Rosettan kivi – Ryhmäteatterissa pohditaan, mikä muistijälki meistä jää

Rosettan kivi, miten kiinnostava aihe näytelmälle! Kyseessä on tietysti Lontoon British Museumissa sijaitseva kivipaasi, jossa on sama teksti kolmena versiona: hieroglyfeillä, demoottisella kirjoituksella sekä kreikaksi. Egyptistä vuonna 1799 löytynyt, parisataa vuotta ennen ajanlaskun alkua kaiverrettu kivi oli merkittävä avain siihen asti mysteerinä pidettyjen hieroglyfien ymmärtämisessä.

Kiven viesti tuskin oli tarkoitettu jälkipolville vaan pikemminkin aikalaisille, mutta silti se on avannut muinaisen Egyptin elämää ja elävöittänyt ihmiskunnan kollektiivista muistia ja historian ymmärrystä. Se herättää kysymyksen, mikä jälki meistä jää? Voiko löytää Rosettan kiveä parempaa symbolia kommunikoinnille, ja onko ihmisillä suurempaa tai yleisempää toivetta, kuin halu tulla muistetuksi? Mitä olemme valmis tekemään tai uhraamaan sen eteen?

Ryhmäteatterin Rosettan kivi pohtii näitä asioita. Kiven merkitystä käsitellään niin sen löytämisen jälkeisinä vuosina, kun tutkijat vasta yrittivät avata sen arvoitusta, kuin myös vuonna 2022, kun kiven sanoman avaamisesta tuli kuluneeksi 200 vuotta. Englantilainen Thomas Young (Laura Eklund Nhaga) ja ranskalainen Jean-Francoise Champollion (Alex Anton) yrittivät tahoillaan ja yhteistyössä 1800-luvulla tulkita kiven salaisuutta. Champollionia tukee hänen veljensä Jacques-Joseph Champollion (Robin Svartström), joka mentoroi ja toisaalta koittaa toppuutella pikkuveljen pakkomielteistä Egypti-hullaantumista, joka herättää närää aikalaisissa.

2000-luvulla, juhlatilaisuuden alla, kiveä määrittää puolestaan kiista sen sijainnista – Egypti vaatii sen palauttamista ja britit tietysti vastustavat. Egyptin ja brittien kiivaita yöllisiä keskusteluja tulkkaa suomalainen Kaino (Santtu Karvonen), joka sattumalta löytää yhteyden museon yövartijaan Safiiyaan (Minna Suuronen). Tällä on egyptiläisiä sukujuuria, mutta kivi on hänelle yhdentekevä. Vai onko sittenkään?

Miten tämä kaikki liittyy yhteen? Monella näytelmän päähenkilöllä on takanaan dramaattinen, jopa häpeällinen tapahtuma, minkä vuoksi elämä on muuttunut. He etsivät omaa tietään ja miettivät, mikä muistijälki heistä jää. Mikä on ìtse kullekin ammatillisen menestyksen ja egon merkitys? Tutkijat kilpailevat arvostuksesta ja mullistavan löydön tuomasta kuolemattomuudesta, ja oma ego ajaa välillä epäilyttäviin ratkaisuihin. Safiiya ylläpitää kulisseja tyttärensä edessä ja Kainon ammatillinen identiteetti on skandaalin jäljeltä horjuva. Löytyykö Rosettan kivestä ja siihen liittyvistä tapahtumista lopulta muutos ja kyky kohdata ongelmat?

Näyttelijät ovat upeita. Nuoret Alex Anton ja Laura Eklund Nhaga pursuavat positiivista energiaa. Ryhmäteatterin konkareista Minna Suuronen ja Robin Svartström ovat horjumattomia ja Santtu Karvonen vastaa monista näytelmän humoristisista hetkistä.

Aikalaispuvut ovat vaikuttavia, ja pelkistetty lavastus vie heti museon takahuoneeseen. Sarkofagikin taipuu yllättävän moneen. Sekä lavastus että puvustus ovat Anna Sinkkosen käsialaa. Pidin myös kovasti näytelmän tavasta esittää Rosettan kiven historiaa museoon sopivaan tyyliin. Näytelmässä kuullaan ja nähdään useita kieliä, ja kommunikoinnin ongelmaa alleviivattiin kekseliäästi seinälle ilmestyvillä tekstityksillä, jotka keskustelun kiihtyessä alkoivat juosta toistensa päälle.

Näytelmässä on jokunen sivujuonne ja ilmoille heitetään paljon ajatuksia, joista osa jää irrallisiksi. Pienestä tiivistämisestä ei olisi ollut haittaa.

Rosettan kiven kirjoittaja Elina Snicker kertoo, että idea näytelmään syntyi vuonna 2017 Lontoon-matkalla näytelmän ohjaajan Saana Lavasteen kanssa, oikean Rosettan kiven äärellä. Kokemus herätti kysymyksiä, kuten että kenelle kivi nykypäivänä kuuluu ja onko meillä nykypäivänä uteliaisuutta ymmärtää toisiamme ja toista kulttuuria. Riittääkö tekstin kääntäminen toisen kulttuurin, ajan ja ihmisten ymmärtämiseen? Kokonaisuutena erittäin ajankohtaista!