Gustaf Retzius vei kymmeniä suomalaisvainajien pääkalloja Ruotsiin 1870-luvulla. Niiden piti todistaa, että suomalaiset ovat alempaa rotua.

Nyt pääkallot on palautettu. Mutta pidetäänkö niiden hautaamisessa kotimaan multiin jo liiankin kovaa kiirettä?

Pääkallojen mittaaminen kiinnosti ruotsalaista Gustaf Retziusta. Siksi hän ja kaksi muuta tutkijaa matkustivat höyrylaiva Constantinin kyydissä Tukholmasta Turkuun.

Elettiin vuotta 1873, kallonmittauksen ja rotuteorioiden kulta-aikaa Euroopassa. Retzius, lääkäri ja antropologi, jatkoi Turusta joukkoineen matkaansa Helsingin kautta Pälkäneelle. Lopulta he pääsivät pohjoiseen Savoon, Pielavedelle.

Matkalla oli yksi päätavoite: kerätä suomalaisia pääkalloja Retziuksen isän, Anders Retziuksen, perustamaan anatomiseen kokoelmaan Tukholman Karoliiniseen instituuttiin.

Tuohon aikaan uskottiin, että kalloja mittaamalla pystyy lokeroimaan eri maiden ihmisiä eri luokkiin. Myös ruotsalaiset anatomian tutkijat pyrkivät osoittamaan, että suomalaiset kuuluivat alemman tason rotuun, ”lyhytkalloisiin”.

Nykyään tiedämme, että kraniologia ja rotututkimus olivat pseudotieteitä, eli eivät tiedettä ollenkaan.

Sitä Gustaf Retzius ei tiennyt, että 151 vuotta myöhemmin kallot matkaisivat takaisin Suomeen.

Pälkäneen kirkon pihaan kurvasi kuorma-auto 20. elokuuta tänä vuonna. Voimme olla melko varmoja siitä, että autonkuljettajat eivät olleet aikaisemmin hoitaneet vastaavanlaista tehtävää.

Kyydissä oli 82 suomalaisen vainajan pääkalloa.

Mutta kenen kalloista on kyse, sitä on vaikeampi sanoa. Osan taustatiedot ovat puutteelliset, osasta ei tiedetä oikeastaan mitään.

Pääkalloista 53 on kuljetuksen lähettäjän, ruotsalaisen Karoliinisen instituutin mukaan peräisin Retziuksen retkeltä. Lisäksi instituutista palautettiin 29 muuta kalloa, jotka ovat tulleet Ruotsiin muuten kuin Retziuksen keräämänä.

Retziuksen keräämistä pääkalloista 41 on Karoliinisen instituutin tietojen mukaan Pälkäneeltä, seitsemän Pielavedeltä, kolme Rautalammilta ja kaksi Enosta.

Muista kuin Retziuksen keräämistä kalloista vain kuudesta on maininta lähtöpaikkakunnasta. Muuten taustatiedot ovat vaihtelevat. On vaikeaa saada selville, keitä nämä ihmiset olivat eläessään ja mistä he olivat kotoisin.

Suunnitelmissa on ollut siunata ainakin osa kalloista haudan lepoon Pälkäneen rauniokirkon maille syyskuun 8. päivänä.

Mutta mitä pitäisi tehdä niille pääkalloille, joiden alkuperä on epävarma tai tuntematon? Apu360:n selvityksen perusteella valtion valtaa käyttävillä virkamiehillä on halu saattaa tapaus nopeasti loppuun. Tutkijat sen sijaan haluaisivat aikaa selvittää pääkallojen alkuperästä niin paljon kuin mahdollista.

Pääkalloja Suomesta kaivanut Gustav Retzius kuvattuna 1900-luvun alussa.

Retziuksen retkikunnan reitti Suomessa vuonna 1873.

Kuvitusta Gustaf Retziuksen kirjoittamasta kirjasta Finska kranier jämte några natur- och litteratur-studier inom andra områden af finsk antropologi.

Ruotsalaisen Gustaf Retziuksen ryhmä kaivoi vuoden 1873 matkallaan hautausmailta ja vanhoista kyläkalmistoista ainakin 70 pääkalloa. Ihmisten jäännöksiä vietiin Pälkäneeltä, Rautalammilta, Enosta ja Pielavedeltä.

