Kaikki se valo jota emme näe on suuri vedenjakaja. Anthony Doerrin megahittiä joko rakastaa, tai vaihtoehtoisesti se ärsyttää oikein huolella. Kummassakin tapauksessa kirja tulee ahmaistua nopeasti.
Yskivän alun jälkeen tarina vetää tehokkaasti mukanaan. Onnekas on se lukija, jonka laukusta löytyy juuri tämä romaani, kun terveysasemalla tulee yllättäen erikoisen pitkä jonotus tai lomalento myöhästyy.
Kaikki se valo jota emme näe tuntuu siltä kuin menisi korurasiaan ja sulkisi kannen perässään. Viimeisen sivun jälkeen lukija katsoo ympärilleen pöllämystynein silmin: missä minä olin ja olipas kimaltavaa.
Outoa kyllä, helmenhohtoinen romaani kertoo toisesta maailmansodasta, ajanjaksosta, jota yleensä kuvataan kirjallisuudessa harmaan ja ruskean ahdistavissa sävyissä.
Tarina seuraa sokeaa ranskalaistyttöä Marie-Laurea, joka joutuu lähtemään Pariisista sotaa pakoon. Hänen mukanaan kulkee salaperäinen jalokivi Liekkien meri, jolla on kenties taianomaisia ominaisuuksia. Se suojelee omistajaansa, mutta tuhoaa kaikki tämän rakkaat.
Juonen toinen lanka kuvaa saksalaista orpopoikaa Werneriä, joka joutuu natsien erikoiskoulutukseen radionkäyttäjän taitojensa vuoksi. Julman koulutuksen jälkeen Werner joutuu sotaan.
Kolmas juoni seuraa rumaa ja muutenkin joka suhteessa äärettömän kauheaa natsiupseeria von Rumpelia. Hirviönatsi etsii halki Euroopan kirottua jalokiveä. Kohtalon langat solmitaan tunteisiin vetoavasti Bretagnessa, Sant-Malon kauniissa rannikkokaupungissa, aaltojen pauhatessa.
Romaani etenee lyhyissä luvuissa, jotka tuntuvat alkuun turhauttavan töksähtäviltä. Juuri kun juttu alkaa kiinnostaa, paikka ja henkilö vaihtuvat. Vähitellen simppelin tehokkaaseen rakenteeseen tottuu. Miniluvuista muodostuu kuin salavihkaa suuri spektaakkeli.
Kyyninen lukija tuomitsee Pulitzer-palkitun romaanin ällöttäväksi kitchiksi, eikä ole täysin väärässä.
Maailma on niin korea, kiinnostavien yksityiskohtien listat niin pitkiä ja tunteet niin syviä, että viulumusiikin voi melkein kuulla korvissaan. Silmät ovat violetinvärisiä, hiukset lumivalkoisia, tykkien pauhu kuulostaa musiikilta ja linnut lentävät upeissa muodostelmissa sotanäyttämön yllä. Kärsimys on syvää, mutta väkivalta oudon melodramaattista.
Mutta ei kai siinä mitään – saahan sitä tyylitellä, eikä kurainen juoksuhautakuvaus ole ainoa oikea tapa kertoa sodasta. Silti tuntuu, että toisesta maailmansodasta kirjoitettu hurmaava satu on jollakin epämääräisellä tavalla hieman mauton. Kenties syynä on se, että toinen maailmansota oli niin hiljattain. Veteraanejakin on vielä hengissä.
Tyylilaji on tutumpaa romaaneista, joissa kerrotaan vanhoista, jo myyttisiksi muuttuneista sodista tai fantasiamaailmojen taisteluista.
Eipä silti, että sellaisetkaan sodat olisivat oikeasti loistaneet ihanissa technicolor-väreissä.
Doerrin moitiskelu liiallisesta kaunistelusta on kenties epäreilua. Eiväthän Iron Skyn tai Indiana Jonesinkaan natsit ole uskottavia, eikä se silti ketään ärsytä.
Voi olla, että Kaikki se valo jota emme näe silittää monia lukijoita vastakarvaan juuri siksi, että se on melkein aidosti koskettava, melkein painokas, melkein viisas. Romaani jää aivan hilkulle. Se koskettaa, mutta tuntuu lyövän vatsaan suuressa tunteikkuudessaan. Tai ehkä kyse onkin siitä, että menestysromaaneilla on aina kohtuuton todistamisen taakka. Doerrin romaania on markkinoitu pontevasti ympäri maailmaa, se on palkittu Pulitzerilla ja siitä on kirjoitettu paljon ylisanoja. Lukukokemuksen on vaikea päästä hypen tasolle.
Luen romaania päivinä, jolloin melkein kaikki miespuoliset tuttuni saavat reserviläiskirjeet. Puolustusvoimat muistuttelee suomalaisia miehiä pysymään valmiuksissa mahdollisen sodan varalta. Nykyisessä maailmanpolittisessa tilanteessa esteettisestä sotaseikkailusta on kieltämättä vaikea nauttia täysin siemauksin. ■
