Ruotsinsuomalainen Lina Puranen on nähnyt, miten suomalaisuudesta on tullut siistiä Ruotsissa – ”Emme me tarvitse ruotsalaisten hyväksyntää”

Matalat kerrostalot nuokkuvat suojellun metsän kyljessä Tukholman Bagarmossenin lähiössä. Kulttuuri- ja tv-tuottaja Lina Puranen avaa kotinsa oven. Käsivarressa vilkkuu uunituore tatuointi, 42-vuotiaan elämän ensimmäinen: kymmensenttinen talikko. Kuva on kunnianosoitus Purasen isovanhemmille Iirikselle ja Otolle, joiden luomutilalla hän vietti lapsuutensa kesiä ja syvensi suhdettaan Suomeen.

– Talikko symboloi myös rebellisyyttä.

Kapinallisuutta siis. Lina Puranen puhuu suomea taitavasti, luovasti ja kielimokia pelkäämättä. Ruotsi on hänen vahvin kielensä, suomen puhuminen on haastavampaa – ja juuri siksi niin hauskaa.

– Ja suomen kielen sanat ovat mulle rakkaampia, koska opin ne ensin.

Purasen vanhemmat muuttivat Ruotsiin osana suurta työsiirtolaisaaltoa 1970-luvulla. Keski-Suomen Kinnulasta kotoisin olevan isän ensimmäinen työpaikka uudessa maassa oli kaapelitehtaalla, Muonion lähellä kasvanut äiti meni ensin hotellisiivoojaksi. Lina syntyi ja kasvoi Tukholmassa Akallan lähiössä.

Ensimmäiset vuodet hän oli päiväkodin suomenkielisessä ryhmässä, mutta kuusivuotiaana äiti siirsi hänet ruotsinkieliseen ryhmään, jotta koulun aloitus sujuisi helpommin.

– Mä tykkäsin, että ne ruotsalaiset päiväkotitädit oli jotenkin ankaria ja kylmiä. Niin mä hyppäsin aina piha-aidan yli ja karkasin takaisin suomenkieliselle puolelle. Kai mä tunsin oloni turvalliseksi ja kotoisaksi siellä.

Ruotsinsuomalaisen kulttuurin nousukausi alkoi Ruotsissa parikymmentä vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Esimerkiksi muusikko Markus Krunegård ja kirjailija Susanna Alakoski ovat nousseet suosioon ja tekevät taidetta suomalaisesta taustastaan, vaikka kirjoittavatkin useimmiten ruotsiksi.

Samaan aikaan suhtautuminen suomen kieleen on muuttunut: kun vielä 1980-luvulla vanhempia oli varoiteltu Ruotsin neuvoloissa puhumasta lapsilleen suomea, monikielisyydestä on tullut 2000-luvulla tavoiteltava ja arvostettu asia.

Lina Puranen on yksi ruotsinsuomalaisen kulttuurin kantavia voimia. Hän pyörittää suosittua Finskt Disco -klubia. Hän on myös tehnyt muun muassa ruotsalaisten ennakkoluuloja haastavan Finnomani-tv-sarjan kiinnostavista suomalaisista ja dokumenttisarjan Kova työ nyt jo eläkkeellä olevista ihmisistä, jotka muuttivat aikoinaan Ruotsiin tehdastöihin tai siivoamaan.

Tänä vuonna Ruotsi on elänyt suoranaista Suomi-huumaa suomenruotsalaisen KAJ-yhtyeen euroviisumenestyksen myötä. Hieno juttu, ajattelee Puranen, mutta joku tässä hiertää:

– Tuntuu, että suomalaiset ovat ylpeitä vain sen takia, että ruotsalaiset pitävät meitä nyt cooleina. Emme me tarvitse ruotsalaisten hyväksyntää.

Sivuhuomiona hän kertoo olleensa äskettäin Malmössa tosi kivassa julkisessa saunassa – missä oli ruotsalaiseen tapaan löylyn heitto kielletty.

– Mietin, että nyt kun Kaj on laulanut siitä löylyn heitosta niin paljon, niin voisinko alkaa argumentoimaan siellä superkuivassa saunassa, että löyly on aika mukava asia.