Näiltä hautausmailta viedyt pääkallot on todennäköisesti alun perin haudattu 1500-1600-luvuilla. Vainajat olivat aivan tavallisia suomalaisia miehiä, naisia ja lapsia.

Karoliininen instituutti on kertonut pystyneensä vahvistamaan, että tältä matkalta peräisin olevista pääkalloista 53 on sijainnut kaikki nämä vuodet instituutin kokoelmissa. Nämä kallot palautettiin nyt Suomeen. Sen sijaan 17 Suomesta tuotua pääkalloa vaikuttaa kadonneen.

Osa pääkallojen alkuperätiedoista on mitä ilmeisemmin tuhoutunut Karoliinisessa instituutissa vuonna 1892 roihunneessa tulipalossa.

Retziuksen teot olivat nykyisten arvojen näkökulmasta täysin moraalittomia. Pääkalloista onkin kehittynyt vaivaannuttava luku Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa.

Karoliininen instituutti on aiemmin palauttanut jäänteitä esimerkiksi saamelaisille. Neuvottelemiseen toisen itsenäisen valtion kanssa ei kuitenkaan ollut valmista protokollaa. Humaaneja arvoja korostavalle nyky-Ruotsille naapurimaasta rotuteorioiden vuoksi viedyt pääkallot ovat muutenkin vaikea asia.

Ruotsinsuomalaisten ihmisoikeusaktiivien perustama komitea vaati jo 2018, että Karoliinisen instituutin tulee viipymättä palauttaa suomalaisvainajien jäänteet Suomeen anteeksipyynnön kera.

Anteeksipyyntö tuli, ja nyt pääkallot ovat kuuden vuoden odottelun jälkeen Suomessa.

Jo keväällä 2024 virkamiehet ja arkeologit olivat kulissien takana sopineet, että arkeologit voivat tutkia Suomeen palautettavia pääkalloja. Elokuun alussa Tampereen Vapriikki-museo ilmoittikin, että se johtaa tutkijoiden ryhmää, joka ottaa kaikista 82 pääkallosta näytteitä.

– Me pystymme saamaan todella yksityiskohtaista tietoa näistä ihmisistä ja voimme lähestyä heitä nimenomaan henkilöinä ja ihmisinä. Me pystymme antamaan näille henkilöille itselleen äänen niin, että he voivat kertoa oman tarinansa näiden tutkimuksien kautta, sanoo Vapriikki-museon arkeologi Ulla Moilanen.

Hän johtaa pääkalloista näytteitä ottavan tutkimusryhmän työtä. Hän toimii myös bioarkeologian dosenttina Turun yliopistossa.

Moilanen sanoo, että tutkijoiden suunnitelmana on ottaa näytteitä muinais-DNA:ta ja radiohiiliajoitusta varten sekä kerätä näytteitä isotooppi- ja proteiinianalyyseihin.

– Me saamme rakennettua eräänlaista elämänhistoriaa lapsuudesta aikuisuuteen tutkimusten avulla.

Myös suomalaistutkijat auttoivat kartuttamaan Karoliinisen instituutin kallokokoelmaa 1840-luvulta lähtien.

Turkulaissyntyinen Evert Julius Bonsdorff, joka perusti Helsingin yliopiston anatomisen luukokokelman ja toimi yliopiston anatomian professorina, lähetti vuosien saatossa useita pääkallolähetyksiä Karoliiniseen instituuttiin ystävälleen, kallonmittaaja Anders Retziukselle.

Vielä Retziuksen pojan Gustaf Retziuksen Suomeen vuonna 1873 tekemän matkan jälkeenkin suomalaiset lähettivät Karoliiniseen instituuttiin useita pääkalloja.

Eikä Bonsdorff ollut ainoa suomalainen, joka avusti ruotsalaisia kallotutkijoita.

Ehkä parhaiten Ruotsiin vietyjen kallojen tarinan tuntee arkeologi Juha Ruohonen Turun yliopistosta, joka kävi 2010-luvulla kaikilla niillä paikoilla, joista Retziuksen tutkimusryhmä kaivoi pääkalloja matkallaan vuonna 1873. Yksi Retziuksen kaivauskohteista oli Keiteleen lähellä sijaitseva Pielavesi.

