Ensin katamme rotille buffetin, sitten myrkytämme – Seurasimme tutkijaa, joka haluaa katkaista ”julman kierteen”

Rotan uloste kiiltää kännykän lampun valossa. Siitä tietää, ettei sen tekijä ole kaukana. Eikä pökäleen koosta päätellen aivan pieni.

Ulosteiden lisäksi merkit rottien läsnäolosta näkyvät kaikkialla tässä roskakatoksessa ja sen ympäristössä. Betonilattialle lojumaan jääneen Eila-maitopurkin kylkeen on nakerrettu iso reikä.

Roskakatos on rakennettu metallikehikosta ja puutavarasta betonisen autosuojan kylkeen. Se on osa Itä-Helsingin maisemaa, pienehkön suomalaiskaupungin kokoisessa Mellunkylän kaupunginosassa.

Katoksen lattialle on levinnyt ruoantähteitä, kääremuoveja ja kartonkipakkauksia. Ruokaa rotille. Muutaman ihmisaskeleen päässä matalaan penkkaan on istutettu ruusua ja muita koristepensaita, joita ei paljasoksaisina tunnista.

Pensaiden alla on mustaa kirjovat reiät. Kolot ovat sen kokoisia, että pienen lapsen käsi menisi sisään, jos joku vanhempi olisi niin vastuuton, että antaisi taaperon työntää kouransa rotan­koloon.

Kolojen välillä märkä multa on tallottu lukemattomin tassunpainalluksin tiiviiksi rotan­poluiksi. Niitä risteilee paljaiden oksien alla koko istutuksen matkalta.

Välillä polun katkaisee kenkälaatikon kokoinen, kirkkaankeltaisella varoitustarralla varustettu rasia. Tuholaistorjunnan paikalle kiikuttama myrkkyansa.

– Noita ei edellisellä kerralla ollut, sanoo Santtu Pentikäinen.

Pentikäinen on ekologi, joka tutkii rottia niiden omassa elinympäristössä. Esimerkiksi siis tässä itähelsinkiläisessä roskakatoksessa ja sen viereisessä luolastossa.

Rotan elinympäristö on tavallaan ihminen. Ravinto tulee lähinnä ihmiseltä, kuten myös se maasto, jossa rotta etsii ruokaa ja kumppania, syö, parittelee, pesii ja kuolee.

Tähän kerrostaloyhtiöön ovat luoneet oikeastaan täydellinen elinpaikka rotille. Ruokaa riittää ja aivan vierestä löytyy paikka pesille. Sitten rotista tuleekin ongelma, josta pitää yrittää päästä eroon.

– Ensin tehdään buffetti, sitten aletaan myrkyttää, tiivistää Pentikäinen.

Pentikäisen tutkimus on osa Helsingin yliopiston laajaa Kaupunkirottatutkimusta, joka on jatkunut pian kahdeksan vuotta.

Pentikäinen toivoo, että osin hänen tutkimuksensa avulla juuri tällaiset tilanteet voitaisiin välttää. Voisiko ihminen oppia elämään rottien kanssa jonkinlaisessa sovussa?

Nyky-Suomessa kansalainen voi elää elämänsä näkemättä yhtä ainutta rottaa. Suuremmissa kaupungeissa kohtaamisen todennäköisyys kasvaa. Helsingissä rottia lienee ainakin kymmeniä tuhansia, mutta mahdollisesti enemmänkin.

Suomessa elävät rotat ovat lajilleen itse asiassa isorottia. Mustarotta on käytännössä hävinnyt maastamme sukupuuttoon suurempien ja ärhäkämpien isorottien tieltä.

Mustarottia eli ihmisen seuralaisena jo antiikin aikana, mutta on epäselvää, miten laajalti laji eli Suomen alueella.

Sitä, mistä nykyinen rottamme tarkalleen on lähtöisin ja milloin se on Eurooppaan saapunut, ei nykytutkimus osaa tismalleen sanoa. Todennäköisesti isorotta on peräisin Kiinasta ja varmasti voidaan sanoa, että se on elänyt vakiintuneesti Euroopassa viimeistään 1700-luvulta.