Purasen uusin dokumentti, yhdessä Karin Töttermanin kanssa tehty Författaren som hatade svenska (Kirjailija, joka vihasi ruotsia) on tulossa esitykseen Ylelle ja syyskuussa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleille Helsinkiin.

Teos kertoo suuresta ruotsinsuomalaisesta kirjailijasta Antti Jalavasta (1949–2021).

Purasen mukaan olisi ollut virkavirhe olla tekemättä ohjelmaa Jalavasta. Hänen vuonna 1980 ilmestynyt romaaninsa Asfaltblomman (Asfalttikukka) oli kuin nyrkinisku kansankodin mahaan.

Se sai Ruotsin ensimmäistä kertaa puhumaan maahanmuuttajien kokemuksista ja heräämään heihin kohdistuvaan syrjintään. Kirjailija oli hetken aikaa joka paikassa, mutta katosi sitten julkisuudesta. Myös kirja hävisi niin kaupoista kuin kirjastoista vuosikymmeniksi.

Teoksesta otettiin viime vuonna vihdoin uusi painos. Ruotsinsuomalaisuus puhuttaa muutenkin: tänä vuonna ilmestyi Ali Jonassonin ja Mats Kejosen Finnkampen, joka valottaa vähemmistön historiaa sarjakuvan muodossa. Syksyllä julkaistaan antologia suomalaisista Ruotsissa 1995–2025.

Antti Jalava kirjoitti ruotsiksi, mutta sanoo arkistohaastattelussa välillä vihaavansa kieltä: ”Ruotsin kieli hakattiin meihin samalla kun äidinkieli riistettiin meiltä, eikä ihminen opi rakastamaan kieltä, johon hänet väkivalloin pakotetaan.”

1960-luvulla Jalavan opettajat kielsivät häntä puhumasta suomea koulun alueella. Lina Purasen lapsuudessa 1980-luvulla oli jo mahdollisuus suomenkieliseen esiopetukseen ja koulunkäyntiin.

Ensimmäiseltä ruotsinkieliseltä kouluvuodelta hän muistaa tunteen, että ei ollut yhtä hyvä koulussa kuin muut.

– Mutta mulla oli suhteellisen hyvä perusitsevarmuus, ja lapsi kehittyy niin nopeasti. Jo vuoden päästä olin samalla tasolla kuin muut.

Teini-ikäisenä häntä saattoi nolottaa, kun äiti puhui suomea Tukholman metrossa, mutta se vaihe meni nopeasti ohi.

Hän ei tunnista itsessään monen maahanmuuttajan kuvaamaa tunnetta häpeästä eikä siitä, ettei olisi kotonaan missään maassa – hänellä on kaksi kotimaata.

Vuonna 2000 ruotsinsuomalaisten oikeudet kirjattiin lakiin, kun heistä tuli yksi Ruotsin kansallisista vähemmistöistä.

Käytännössä oikeudet eivät aina toteudu. Kun Lina Purasen lapset olivat pieniä, he jonottivat monta vuotta paikkaa suomenkieliseen päiväkotiin. Hoitopaikkoja ei pitkästä jonosta huolimatta lisätty, ja lopulta vain nuorempi lapsi ehti päästä suomalaiseen ryhmään.

Nyt Puranen puhuu teini-ikäisten lastensa kanssa enimmäkseen ruotsia. Ei hän siitä päiväkotipaikan puutetta syytä, toteaa vain, että näin elämä on mennyt. Eron jälkeen lapset asuivat hänen luonaan vain joka toinen viikko, ja kommunikointi oli helpompaa ja sujuvampaa ruotsiksi.

– Ennen, kun joku kertoi lopettaneensa suomen puhumisen lasten tultua teini-ikään, ajattelin, että eipäs sillä ollut sisua. Nyt olen itse huomannut, miten vaikeaa se on. Se harmittaa, mutta yritän olla tuomitsematta itseäni liikaa. Kyllä lapset edelleen ymmärtävät suomea.

Miksi suomen kieltä oikeastaan pitää vaalia Ruotsissa – eikö tärkeintä ole, että täällä asuvat puhuvat hyvin ruotsia?

Puranen toteaa, että suomi ei suinkaan saapunut Ruotsiin 1960-luvulla, vaan kieltä on puhuttu maassa satojen vuosien ajan.