Ruohonen on selvittänyt, että luuaineiden keräämisessä Retziuksen tutkimusryhmää avusti suomalainen nuori mies nimeltä Rudolf Jack. Jackin isä oli pielavetinen nimismies, joka päästi Retziuksen ryhmän asumaan luokseen.

Rudolf Jack lähetti seuraavina vuosina Retziukselle useita pääkalloja Pielavedeltä. Täyttä varmuutta ei ole siitä, kuinka moni Jackin lähettämistä pääkalloista päätyi Karoliinisen instituutin anatomiseen kokoelmaan.

Arkeologi Hanna-Maria Pellisen Jackia käsittelevän tutkimusartikkelin mukaan Retzius sai talteen yhdeksän kalloa Pielavedeltä.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Karoliinisen instituutin nykyiset tutkijat eivät ole pääkallojen palauttamisen yhteydessä huomioineet, että Rudolf Jack on aikoinaan aktiivisesti toimittanut pielavetisiä kalloja Gustaf Retziukselle.

Suuri osa palautetuista pääkalloista pääsee lepoon Pälkäneen rauniokirkon hautausmaalle.

Geneetikko Ronan O'Sullivan ja geneetikko Sanni Peltola ottamassa näytteitä.

Pääkallot saapuivat Suomeen varsin arkisissa kuljetuslaatikoissa.

Pälkäne on pääkallojen palautuksen ydinpaikka, sillä juuri sieltä Gustaf Retziuksen ryhmä vuonna 1873 kaivoi esiin ja vei mukanaan kymmeniä suomalaisten pääkalloja.

Puolet nyt Suomeen palautetuista pääkalloista, kaikkiaan 41, on väitetysti peräisin Pälkäneeltä. Perusteluina käytetyt arkistotiedot ovat yli 150 vuotta vanhoja ja osin epävarmoja.

Pälkäneen seurakunta on jo saanut luvan haudata nämä jäänteet Vanhan rauniokirkon maille 8. syyskuuta. Vainajille halutaan saada kirkollinen siunaus ja siten päätös noin 150 vuoden ajan kestäneelle pakotetulle harharetkelle.

– Jäänteet, jotka on Retziuksen retkikunnan yhteydessä 1873 kaivettu ylös, haudataan niille paikkakunnille, joilta ne on silloin kaivettu, sanoo hallitusneuvos Joni Hiitola opetus- ja kulttuuriministeriöstä.

Palautettujen 82 pääkallon joukossa on 12 Retziuksen muualta kuin Pälkäneeltä ylöskaivamaa kalloa. Ne ovat Karoliinisen instituutin mukaan peräisin Pielavedeltä, Enosta ja Rautalammilta.

Näiden paikkakuntien seurakuntien on tarkoitus vastaanottaa paikkakunnilta viedyt jäänteet omille hautausmailleen.

Juttua kirjoittaessa käy ilmi, että juuri Hiitola käyttää eniten valtaa, kun Suomessa tehdään pääkallojen palautusprosessin suhteen päätöksiä siitä, mille paikkakunnille suomalaisten vainajien jäänteitä haudataan.

Missä säilytetään niiden vainajien jäänteet, joita ei haudata Pälkäneelle?

– On sovittu, että Pälkäneen seurakunnan tiloissa voidaan tilapäisesti säilyttää kaikki Karoliinisesta instituutista palautetut ihmisjäänteet siihen asti, kunnes olemme saaneet valmistelut valmiiksi, Hiitola sanoo.

Arkeologi Ulla Moilanen on kertonut, että kalloista otettavien näytteiden tuloksia voi joutua odottamaan jopa yli vuoden. Tulokset voivat siis valmistua vasta sen jälkeen, kun jäänteet on jo haudattu kirkonmaan multaan.

Oikeastaan kaikkia Ruotsista palautettuja pääkalloja koskee pieni epävarmuus siitä, miltä paikkakunnalta ne on aikoinaan viety. On mahdollista, että pääkalloissa on sekaisin menneitä merkintöjä.

– Retziuksen retkikunta lähetti kalloja Suomesta Ruotsiin useaan otteeseen, ja pakkaus- ja käsittelyvaiheissa erehtyminen on ollut mahdollista, sanoo arkeologi Juha Ruohonen.

