hän on luvannut kertoa, mitä ihmiselle tapahtuu, kun tämä kuolee.

Niemi vie kierrokselle. Ensin huoneeseen, jossa läheiset voivat halutessaan pestä vainajan. Se kuuluu esimerkiksi muslimien hautaustapoihin. Vastapäätä työskentelevät THL:n oikeuslääkärit, jotka tekevät oikeuslääketieteellisiä ruumiinavauksia. Oven vierustan kenkätelineessä on monta paria pitkävartisia saappaita.

Sivummalla on kaksi kappelia, joissa omaiset voivat käydä hyvästelemässä vainajan, jos he eivät ehtineet tehdä sitä osastolla.

Lattia on harmaata muovimattoa, valaistus teollinen loisteputki. Telineissä on nitriilihanskoja ja käsidesiä.

Käytävän varrella on kolme vainajatornia. Ne eivät näy ulospäin, eikä niitä huomaa sisätiloissakaan.

Vainajatorni on kuin korkea lokerikko. Se nousee seinien sisällä noin 12 metriin, ja siinä on hissi, jonka molemmin puolin, toinen toistensa päällä, on vainajien säilytyspaikkoja. Yhdellä paikalla on korkeutta puoli metriä, lämpötila neljä astetta. Samanlaisia ratkaisuja on kuulemma joissakin varaosalaitoksissa.

Jokaisessa vainajatornissa on 55 säilytyspaikkaa. Lisäksi on perinteisiä kaappikylmiöitä. Yhteensä säilytyspaikkoja on 189 vainajalle.

Kolmas vainajatorni valmistui käyttöön joulukuussa, itsenäisyyspäivän jälkeen.

– Sitä oli odotettu paljon, koska säilytyskapasiteetti oli niin tiukoilla. Nyt ei tarvitse koko ajan miettiä, mikä vainaja mahtuu minnekin, Liisa Niemi kertoo.

Uusi vainajatorni tosin täyttyi heti käyttöönoton jälkeen. Ja koska tilat eivät vieläkään riitä, ulkona on kaksi Thermo King -kylmäkonttia, jossa vainajia voidaan tarvittaessa säilyttää. Niemi oli toivonut, että niiden käyttö olisi nyt voitu lopettaa, mutta se ei ole onnistunut.

– Moro, sanoo käytävällä vastaantuleva mies.

Hän on sairaanhoitaja Panu Suonio, joka työskenteli ennen täällä preparaattorina. Suonio on tullut työvuoronsa päätteeksi tervehtimään vanhoja työkavereita, mutta suostuu empimättä näyttämään, miten vainajatorni toimii.

Tornin vieressä on näyttö, joka näyttää graafisesti vainajien säilytyspaikat. Suurempi laatikko tarkoittaa, että paikka on käytössä, pienempi, että se on tyhjä. Numero 27:n kohdalla on pieni laatikko. Suonio valitse sen.

Se käynnistää hissin, joka hakee paikalta metallisen kaukalon ja tuo sen alas, jolloin tornin ovi rullaa auki.

– Vainaja makaa metallilavetilla tässä valkoisten rullien päällä. Sitten lavetti työnnetään sisään ja se asettuu kaukaloon, Suonio sanoo ja osoittaa nyt tyhjää kaukaloa.

Lopuksi hissi vie kaukalon takaisin paikalleen.

Lääkäri toteaa kuoleman ja kirjaa sen. Hoitaja valmistelee vainajan säilytystä varten: irrottaa hoitolaitteet, siistii haavat, tukee leuan ja suun päälaelle kiertävällä siteellä ja peittelee vainajan kuitukangaslakanalla. Sitten preparaattori tai kuljetushenkilöstö kuljettaa ruumiin vainajakärryllä O-rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen. Kärryssä on vihreä suojakangas, eikä ulospäin näy, onko siinä vainajaa.

Kun ihminen kuolee sairaalassa, tavallisesti asia etenee näin.

O-rakennukseen voi päätyä myös muuta reittiä. Jos ihminen kuolee kotona, ruumis siirretään tänne säilytykseen. Samoin tehdään yleensä silloinkin, jos kuolema tulee hoitokodissa.

Joskus vainajan säilytysaika venyy kuukausiksi. Ehkä omaisia ei ole tai he viivyttelevät hautajaisten kanssa. Silloin Liisa Niemi voi joutua soittamaan omaisille.

