Kohut ja meuhkaamiset veivät Ruben Stilleriltä rahaa ja nakersivat hyvinvointia – Nyt hän ihmettelee, kuka ”tuo idiootti” oikein oli

Elokuun 27. päivänä vuonna 1993 Ruben Stiller asteli Ylen Radiomafian studioon Pasilassa. Edellinen ilta oli venynyt pitkäksi, ohimoita jyskytti ja krapula painoi.

Pari viikkoa kestänyt tupakkalakko kiristi hermoja entisestään.

Takahuoneessa hän levitti eteensä päivän Ilta-Sanomat ja huomasi uutisen: Ylen alue- ja uutistoimintaa johtaneesta Tapio Siikalasta kaavaillaan koko radiotoimialan johtajaa.

Stiller marssi studioon ja aloitti improvisoidun monologin. Hän saarnasi suu vaahdossa tulevasta radiojohtajasta ja tämän mahdollisista pyrkimyksistä rajoittaa hänen ilmaisuvapauttaan. Meuhkaamisen tiimellyksessä hän tuli nimittäneeksi keskustataustaista Siikalaa ”kökkötraktoriksi”.

Lähetyksen jälkeen Stiller ei pohtinut asiaa enempää. Ylellä se kuitenkin otettiin vakavasti. Stillerin ohjelma päätettiin hyllyttää kolmeksi kuukaudeksi.

– Olin saanut siihen asti sanoa mitä tahansa Mooseksesta ja Jeesuksesta, mutta ilmeisesti johtajapelit olivat Ylellä kesken ja osuin johonkin herkkään kohtaan. Ja sitten tein siitä tietenkin vielä isomman haloon, Stiller muistelee.

Viikkoa myöhemmin hän uhmasi porttikieltoa ja teki paluun Pasilaan. Stiller osallistui Outi Poppin ohjelmaan, jossa paasasi kokemastaan vääryydestä kyynelsilmin ja ääni väristen.

”Moi moi, ja katsotaan, jos tämä oli viimeinen lähetys”, Stiller päätti vuodatuksensa – ja osui oikeaan. Muutamaa päivää myöhemmin hänet irtisanottiin tehtävästään.

Stiller sanoo reagoineensa tilanteeseen itselleen tyypilliseen tapaan – nopeasti ja tunteella. Se ei ole useinkaan johtanut mihinkään hyvään.

Stiller sanoo saaneensa kohun myötä otsaansa hankalan tyypin leiman. Työt media-alalla olivat pitkään kiven alla, ja tapaus koitui hänelle myös taloudellisesti raskaaksi. Hän nosti kanteen entistä työnantajaansa vastaan ja hävisi. Oikeudenkäyntikulujen maksamiseen kului vuosia.

Kuka lopulta oli oikeassa ja kuka väärässä? Stiller ei usko, että asiassa olisi yhtä totuutta. Hänen mielestään Ylen organisaatio ylireagoi, mutta niin teki hän itsekin.

Stiller uskoo, ettei kyse loppujen lopuksi edes ollut sananvapaudesta vaan hänen paisuneesta egostaan ja epätoivoisesta yrityksestään provosoida.

– Jännittäessäni menen ylikierroksille. Se on tavallaan defenssi. Esiintyminen on ollut itsetunnon korvike. Sitä on vain hakenut monesti väärästä osoitteesta ja päätään aukomalla.

Stiller muistaa nähneensä itsensä tapauksen uhrina. Nykyisin hän ajattelee olleensa kiistassa aktiivinen osapuoli – ja varsin sietämätön ja ylimielinen sählääjä.

– Epätoivoinen huomiontavoittelu on lopulta aika ongelmallista. Kun ajattelen sitä aikaa, mietin vain, kuka tuo idiootti oikein oli – ja samalla ihmettelen, miten olen voinut päästä näinkin pitkälle elämässäni.

Jos miettii vuosikymmenten takaista skandaalia ja sen seurauksia, oliko kapinoinnissa mitään järkeä? Stiller huokaa ja sanoo, että suhteessa siihen, miten tapaus vaikutti hänen elämäänsä, vastaus on ehdottomasti ei. Rahahuolien lisäksi kohu järkytti hänen hyvinvointiaan. Hermot olivat pitkään kireällä ja mieli ahdistunut.

– Olin aika sekaisin. Viinaa kului paljon sen jälkeen. Nykyään mietin todella tarkkaan jokaisessa konfliktitilanteessa, miten se vaikuttaa elämääni.

Kökkötraktori-kohu ei jäänyt kuitenkaan ainoaksi kerraksi, kun Ylelle toimittajaksi palanneen Stillerin ja Yleisradion välille syntyi kitkaa. Seuraava kriisi liittyi niin sanottuun Yle-gateen, joka nosti loppuvuodesta 2016 valtavan keskustelun Ylen journalismista ja sen riippumattomuudesta.

Taustalla oli Ylen uutisointi pääministeri Juha Sipilän mahdollisista jääviyskytköksistä Terrafame-kaivokseen. Toimittajat selvittivät, hyötyikö Sipilän sukulaisten yhtiö valtion kaivosrahoituksesta. Sipilä kimpaantui uutisoinnista ja lähetti tulikivenkatkuisia viestejä uutisen tehneelle toimittajalle sekä Ylen vastaavalle päätoimittaja Atte Jääskeläiselle.

Kohu paisui, kun Ylen johto Jääskeläinen etunenässä päätti rajoittaa aiheesta uutisointia. Toimittajia ohjeistettiin välttämään pääministerin sidonnaisuuksien käsittelyä. Moni näki tämän poliittisena painostuksena.

Stillerin oli tarkoitus käsitellä pääministerin mediasuhdetta Pressiklubi-ohjelmassaan. Häntä käskettiin potkujen uhalla olemaan jatkamatta aiheen työstämistä. Tähän Stiller ei suostunut.

Hän poistui paikalta järkyttyneenä. Muutamaa tuntia myöhemmin Jääskeläinen soitti ja tarjosi kompromissia: Hän tulisi lähetykseen selventämään Yleisradion linjausta.

Stiller myöntyi ehdotukseen. Hän sanoo pitävänsä ratkaisua elämänsä suurimpana mokana. Stiller kokee antaneensa periksi.

Hän kertoo olleensa tilanteessa niin hämmentynyt ja peloissaan, ettei osannut toimia toisin. Jälkikäteen ajateltuna hänen olisi ehdottomasti pitänyt ottaa yhteyttä juristiin.

– Saatan suostua yhteen jos toiseenkin asiaan ihan vain siksi, että mulle puhutaan ystävällisesti ja kunnioittavasti. Olen aika helposti manipuloitavissa. En ole siinäkään mielessä kauhean rationaalinen ihminen.

Moni kollega irtisanoutui. Heitä Stiller sanoo pitävänsä tapauksen todellisina sankareina. He uskalsivat kamppailla journalististen periaatteiden puolesta.

– Mua lähinnä pelotti ja ahdisti. Mulla oli saattanut olla harhakäsitys, että taistelisin periaatteitteni puolesta. Totuus on, ettei mussa ole mitään sankarillista. En ole sankarityyppiä, eikä mun moraali ole ollut koskaan kauhean korkea. Olen ennemminkin narri.

Stiller ymmärtää silti ratkaisuaan. Takaraivossa kolkuttivat edelleen kolmenkymmenen vuoden takaiset kökkötraktorimuistot.

Oli muitakin huolia. Hän oli saanut vuotta aiemmin lievän sydänkohtauksen, ja pelkäsi työpaikkansa ohella myös terveytensä puolesta.

Saattoi kyseessä olla osin ikäkysymyskin, Stiller pohtii. Hän ei yksinkertaisesti jaksanut enää taistella tuulimyllyjä vastaan – tai ei uskaltanut.

– En ole kovien pelin kundi. On ihan toiset ihmiset, jotka sopivat niihin karkeloihin. Mulla psyyke ei kestä. Pää alkaa natista.

Stiller jää vuoden lopulla eläkkeelle Yleisradiosta. Uraan mahtuu paljon hyvää, mutta myös synkempiä hetkiä. Stiller sanoo, ettei ole katkeroitunut kohuista – kyynistynyt kylläkin.

Enää hän ei lähtisi yhden miehen sotaan Yleisradion kokoista organisaatiota vastaan. Lopputulos on hänen mielestään väistämättä sama: yksilö häviää, tavalla tai toisella.

Vuoden 2016 kohu oli silti silmiä avaava kokemus. Stiller sanoo sen paljastaneen hänelle jotakin olennaista ihmisluonnosta. Osa kollegoista lakkasi tervehtimästä häntä käytävillä. Todella rohkeita ja periaatteellisia ihmisiä on lopulta harvassa, Stiller pohtii.

– Ehkä suurin opetus on ollut se, ettei painetta tarvitse paljonkaan lisätä, kun ihmiset ovat valmiita pettämään kaverinsa. Ruuvin kiristyessä suurin osa meistä tekisi aika kamalia asioita. Minä mukaan lukien.