Kun Juho Kuosmanen oli 16-vuotias, hän näki Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuvan Häräntappoaseen Kokkolan Kaupunginteatterissa. Hän katsoi musikaalinäytelmän kuusi kertaa.

Se oli ensimmäinen askel kulttuuriammattilaisuuteen. Pian Kuosmanen viihtyi kotikaupungissaan bänditouhuissa, valokuvakerhon pimiössä ja Ykspihlajan Työväen Näyttämön näytelmäharjoituksissa.

– Teki vaikutuksen, kun ihmiset tulivat harjoituksiin opettelemaan vuorosanoja oltuaan päivät tehtaassa tai satamassa. Sellaiselle työväen sivistystoiminnalle on tilausta edelleen, Kuosmanen tuumaa.

Kokemukset harrastajanäyttelijänä opettivat draamantajua, valokuvahar­rastus visuaalisuutta ja bänditoiminta musiikkia – näitä kaikkia hän tarvitsee nykyisessä työssään elokuvaohjaajana.

– En harrastanut kirjoittamista mitenkään julkisesti, mutta yksityisesti kylläkin, hän täydentää.

Kuosmanen on puhunut kaverien kanssa, että Kokkola oli sopivan kokoinen paikka kulttuurista innostumiseen.

– Tarjontaa oli niin vähän, että jos halusi olla kulttuurin kanssa tekemisissä jatkuvasti, sitä piti alkaa harrastaa itse. Näyttelyt, näytelmät ja konsertit oli äkkiä katsottu. Vaikkapa Helsingissä olisi voinut jättäytyä vain kulttuurin kuluttajaksi.

Nyt Kuosmanen asuu Helsingissä, mutta häneen voi soveltaa vanhaa sanontaa: mies voi lähteä Kokkolasta, mutta Kokkola ei lähde miehestä.

– Väkisinkin jotain tarttuu mukaan siitä paikasta, jossa viettää 20 elämänsä ensimmäistä vuotta, Kuosmanen sanoo.

Ohjaaja miettii, mitä ”kokkolalaisuus” on, mutta ei keksi muuta kuin sen, että se merkitsee eri ihmisille eri asioita. Tulkintoja siis lienee jopa lähes 50 000, niin monta ihmistä Kokkolassa asuu. Ehkä Kokkola on läntisenä rannikkokaupunkina sopivan yleispätevä ymmärrettäväksi eri puolilla Suomea ja maailmaa.

Leea Klemola kirjoitti taannoin näytelmän nimeltä Kokkola. Samasta Ykspihlajan kaupun­ginosasta Klemolan kanssa on kotoisin Airolan kulttuuriperhe, jonka sisaruksista Anna ja Oona ovat näyttelijöitä, Aaro eli Arppa kehuttu laulajatulokas, Sara sirkustaiteilija ja Laura äitinsä Outin tavoin toimittaja ja kulttuuriaktiivi.

”Kokkolan mafia”, kuvaili joukkoa taannoin helsinkiläinen näyttelijä Eero Milonoff, joka nähtiin Kuosmasen läpimurto- ohjauksessa, kokkolalaisesta mestarinyrkkeilijä Olli Mäestä kertoneessa elokuvassa Hymyilevä mies.

Tiiviisti kuin nämä Kokkolan kulttuurityöläiset tosiaan ovat toisiaan työllistäneet: Juho Kuosmanen ja tuottaja Jussi Rantamäki ovat olleet mukana Leea Klemolan ja tämän Klaus-veljen kirjoittamissa näytelmissä, Oona Airola palkittiin Jussilla Hymyilevän miehen naispääosasta ja Laura Airola toimii Kokkolan Kinojuhlien toiminnanjohtajana.

Kun koronarajoitukset olivat estäneet kulttuurielämykset pitkään, Kokkolan pienillä elokuvajuhlilla koettiin suuren urheilujuhlan tunnelmaa.

Sankareina kukitettiin Kuosamsen uusimman elokuvan eli Hytti nro 6:n naispääosassa nähtävä Seidi Haarla, elokuvan tuottaja Jussi Rantamäki, ohjaaja Juho Kuosmanen ja kirjailija Rosa Liksom, jonka teos on toiminut elokuvan inspiraationa.

Muutaman päivän aikana Kokkolassa tuntui, että kaikki tuntevat Kuosmasen. Samalta tuntui hänestä itsestäänkin. Ohjaaja oli kuin päivänsankari juhlissa, joissa on liikaa vieraita jututettavaksi.

– Tuttuja oli enemmän kuin aikaisemmilla juhlilla. Monen kanssa olisi voinut jutella paljon pidempään, hän kuvaili haastattelussa festivaalin jälkeen.

Kuosmasen ohjaama elokuva voitti jo heinäkuussa Ranskan Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon, ja sen jälkeen kokkolalaisella on riittänyt vientiä.

Menestystä Cannesissa voisi verrata urheilun MM-mitaliin. Palkinnon ansiosta Hytti nro 6 saa merkittävän kansainvälisen levityksen, elokuva nähdään teattereissa kattavasti jopa Yhdysvalloissa. Lisää menestystä tuli syyskuussa, kun leffa voitti Jerusalemin kansainvälisen elokuvafestivaalin pääpalkinnon.

Elokuvan kansainvälisen markkinointityön keskelläkin Kuosmanen ehti syyskuussa synnyinkaupunkiinsa Kokkolaan, isännöimään Kokkolan Kinojuhlia. Hän on festivaalin taiteellinen johtaja, ja tänä vuonna oli perusteltua esittää nimenomaan Hytti nro 6 mahdollisimman monelle katsojalle.

Kuosmanen sanoi Kinojuhlien Snellman-salin juhlanäytöksessä, että Hytti nro 6-elokuvaa valmisteltiin viisi vuotta. Haastattelussa hän täsmensi, että se oli vähättelyä: aikaa kului tuplasti, lähes kymmenen vuotta.

– Mahtui siihen toki paljon muutakin, mutta viimeiset viisi vuotta se oli ykköshanke. Luin kirjan heti sen ilmestymisen jälkeen. Moni muistaa, että sanoin heti haluavani ohjata sen pohjalta elokuvan.

Kymmeneen vuoteen on mahtunut monenlaisia tunteita projektia kohtaan.

– Työ on ehkä ollut päämäärätietoista, mutta se on sisältänyt aika ajoin epäilyjä sekä ideaa että omia kykyjä kohtaan. Olennaista on keskeneräisyyden sietäminen. Se on keskeinen ja ehkä hirvein osa tätä ammattia: kaikki on koko ajan kesken. Hetkeksi pitää laittaa aina kaikki paukut johonkin juttuun, mutta pitää silti useampia projekteja koko ajan hengissä.

Kuosmanen selitti, että elokuvanteossa monet eri vaiheet vaativat aikaa, käsikirjoituksesta lähtien.

– Muutamassa päivässähän 80-sivuisen käsikirjoituksen kirjoittaa, jos tietää tarkasti, mitä on tekemässä. Mutta ajatustyölle pitää antaa aikaa niin, että käsikirjoitus voi elää.

Hytti nro 6:n käsikirjoitus on Kuosmasen sekä virolaisen käsikirjoittajaparin, Livia Ulmanin ja Andris Feldmanisin yhteistyön tulos. