Suomessa ollaan osin matkalla Ruotsin tielle – Lapset ja nuoret voivat yhä huonommin, palvelut eivät saavuta kaikkia ja erot nuorten ja sosiaalisten ryhmien välillä kasvavat
Todellinen Ruotsin tie tarkoittaa, että ihonväriin, uskontoon tai äidinkieleen katsomatta osa jätetään oman onnensa nojaan, kirjoittaa Maryan Abdulkarim.
Elokuussa amerikkalainen sanomalehti New York Times julkaisi toimittajansa kirjoittaman artikkelin, joka käsitteli kuolemaantuomittujen vankien roolipeliharrastusta. Kirjoitusta pidemmälle lukiessa käy ilmeiseksi, että juttu kertoo pelaamisen ohella myös Yhdysvaltain oikeuslaitoksesta ja rangaistuskäytännöistä.
Toimittajan haastattelemista, vuosia kuolemaan tuomittujen osastolla – usein yksinään – istuneista vangeista on moni alle 20-vuotiaina tekemiensä rikosten vuoksi sinne tuomittuja. Sellaisia kuin Billy Wardlaw, jonka lapsuus oli väkivallan ja vanhemman mielenterveyshaasteiden värittämä. Paetessaan olosuhteitaan 18-vuotiaana hän tappoi miehen, jonka autoa oli varastamassa.
Wardlaw sai teoistaan kuolemantuomion.
Rangaistukset ovat tarpeellisia, mutta yhteiskunnan on tärkeää myös tehdä järkevää sosiaalipolitiikkaa. Muuten meiltä loppuvat sellit.
Yhdysvalloissa on yhä osavaltioita, joissa kuolemantuomio on käytössä, tunnetuin näistä lienee Texas, joka on joku aika sitten luopunut alaikäisten kuolemanrangaistuksista.
Lukiessani New York Timesin artikkelia pohdin, kuinka hyvin kovat rangaistukset ovat tehonneet Yhdysvalloissa lääkkeenä väkivaltarikoksiin. On vaikeaa löytää sellaista tutkimusta, joka vahvistaisi käytännön toimivan ja tekevän yhteiskunnasta turvallisemman.
Wardlawn ja muiden vakavia rikoksia tehneiden, ja niistä kovia rangaistuksia saaneiden, kohdalla on pohdittava myös yhteiskunnan roolia heidän elämänkulussaan. Ja miten tärkeää olisi ollut puuttua niihin olosuhteisiin, jotka heitä muovasivat.
Ajattelen, että rangaistukset ovat yhteiskunnissa tarpeellisia, mutta yhteiskunnan on tärkeää myös tehdä järkevää ja oikea-aikaista sosiaalipolitiikkaa, koska muuten meiltä loppuvat sellit ja seinät eikä kenenkään turvallisuudentunne ole paremmalla tolalla.
Ruotsissa on vuosikymmenten aikana tehty ja jätetty tekemättä päätöksiä, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen. Ruotsin tie ei ole noin vaan ja hetkessä syntynyt.
Suomessa on viime aikoina keskusteltu vilkkaasti jengi-ilmiöstä ja esiin on nostettu vuosia toistettu väite meidän olevan Ruotsin tiellä – avaamatta oikeastaan lainkaan sitä, mitä ”Ruotsin tie” oikeasti tarkoittaa.
Voidaan sanoa, että Suomessa ollaan osin matkalla Ruotsin tielle, lapset ja nuoret voivat yhä huonommin, palvelut eivät saavuta kaikkia ja erot nuorten ja sosiaalisten ryhmien välillä kasvavat. Ruotsin tien ymmärtämiselle on nimittäin tärkeää myös havaita, että länsinaapurissa on vuosikymmenten aikana tehty ja jätetty tekemättä päätöksiä, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen. Ruotsin tie ei ole noin vaan ja hetkessä syntynyt.
Ruotsalaisen rikos- ja oikeustoimittaja Diamant Salihun tietokirja Kunnes kaikki ovat kuolleet avaa väkivaltarikosten nousun taustalla olevia tekijöitä. Niitä ovat segregaatio eli eri sosiaalisten ryhmien eriytymistä toisistaan omille alueilleen kaupungin sisällä sekä palvelujen lopettaminen tietyiltä alueilta. Näin on jätetty ihmiset oman onnensa nojaan, luo- den ”varjoyhteiskuntia”, joihin palvelut eivät yllä.
Tiedän, että monelle poliitikolle ”Ruotsin tie” on käyttökelpoinen kiertoilmaus maahanmuuton aiheuttamille ongelmille, mutta todellinen Ruotsin tie tarkoittaa, että ihonväriin, uskontoon tai äidinkieleen katsomatta osa yhteiskunnan jäsenistä jätetään oman onnensa nojaan. Sieltä nousee ongelmia, jotka vaikuttavat koko yhteiskunnan turvallisuuteen.