Rotta alkoi levitä, kun ihmisasutukset kasvoivat ja yhteydet niiden välillä vahvistuivat. Kun ihmiset ja tavarat liikkuivat entistä tehokkaammin, niin liikkuivat myös rotat.

Rotasta on tullut ihmisen seuralainen, monesti hankalaksi koettu sellainen.

Jotta yhteiselo sujuisi hieman vähemmän karheissa merkeissä, rotan elämästä ihmisen kyljessä tarvitaan lisää tietoa.

Santtu Pentikäisen kierrokseen kuuluu kymmenkunta taloyhtiötä, siis niiden roskakatokset. Pentikäinen kulkee pyörällä, tutkimusvälineet kulkevat repussa ja kangaspussissa.

Pentikäinen kuvaa roskakatoksen tabletilla, jonka lasi on säröllä. Hän kirjaa lomakkeeseen, näkyykö paikassa merkkejä rotista, tai jotain muuta kiinnostavaa.

Pentikäinen vetää pyörillä liikkuvan sekajäteastian irti seinästä. Sen takana lattialla on maastonvärinen riistakamera. Hän sanoo kameralle paikan ja päivämäärän, sitten on aika vaihtaa muistikortti.

Käyttämättömät ovat omassa muovirasiassaan, käytetyt omassa laatikossaan, jonka päällä lukee isoin tikkukirjaimin: ÄLÄ SÖSSI! Eli muistikortteja ei pidä sekoittaa toisiinsa.

Pentikäinen etsii vielä katoksen betonilattialta jotain.

– Täällä piti olla niitä useempikin…

Hän nostaa esiin ohuen levyn, vähän aanelosta pienemmän. Pääsävyltään vaalea levy on ollut alun perin kokonaan hiilenmusta. Se on jälkilevy, joka tallentaa sen yli hipsivien otusta jalanjäljet.

– Tossa rotta on liukastunut. Se on juossut ja slaidannut.

Silmä alkaa hahmottaa anturan painallukset. Rotan käpälä on yllättävän iso, tämän yksilön jättämä painallus on ehkä viiden sentin kolikon kokoluokkaa. Ja se on etujalan jälki, Pentikäinen sanoo, takajalka on vielä isompi.

Monesti jälkilevyt häviävät. Pentikäinen arvelee, että jätekuskit nostelevat ne lattialta kuormaansa.

Siinä missä kaupunkilainen näkee roskakatoksen lattialla lojuvan rei’ille jyrsityn piimäpurkin, Pentikäinen näkee osan ihmisen ja rotan välistä vuorovaikutusta, jopa eräänlaista keskustelua.

– Ihminen käsittelee jätteitä tietyllä tavalla ja rotta reagoi siihen. Rotat kertoo sulle, että mitä sä teet.

Jos siis jäteastia on täysi ja joku jättää siksi vaikkapa biojätteet katoksen lattialle, rotalle se on selvä viesti: tulehan syömään.

Kun rotta ja useampikin ryhtyy ruokailemaan paikalla – fiksuina eläiminä ne oppivat nopeasti mistä ruokaa saa ja miten ruokailemaan pääsee turvallisesti – se taas viestii ihmiselle ”rotta­ongelmasta”, johon pitää jotenkin reagoida.

Myrkyttäminen on juuri tällaista reagointia. Sekin osaltaan vaikuttaa rottien käytökseen. Isommat ja kokeneemmat rotat välttävät hävitysyritykset todennäköisemmin kuin nuoret.

Rottia muuten myrkytetään samalla aineella, jota ihmiset käyttävät verenohennuslääkkeenä. Rotta vain saa sitä rajun yliannostuksen ja kuolee tuskallisesti sisäiseen verenvuotoon. Myrkytetylle eläimelle tulee kova jano, minkä vuoksi se hakeutuu maan alle veden ääreen, käytännössä viemäriin. Näin rotanraatojakaan ei jää näkyville.