– Suomen kieli on elänyt täällä kaduilla, ja olisi surullista, jos se katoaisi. Mutta tärkeintä ei ole perinne, vaan se, että kielen osaaminen tuo monelle ihmiselle onnea. Heillä on elämä täällä ja samalla pieni salamaailma Suomessa.

Hänen oma elämänsä olisi ollut ”sata prosenttia kurjempaa” ilman suomen osaamista. Se olisi paitsi heikentänyt yhteyttä omaan sukuun, myös sulkenut hänet suomalaisen huumorin, kirjojen ja musiikin ulkopuolelle.

Go-go-tanssija antaa lavalla kaikkensa, haitarinsoittaja jammaa täysillä vieressä ja DJ soittaa Daruden Sandstormia. Tanssilattialla parikymppiset ja eläkeläiset bailaavat upea diskomeikki kasvoillaan.

Tältä näyttää ruotsinsuomalainen kulttuuri, kun Lina Puranen on puikoissa, järjestämässä Finskt disco-klubia.

Klubi on hänen ja Irina Heinosen sivuprojekti, jota on järjestetty kohta kymmenen vuoden ajan Ruotsin eri kaupungeissa. Ideana on esitellä suomalaista kulttuuria leikin ja huumorin kautta ja luoda paikka, jossa eritaustaiset ihmiset voivat olla rennosti yhdessä. Tänä keväänä tehtiin yleisöennätys, kun 7 000 ihmistä diskosi Nordiska museetissa Tukholmassa.

– Meillä on esimerkiksi hirveän taitava ruotsinsuomalais-iranilainen DJ, joka esiintyy nimellä Amin Pekka ja vaikka remixaa Fatboy Slimiä Kari Tapion Olen suomalainen -biisin kanssa.

Lina Purasella ja hänen ruotsalaisella poikaystävällään on harrastuksena kiertää lauantaisin Suomi-Seuroja, ruotsinsuomalaisten perinteisiä kohtaamispaikkoja. Niissä pelataan bingoa ja lauletaan karaokea. Siellä on "hirveän hauskoja persoonia", Puranen sanoo. Keski-ikä vain nousee koko ajan, eivätkä Suomi-Seurat ole uudistuneet houkutellakseen uusia sukupolvia. Siksi hän haluaa tuoda esille suomalaisuutta, joka on avoin kaikille.

– Ettei ruotsinsuomalainen kulttuuri olisi nostalgiakaivo, josta uhkaa happi loppua.

Ruotsinsuomalaisten valtuuskunta vaatii, että Ruotsin hallitus perustaisi totuuskomission selvittämään vähemmistöön historiallisesti kohdistuneita vääryyksiä. Valtuuskunta on vähemmistön kattojärjestö, jonka tehtäviin kuuluu ruotsinsuomalaisten etujen ajaminen ja yhteydenpito valtiovaltaan ja viranomaisiin.

Vastaava selvitys on jo tehty tornionlaaksolaisista, ja saamelaisten totuuskomissiot ovat käynnissä sekä Ruotsissa että Suomessa.

Lina Puranen sanoo arvostavansa valtuuskunnan ja aktivistien työtä, mutta hän ei tiedä, onko totuuskomissio oikea tapa suunnata vähemmistötyön energiaa.

– Historian tunteminen on tärkeää, mutta välillä me vähemmistöt jumitumme uhrin rooliin. Kyllä, meitä on kohdeltu huonosti, valtio esti meitä puhumasta kieltämme ja antoi häpeän leiman. Mutta siihen keskittyminen voi tehdä passiiviseksi ja estää katsomasta eteenpäin.

Ruotsalaisten kuva Suomesta ja suomalaisista on tällä hetkellä todella positiivinen, Puranen toteaa. Siksi ruotsinsuomalaisten pitäisi olla solidaarisia muita vähemmistöjä kohtaan ja esimerkiksi rohkaista heitä puhumaan omaa kieltään.

– Meidän vastuullamme on edistää ihmisoikeuksia, eikä vaan ajatella, että onneksi meihin itseemme ei enää kohdistu hirveästi rasismia.

Lisätty tieto Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleista 11.8.2025