Apu

Rosa Liksom: ”Matkoilla Neuvostoliittoon ihmiset kertoivat, miten heidän isovanhempiaan oli kuollut karkotuksessa tai leireillä”

Rosa Liksom: ”Matkoilla Neuvostoliittoon ihmiset kertoivat, miten heidän isovanhempiaan oli kuollut karkotuksessa tai leireillä”
Kirjailija, taiteilija Rosa Liksom sai taiteilijanimensä ruotsin niinkuttelusta, on matkustanut Siperian-junalla kolmesti, mutta ei nyt matkusta, koska kunnioittaa koronavirusta.
Julkaistu: 14.11.2021

On oikein todeta, että Juho Kuosmasen ohjaama elokuva Hytti nro 6 on nimenomaan saanut innoituksensa Rosa Liksomin menestyskirjasta.

Siinä missä 2011 Finlandia-palkinnon voittanut teos on rujo ja raakakin, elokuvan sävyt ovat lämpimämmät. Juna ei kulje Moskovasta Ulan Batoriin vaan Murmanskiin, ja kirjan henkilöistä mies on muuttunut nuoremmaksi ja vähemmän öykkäriksi, tyttö aikuisemmaksi. Elokuvan esitysoikeudet on jo myyty yli sataan maahan.

– Olen iloinen siitä, että elokuva on juuri sellainen kuin se on. Jos se noudattelisi kirjaa, kukaan ei katsoisi sitä, Rosa sanoo.

Hän on matkustanut Siperian-junalla kolmesti: 1986, josta Hytti nro 6 kertoo, 1989 ja tyttärensä kanssa 2017. Tuoreimmalla matkalla Siperia näytti erilaiselta: siellä oli kiinalaisia ja hipstereitä. Ja junat olivat siistejä, hajuttomia ja savuttomia.

Ristimänimesi on Anni Ylävaara, mutta sinut tunnetaan nimellä Rosa Liksom, joka tarkoittaa Rosa Niinku. Nappasit nimen nuoruuden asuinyhteisöstä, jossa joku toisteli tiuhaan sanaa liksom. Kuuluuko niinku-omaan sanavarastoosi?

Kyllä. Varsinkin, kun puhun ruotsia, englantia tai venäjää. Se on täytesana, jonka avulla saan aikaa ajatella, mitä sanon seuraavaksi.

Julkaisit esikoisteoksesi Yhden yön pysäkki 1985. Debytoit kuvataiteilijana 1986 Galerie Pelinillä avajaisissa, joissa sinä ja kaverisi olitte pukeutuneet sotilaiksi eikä tiedetty, kuka heistä olit. Miksi verhouduit salanimen taakse?

Ensimmäisen kirjan ilmestyessä olin nuori ja pelkäsin julkisuutta. Suojelin itseäni ja tein siinä oikein. Ymmärsin, että julkisuus voi olla vaarallista.

Aloitin julkisuuden 52-vuotiaana. Finlandia-palkinnon jälkeen päätimme perheeni kanssa keskusteltuani laajentaa kirjailijan työsarkaani myös esiintymiseen. Finlandia-palkinnon jälkeen olen saanut mahdollisuuden puhua itselleni tärkeistä asioista, kuten ihmisen suhteesta luontoon ja muihin eläimiin.

Olet kirjoittanut kertomuksia ja romaaneja, tehnyt lyhytelokuvia, maalauksia ja sarjakuvia. Sinua ei taida pelottaa mikään?

Ei. Koko elämäni olen kulkenut omaa tietäni, ja siihen liittyvät leikittely ja hyvin matala kynnys tehdä asioita. Koska minulla ei ole kirjallisuuden tai kuvataiteen koulutusta, voin antaa itselleni henkisiä vapauksia. En ole kovin itsekriittinen muussa kuin kirjoittamisessa. Seuraavaksi haluan kokeilla kuvanveistoa.

”Ensimmäisen kirjan ilmestyessä olin nuori ja pelkäsin julkisuutta. Ymmärsin, että julkisuus voi olla vaarallista. Aloitin julkisuuden 52-vuotiaana.”