Suurin epävarmuus liittyy kuitenkin niihin pääkalloihin, jotka ovat päätyneet Karoliinisen anatomiseen kokoelmaan muuta kautta kuin Retziuksen matkalta, erityisesti suomalaisten tutkijoiden lahjoituksina.

Suomeen nyt matkanneista ihmisen jäänteistä 19:n kohdalla ei ole muuta tietoa kuin se, että ne ovat lähtöisin Suomesta. Ja jos ei tiedetä, mistä pääkallot ovat peräisin, ei voida myöskään tietää, mikä niiden oikea hautauspaikkakunta olisi.

Anatomian tutkijaa ei välttämättä kiinnostanut 1800-luvulla, miltä suomalaispitäjältä yksittäinen henkilö oli kotoisin tai millainen hänen elämänsä oli ollut. Heitä kiinnostivat kallojen mitat ja todistelu siitä, että eri ihmisrotuja oli olemassa.

Nykyajan arkeologeilla on paitsi eri arvot, myös paljon tarkemmat tieteelliset menetelmät, joiden avulla he tutkivat menneisyyttä. Mutta voiko kenties 400 vuotta sitten eläneen vainajan jäänteistä saada selvyyttä siitä, mistä päin Suomea henkilö on peräisin?

Vastaus riippuu hieman siitä, keneltä kysyy.

Vapriikki-museon arkeologi Ulla Moilanen kertoo, että ihmisen luustoon kerääntyy erilaisia alkuaineita ravinnon ja juomaveden mukana.

– Tiettyjen alkuaineiden isotooppien määrien suhteet kertovat esimerkiksi, minkälaisesta kallioperästä sen ihmisen juoma vesi on peräisin. Eli sen avulla pystyy myös selvittämään, millä alueella ihminen on viettänyt lapsuutensa. Me saatamme saada siinä jonkinlaisen käsityksen siitä, mistä vainajat mahdollisesti ovat peräisin.

Moilasen puheessa toistuu epävarmuus sen suhteen, mitä analyysit paljastavat: muinaisnäytteistä saatavaa tietoa ei voi etukäteen ennustaa.

Esitän saman kysymyksen myös oikeuslääketieteen professori Antti Sajantilalle Helsingin yliopistosta. Hän on tehnyt kenttätutkimuksia muun muassa tutkimalla joukkohautoja Perussa ja muinaisia suomalaisia vesihautoja Leväluhdassa ja Käldamäellä.

– Voimme saada tietoa asuinalueesta, mutta riippuu myös “resoluutiosta”, eli mille tasolle ja tarkkuudelle esimerkiksi yksilöiden synnyinpaikka halutaan tietää. Voi olla, että osassa yksilöistä jäänteet ovat hyvin säilyneitä ja osassa ei, jolloin osasta saadaan tarkentavaa tietoa ja osasta ei, Sajantila sanoo.

Arkeologit ja oikeuslääketieteen professorit eivät kuitenkaan tee päätöstä hautauspaikkakunnasta. Sen tekevät ministeriön virkamiehet, sillä muodollisesti pääkallot ovat Suomen valtion omaisuutta.

Hallitusneuvos Joni Hiitola ei näe, että analyysit antaisivat tarpeeksi täsmällistä tietoa vainajan kotipaikkakunnan selvittämiseksi. Onko siis niin, että vaikka tieteellisiä näytteitä otetaan, analyysien tuloksia ei jäädä odottamaan?

– Paikkakunnan selvittämiseen nämä analyysien tiedot olisivat kuitenkin aika epävarmoja ja suuntaa-antavia. Eli käsitykseni on, että paikkakunnan tasolla tätä alkuperää ei kuitenkaan pystytä selvittämään, Joni Hiitola sanoo.

Hiitola lisää, että tutkimustuloksien odottelu saattaisi hyvinkin pitkällisesti viivästyttää hautaamisprosessin etenemistä.

Muuten kuin Retziuksen matkalta Ruotsiin päätyneistä kalloista vain Vain kuuden vainajan kohdalla on Karoliinisen instituutin palautusdokumentissa merkitty yksittäinen paikkakunta. Ministeriö selvittää nyt, onko vainajia mahdollista haudata Halikon, Helsingin, Paltamon, Porin, Turun ja Ulvilan seurakuntien maille.

Mitä Hiitola ajattelee pääkallojen todelliseen alkuperään liittyvästä epävarmuudesta?