– Kysyn, ovatko asiat menneet eteenpäin. Aikaa saattaa venähtää, kukaan ei tee mitään, ja sitten paljastuu, että he eivät halua hoitaa asiaa. Joskus sosiaalityöntekijät joutuvat selvittelemään asioita ja käymään pitkiä keskusteluita, hän kertoo.

Niemen toive on, että hautajaiset järjestyisivät nopeasti ja hautaustoimisto voisi noutaa vainajan O-rakennuksesta kahden viikon sisällä kuolemasta. Vainajia ei voida kuitenkaan siirtää eteenpäin näin nopeasti, sillä Niemen mukaan seuraavalla portaalla, seurakunnilla, ei ole tyhjiä säilytyspaikkoja.

Kun säilytyspaikoista on pula, preparaattorit joutuvat tekemään ison työn etsiessään tiloja.

– Kun viikonlopuksi pitää olla tietty määrä tyhjiä paikkoja, seurakunnille ja hautaustoimistoille viestitään jatkuvasti ja kysellään, kuinka paljon löytyy tyhjää tilaa ja mistä. Soitetaan puheluja ja lähetetään sähköposteja.

Samaa tekevät myös hautaustoimistot.

On keskipäivä, ja Sirpa Meriläinen on jo järjestellyt montaa asiaa hautaustoimistossaan. Hän on ilmoittanut ruumisauton kuljettajalle vainajan noudosta Nokian terveyskeskuksesta Kalevankankaan kappelille, hoitanut perunkirjoitusta sekä soittanut läpi listan krematorioita.

Tällä hetkellä vain tamperelaiset vainajat tuhkataan Vatialan krematoriossa, sillä muille ei ole tilaa. Meriläisen työhön kuuluu soitella lähimpiin krematorioihin ja etsiä tuhkausaikaa lähikuntien vainajille. Lähimmät on tosin suhteellinen määre, sillä krematorioita on varsin harvassa. Siksi vainajia ajetaan tuhkattavaksi Hämeenlinnaan, Lahteen, Poriin ja niinkin kauas kuin Raumalle.

Sirpa Meriläinen pyörittää Ainanlinnan kukka ja hautauspalvelua Tampereen keskustassa. Hän on ollut alalla 20 vuotta. Työ vaatii niin kykyä organisoida kuin myötäelää.

– Haluan antaa omaiselle tunteen, ettei hänen tarvitse huolehtia käytännön asioista, vaan voi jättää sen minulle.

Meriläinen vetää toimiston seinää peittävät verhot auki. Niiden takaa paljastuu kahdeksan täysikokoista arkkua. Toisella seinällä on vielä 15 pienoismallia arkuista. Omaisille on helpompaa, kun he voivat nähdä vaihtoehdot tässä tilassa, eikä vain ruudulta. Eroja on arkun puulajeissa, pinnan käsittelyssä, muodossa ja verhoilun rypytyksessä – säde, kukka, solmu.

Arkku tarvitaan, kun vainaja siirretään sairaalasta eteenpäin.

Vainajan siirtäminen arkkuun ja kuljetus sairaalasta seurakunnan säilytystiloihin on hautaustoimiston työtä. Sirpa Meriläinen käy mahdollisuuksien mukaan itsekin O-rakennuksessa valmistelemassa vainajan arkkuun.

Sairaalan kuitukangaslakana otetaan pois, samoin suuta ja leukaa tukeva liina. Ruumis siirretään arkkuun ja siistitään. Vainaja puetaan arkkuvaatteeseen, kuten pitkään puuvilla- tai pellavapaitaan, joka on takaa avonainen ja helppo laittaa päälle. Vainaja voidaan pukea myös omiin vaatteisiin, oloasuun tai juhla-asuun, ja laittaa jopa kravatti kaulaan. Usein vaatteita pitää silloin leikata hieman, jotta ne saadaan päälle.

Hiukset kammataan, ja vainajalle puetaan sukat jalkaan. Ne voivat olla hautaustoimiston valikoimasta tai vaikkapa vainajat omat villasukat.

– Se on perinne. Ei haluta, että jalat palelevat, Meriläinen kertoo.

Hänellä on myös tapana laittaa vainajan rinnan päälle pieni kukka. Joskus omaiset haluavat panna matkaan mukaan myös valokuvia, kirjeitä, pehmolelun tai lastenlasten piirustuksia.

Vaikka työ on Meriläiselle arkea, tilanteet koskettavat. Kuolema on aina lopullinen, yhden elämän päätös, vaikka se olisi ollut odotettavissa.

– Välillä saan koota itseäni. Mutta en koe tunteita pahana asiana.