Santtu Pentikäinen nimittää tätä julmaksi kierteeksi: täydellisen pesäpaikan vieressä on täydellinen ruoanlähde, helposti saatavilla olevaa jätettä pursuileva roskakatos. Ja tämän yltäkylläisyyden keskellä myrkkyloukkuja…

Menemme kierroksen viimeiseen roskakatokseen, joka on osa samaa laajaa pihapiiriä kuin alussa kuvattu rottaparatiisi.

Melko hurjalta näyttää täälläkin. Tai sitten hyvältä, rotan näkökulmasta. Roskaa on paljon lattiallakin, mutta ei myrkkyloukkuja. Ulkopuolella on pehmeää maata, muttei niin paljon koloja kuin toisen katoksen vieressä.

Läheisen männyn juurella on sentään muutama suuaukko, niille kulkee polku, joka erkanee roskakatoksen nurkalta mattotelineen juurelle ja siitä edelleen puun suojaan.

Pentikäinen ryhtyy työhönsä: etsimään jälkilevyjä, kuvaamaan ja tarkistamaan kameroitaan. Juuri silloin paikalle tulee kokemusasiantuntija. Huoltomies ei halua kertoa nimeään tai esiintyä kuvissa. Mutta kyllä hän puhuu, paljonkin, kun kuulee, että käynnissä on rottatutkimus.

Selviää, että mies on työskennellyt talojen ja pihojen ylläpitäjänä vuosikymmeniä. Siis jostain 1990-luvun puolivälistä, kun nämä kerrostalot on rakennettu.

Hän valittelee sitä, miten osa asukkaista ei välitä tai osaa laittaa roskia oikeaan paikkaan.

– Uskomatonta, mitä täällä tapahtuu. Joku heittää joka päivä kaksi tai kolme pussia lattialle, rotat tulee syömään yöllä.

Kun selviää, että rottatutkimuksessa käytetään myös kameroita, huoltomies kysyy – ei ehkä pelkästään leikillään – voisiko jonkun niistä suunnata kuvaamaan katoksessa käyviä ihmisiä. Näin pussien viskoja ehkä jäisi kiinni.

Huoltomies sanoo näkevänsä rottia melkein päivittäin. Kerran muutama oli jäänyt ansaan roska-astian pohjalle. Ehkä joukko nuoria rottia, koska ne eivät olleet suuria. Mies lopetti rotat lapiolla.

– Aina kun olin lyönyt yhtä, muut jäivät makaamaan liikkumatta, teeskentelivät kuollutta. Kun löin uudelleen, kaikki yrittivät pakoon.

Miehen puheista ei tule läpi inhoa tai rottavihaa. Kiukku kohdistuu ihmisiin, jotka eivät osaa pitää roskia oikeissa paikoissa. Rottia mies pitää ovelina. Sen vuoksi hän ei usko myrkytyksenkään tehoavan. Hän sanoo nähneensä, miten pomorotta panee toisen rotan kokeilemaan, mitä ansalaatikossa on. Jos tunnustelija kuolee, muut eivät mene laatikkoon.

Santtu Pentikäinen kertoo havainnosta vähän myöhemmin oman tulkintansa.

– Kyse on siitä, että varmaa ruokalähdettä pitää hallussaan iso ja vahva rotta.

Nuorempien on siis pakko etsiä jotain uutta syötävää. Esimerkiksi myrkkysyötti tuholais­torjuntafirman asettaman laatikon sisältä. Mutta, sanoo Pentikäinen, rotat huomaavat hyvin helposti, että myrkkyansa ei ole hyvä paikka ravinnon hakuun.

– Rotat elävät hajujen maailmassa. Jos joku niistä tuoksuu uudelta ja kuukahtaa sitten, muut rotat oppivat välttämään paikkaa, johon se haju liittyy.