– Se on toki tiedossa, että täydellistä varmuutta siitä oikeasta alkuperästä ei ole saatavissa. Pääasia on kuitenkin, että saadaan nämä ihmisten jäänteet asianmukaisesti haudattua. Siinä joudutaan elämään sen kanssa, että ei pystytä sataprosenttisen varmasti toteamaan, että se hautapaikka on juuri se mistä se vainaja on peräisin.

Apu360:n selvityksessä käy ilmi, että Pälkäneen seurakunta ja Joni Hiitola ovat aiemmin kesällä alustavasti keskustelleet siitä, että tuntemattomiksi määritellyt pääkallot haudattaisiin Pälkäneelle 8. syyskuuta.

Kuitenkin museokeskus Vapriikin vt. museonjohtaja Anna Lyyra-Seppänen vahvistaa Apu360-haastattelussa, että museon, Pälkäneen kunnan ja seurakunnan sekä opetusministeriön yhteisissä kokouksissa elokuun puolivälissä on päästy aivan toisenlaiseen tulokseen.

– Kaikki osapuolet olivat hyvin yhtenäisellä linjalla siitä, että ei ole järkevää tai tarkoituksenmukaista haudata nyt sellaisia pääkalloja, joiden alkuperä on vielä epäselvä. Eli ei haudata nyt niin sanotusti identifioimattomia pääkalloja… niiden kanssa otetaan aikalisä, Lyyra-Seppänen sanoo.

Vainajien jäänteiden kohtalosta päättää siis valtio ja tässä tapauksessa opetusministeriö. Hallitusneuvos Joni Hiitolan tulkinta on, että “pieni aikalisä” tunnistamattomien kallojen kohdalla on vaihtoehto muiden joukossa.

Voisiko Karoliinisesta instituutista palautettuihin pääkalloihin soveltaa samantyyppistä ideaa kuin Turun Pyhän Hengen kappelissa? Sen seiniin tehdyissä hautaholvin kaltaisissa paikoissa säilytetään arkeologisissa kaivauksissa löytyneiden vainajien luita.

Tutkijat saivat ottaa vainajien jäänteistä näytteitä, ennen kuin ne laitettiin lukkojen taakse siunattuihin holveihin. Luvan saaneet tutkijat voivat tarvittaessa tutkia näytteitä myös tulevaisuudessa.

Jos palautettujen pääkallojen kanssa tehtäisiin näin, vainajia kunnioitettaisiin pitämällä jäänteet siunatussa, kirkollisessa tilassa ainakin siihen asti, kun tieteelliset analyysit ovat valmiita ja vainajien oikeasta lähtöpaikkakunnasta on mahdollisesti saatu uutta tietoa.

Vapriikki-museon arkeologi Ulla Moilanen vahvistaa, että idea tämäntyyppisen tilan käyttämisestä tähän tyyliin on ollut esillä. Nyt näyttää kuitenkin epätodennäköiseltä, että Turun tapaista ratkaisua sovellettaisiin Ruotsista palautettujen pääkallojen kohdalla.

Oikeuslääketieteen professorin Antti Sajantilan mielestä sellainen ratkaisu voisi kuitenkin olla sekä vainajan oikeusturvan että tieteen näkökulmasta arvokas.

Hän muistuttaa, että vainajien jäänteitä ja samalla muinaisia luumateriaaleja käsiteltäessä ei voi pitää kiirettä. Voi käydä esimerkiksi niin, että aiemmin otettu näyte osoittautuu epätäydelliseksi tieteellisen tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta.

– Jos on mahdollisuus siirtää hautaaminen siihen kunnes tutkimustulokset ovat valmiina, siinä on tietty viisaus. Koskaan ei tiedä miten kysymykset tai viranomaisten tarpeet muuttuvat.

Sajantilalla ei ole virallista roolia Ruotsista palautettujen pääkallojen tapauksessa, vaan hän kommentoi asiaa asiantuntijan näkökulmasta.

On täysin mahdollista, että tutkimustulokset eivät anna tarpeeksi tarkkaa tietoa ja vastauksia vainajien alkuperään liittyen. Mutta tutkimustulokset valmistuvat vasta tulevaisuudessa, ehkä monien vuosien päästä.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä pidetään todennäköisenä, että arkeologien tutkimustulosten valmistumista ei jäädä odottamaan.