Kuoleman jälkeiseen ruuhkaan on monta syytä: kuolleiden määrä, säilytystilojen puute, tuhkauksen suosion kasvu. Nykyään Suomessa tuhkataan noin 70 prosenttia vainajista, Tampereella jo 87 prosenttia. Näiden lisäksi myös kuolemankulttuuri on muuttunut. Ennen vainaja pyrittiin saattamaan haudan lepoon ripeästi, mutta nykymaailma ei tue nopeaa hautaamista. Hautajaiset eivät enää mene kaiken muun edelle niin kuin joskus.

Kirkkohallitus ohjeisti vuonna 2023, että hautajaiset tulisi järjestää 2–3 viikkoa kuoleman jälkeen. Tampereen seurakuntien hautaustoimen johtajan Jyrki Lehtosen mukaan se ei ole mahdollista. Tampereella aika kuoleman ja kirkollisten hautajaisten välillä on noin kuukausi.

– On ruuhkaa, ja säilytystilat ovat koko ajan täynnä. Siunausaikoja löytyy kyllä, mutta lauantaita kello 12 ei ole tarjota kaikille, Lehtonen sanoo.

Hän toivoo, että yhä useampi järjestäisi hautajaiset arkena.

– On vainajan kunnioitusta, että saadaan riittävän ajoissa siunattua ja haudattua.

Perheiden tilanteet ovat kuitenkin monenlaisia, huomauttaa Sirpa Meriläinen.

– Monille on mahdoton ajatus, että siunaus olisi viikolla. Jotkut omaiset tulevat matkankin takaa, ja on ymmärrettävää, että työssäkäyvät eivät pääse paikalle viikolla. Eletään hektistä aikaa ja työpaikoilla vaaditaan paljon.

Tuhkausruuhkaan toivotaan helpotusta tulevaisuudessa. Suunnitelmissa on, että Vatialan krematorion viereen nousee uusi krematorio vuonna 2027. Sen takana on 17 lähialueen seurakunnan Pirkanmaan krematorio Oy.

Kysymys kiertyy joka tapauksessa siihen, kohdellaanko vainajaa kunnioittavasti, kun tämä jumiutuu ruuhkaan ja odottaa viikkojakin eri säilytystiloissa – ehkä myös omaisten maallisten aikataulujen vuoksi.

– Kaikkemme teemme, että olisi arvokas kuolema, Liisa Niemi sanoo.

Ylimääräisistä kuljetuksista ja venyvistä säilytyksistä pitäisi kuitenkin kaikkien mielestä päästä pois. Se on turhaa.

Vatialan krematoriossa Mika Pirskanen on kurkistanut tuhkausuunin luukun pyöreästä ikkunasta tulipesään. Olisiko jo valmista? Ei ihan vielä.

Uunin lämpötila on yli 900 astetta, ja matala, kumea ääni täyttää tilan. Kaikkialla on siistiä, ja tavaraa on yllättävän vähän: Rikkalapio, muutama ruuvinväännin, sormista nyppyyntyneet suojahanskat. Lattialla uunien välissä kasa metallisia tuhka-astioita, katossa palohälytin ja seinällä vihreäksi maalattu hätäsuihku siltä varalta, että vaatteet syttyisivät tuleen. Niin ei ole ikinä käynyt.

Pirskanen on työskennellyt krematorion hoitajana 22 vuotta. Työ ei ole juuri muuttunut, mutta ajat ovat. Koskaan ennen ei ole ollut näin paljon vainajia.

Noin tunnin ja parinkymmenen minuutin jälkeen tuhkaus on valmis. Pirskanen vetää hanskat käsiinsä ja ottaa telineestä kolan, jolla on mittaa viisi metriä. Pitkää vartta tarvitaan, sillä lähelle tulipesää ei parane mennä. Hän avaa uunin luukun ja kolaa uunin pohjan lastalla. Ilmaan sinkoaa kipinöitä, ne hehkuvat uunin tummaa pintaa vasten.

Tuhkaa tulee noin neljä litraa, erikokoisia lastuja, kevyitä ja ilmavia. Sellaisia syntyy, kun ruumis ja arkku tuhkataan.

Pirskanen nostaa tuhkan astiassa laitteeseen, jossa kolme tennispallon kokoista teräskuulaa jauhaa sen sileäksi. Lopuksi tuhka putoaa uurnaan. Pirskanen ruuvaa sen kiinni. Uurna jää odottamaan noutoa.

Mutta työt eivät lopu. Vainajia on koko ajan jonossa.