Teksteissäsi kirjoitat niin Stalinin ajasta kuin 1980-luvun Neuvostoliitosta, jossa opiskelit. Tiesitkö maasta nuorena sen, minkä tiedät nyt?

Totta kai tiesin. Kotona kirjahyllyssä oli Unto Parvilahden Berijan tarhat (1957), ja olin sen lukenut. Ensimmäisillä Neuvostoliiton-matkoilla tapasin ihmisiä, jotka kertoivat, miten heidän isovanhempiaan ja toisinajattelijoita oli kuollut karkotuksessa tai leireillä. Aina kun on paikan päällä ja juttelee ihmisten kanssa, saa paljon laajemman näkökulman. Samasta syystä voisin matkustaa esimerkiksi Pohjois-Koreaan.

Mutta nyt haluan pysyä kotimaassa, koska en halua lentää ja maailmalla riehuu rutoksi kutsumani koronapandemia, jonka vaarallisuutta kunnioitan.

Miten paljon ja millä mielin seuraat tämän päivän Venäjää?

Seuraan kyllä, mutta politiikka ei kiinnostanut minua neuvostoaikana eikä kiinnosta nyt. Seuraan isompaa kuvaa, kuten koko Venäjän historiaa. On näännyttävää seurata Venäjän päivänpolitiikkaa. Fokusoin ihmiseen.

Olet kirjoittanut kokonaan Tornionjokilaakson murteella kolme kiitettyä romaania: Reitari, Everstinna ja Väylä. Mitä murre merkitsee sinulle?

Tornionjokilaakson murre, jota Ruotsin puolella kutsutaan meänkieleksi, on kulkenut mukanani ensimmäisestä kirjasta asti. Jo silloin kirjoitin murteella jaksot, jotka tapahtuivat Lapissa. Sitä on helpompaa lukea, jos lukee sitä ensin ääneen. Sen ilmaisuvoima on mahtava: se sisältää niin juurevan kuin aistillisen elementin ja on lähellä luontoa.

Heidi Herala esittää monologina Everstinnaa Helsingin kaupunginteatterissa. Millaisena koet hänen tulkintansa?

Se on fantastinen. Olen nähnyt sen jo viisi kertaa ja joka kerta huomaan eri asioita. Palvon Heidi Heralaa tässä roolissa.

Syksyn uutuusromaanissasi Väylässä palaat jälleen Lapin sotaan. Miksi haluat kirjoittaa siitä?

Pari vuotta sitten ostin kesäpaikan kotikylästäni Ylitorniolta ja olen viettänyt siellä aikaa ympäri vuoden. Nyt yli 90-vuotiaat sukulaiset muistelevat tapahtumia, joista he eivät ole puhuneet aiemmin. Lapin sodan aikaan he olivat lapsia. On mieletön aarre, että he ovat kertoneet tarinansa ja antaneet minulle luvan käyttää niitä kirjani aineistona.

Väylässä kertoja on lapsi, ja kirjassa on lehmiä, joita kuljetetaan evakkoon Ruotsiin. Oletko itse hoitanut lehmiä?

Kotonani ja mummillani oli lehmiä, ja olen hoitanut karjaa pienestä asti. Olen ollut myös maatalouslomittajana. Nykyisin minulla on kaksi kissaa.

Kerro jotain, jota emme tiedä sinusta.

Olen harrastanut yli 20 vuotta taijia, perinteistä kiinalaista taistelulajia. Teen sitä joka päivä itsekseni ja olen mukana ryhmässä, joka tosin on ollut korona- tauolla.

Rosa Liksom

  • Syntyi: 7.1.1958 Ylitorniolla.

  • Asuu: Helsingissä.

  • Perhe: tytär, puoliso ja kaksi kissaa.

  • Harrastaa: retkeilyä, taijia, purjehtimista.

  • Ajankohtaista: romaani Väylä, elokuva Hytti nro 6, näytelmä Everstinna.

Kommentoi »