Toisaalta, kun myrkky toimii viiveellä, muut rotat eivät ehkä osaa yhdistää kaverin kuolemaa laatikkoon. Tässä on vielä oletuksia ja arvailua mukana. Niiden vähentäminen on Pentikäisen tutkimuksen tavoite.

Millainen ihmisen toiminta esimerkiksi suosii rottaa ja millainen ei? Miten hyvin rotta oppii ennakoimaan ihmisen toimintaa, vaikkapa sitä, mihin aikaan päivästä ja viikosta ravintoa tulee tarjolle ja milloin sitä on turvallista syödä?

Riittääkö rottapopulaation kasvuun se, että jätettä yksinkertaisesti syntyy paljon, vai pitääkö jätettä lisäksi käsitellä huolimattomasti?

Pari jutussa esiteltyä roskakatosta kertovat Pentikäisen mielestä tilanteesta, joka on päässyt tulehtumaan pahasti. Rotat ovat lisääntyneet ihmisen toiminnan vuoksi ja nyt rottien paljous häiritsee ihmisiä.

– Auttaisiko sekään enää, jos tuolla saataisiin paikka siistiksi? Rottia on nyt paljon ja ne ovat sopeutuneet paikan oloihin, ehkä voisi käyttää sanaa kulttuuri. Ne ovat sosiaalisia eläimiä ja hyviä oppimaan toisiltaan.

Jos rotat ymmärtävät, että jäteastioissa on ravintoa, ne kyllä järsivät nopeasti tiensä läpi paksustakin muovista. Siitä olemme nähneet todisteena useamman reiän harmaissa roska­laatikoissa. Juuri näistä koloista tämä tutkimus, jota Pentikäinenkin toteuttaa, on saanut nimensä: Ympäristökansalaisuuden rotanreiät.

Se on yksi osa suurta kaupunkirottahanketta. Eräs toisista palasista oli tutkimus, jonka Karolina Lukasik, Maija Linturi ja Tuomas Aivelo tekivät viime vuonna siirtolapuutarhoissa Helsingin Ruskeasuolla ja Talissa.

Tutkimuksessa setvittiin nimenomaan sitä, miten ihmisten ja rottien yhteiselo asettui uusiin uomiinsa, kun rakennustyöt lähialueella ajoivat rotat puutarhapalstoille.

Selvisi, että hyvin harvat ihmiset varsinaisesti vihaavat rottia. Ongelmaksi ne koetaan, jos niitä alkaa näkyä, ne aiheuttavat tuhoja tai tulevat ihmisen omiksi kokemiin tiloihin.

Siirtolapuutarhoissa kokeiltiin myös tappavia loukkuja, mutta niiden teho jäi ilmeisesti vähäiseksi. Lopulta uusi tasapaino ihmisten ja rottien välillä löytyi, kun kompostijätteitä alettiin pitää suljetuissa astioissa ja rottien pääsy puutarhamökkien alle estettiin metalliverkolla.

Rottia elää edelleen siirtolapuutarhoissa, mutta niiden annetaan olla rauhassa, kunhan ne pysyvät enimmäkseen poissa ihmisten silmistä ja mökeistä. Rotat saavat puuhailla käyttämättömille palstoilla ja kasvipeitteisillä kulkukäytävillä.

Näin Helsingin yliopiston rottatutkimuksen tulokset ehkä auttavat vähentämään ihmisen ja rotan välistä kitkaa. Vaikka nykyihminen tuntuu kaipaavan kovin kliinistä ja hallittua elinympäristöä, rotta lienee ikuinen seuralaisemme. Halusimme tai emme.

Sen rinnalla on opeteltava elämään. Mieluiten niin, ettei vahingossa tule viestittyä väärin.

Alkuun pääsee sillä, että laittaa jätteet oikeisiin astioihin.

Tutkimuksessa käytettävän videokameran avulla selvisi, että rottia liikkui kohteissa heti käyntimme jälkeen. Tällä videolla tilanne pari tuntia käynnistä.