– Kyllä tässä on ajatuksena ollut, että ilman suurempia viivytyksiä saataisiin tämä prosessi vietyä loppuun, hallitusneuvos Joni Hiitola sanoo.

Onko siis niin, että pääkallot, joiden lähtöpaikkakuntaa ei olla saatu selvitettyä 8. syyskuuta mennessä, haudataan myös Pälkäneen vanhan rauniokirkon maille?

– Se on mahdollista, ja pyritään siihen, että siihen mennessä olisi suunnitelmat selvillä niiden jäänteiden suhteen, joiden tarkempaa alkuperää ei pystytä selvittämään, Joni Hiitola sanoo.

Museokeskus Vapriikin vt. museonjohtaja Anna Lyyra Seppänen kuitenkin toivoo, että arkeologisten tutkimuksien tuloksien valmistumista odotettaisiin.

– Emme tässä alkuvaiheessa voi tietää, että saadaanko kaikkiin kysymyksiin vastaus. Mutta niin kauan kun me emme tiedä, kuinka pitkälle päästään, niin ei ole mielestäni tarkoituksenmukaista peittää kaikkia multiin.

Karoliinisen instituutin palautusasiakirjasta selviää, että noin kolmasosassa vainajien pääkalloista, on niukasti tai ei ollenkaan tietoa vainajan taustasta. Nämä vainajat voidaan opetusministeriön tulkinnan mukaan kuitata tuntemattomiksi ja haudattavaksi ennen kuin tutkijat ovat ehtineet saada tutkimuksensa valmiiksi.

Mutta jopa palautusasiakirjan niukoista tiedoista voi olla apua alkuperän selvittämiseksi.

Yhden vainajan kohdalla lukee ”Don.Häradsh.[övding] Jack[obaeus]” (sulkuihin lisätyt merkinnät ovat Karoliinisen instituutin tutkijoiden nykyaikaisia arvauksia).

”Don.” tarkoittaa lahjoitusta (donation), häradshövding viittaa kihlakunnantuomariin ja “Jack” viittannee suomalaiseen Rudolf Jackiin, joka auttoi ruotsalaistutkijoita ja kaivoi haudoista ylös suomalaisvainajien jäänteitä Pielaveden seudulla. Rudolf Jack teki uraa Suomessa varatuomarina.

– Olen melkoisen varma siitä, että tuo ”Jack” merkintä liittyy Rudolf Jackiin, eli tuo kallo on peräisin Pielaveden Sundholman eli nykyisen Pangansalon saaresta, sanoo Turun yliopiston arkeologi Juha Ruohonen.

Se tarkoittaisi sitä, että vielä ainakin yhden vainajan jäänteet tulisi haudata juuri Pielavedelle.

Kun opetus- ja kulttuuriministeriö joulukuussa 2023 pyysi Ruotsin hallitusta palauttamaan suomalaisten vainajien jäänteet takaisiin Suomeen, silmään pisti erityisesti yksi virke. Jäänteiden palautusta koskevassa asiakirjassa ministeriö lupasi haudata suomalaisten vainajien jäänteet “tarkoituksenmukaisella ja kunnioittavalla tavalla seurakuntien hautausmaille”.

Lähipäivät näyttävät, miten ministeriö onnistuu navigoimaan tämän monimutkaisen prosessin päätökseen.

Artikkelin lähteinä on käytetty Juha Ruohosen tutkimusartikkelia ”Pääkallonpaikoilla. Retziuksen retkikunnan kaivauskohteet vuonna 1873” (Muinaistutkija 4/2021), Hanna-Maria Pellisen tutkimusartikkelia “Rudolf Jack - erään muinaiskalukerääjän muotokuva (Suomen museo - Finskt museum, 2021) , teosta “Kallonmittaajia ja skinejä - Rasismin aatehistoriaa” (Jokisalo, Isaksson, 1998), teosta “Skrifter och Bref af Anders Retzius” (Aftonbladets aktiebolags tryckeri, 1902) sekä Karoliinisen instituutin 19.3.2024 päivättyä pääkalloja koskevaa palautusasiakirjaa liitteineen. (Dnr: 1-298/2024)

Jutussa esiintyvät tekstikäännökset ruotsista suomeen ovat kirjoittajan omia.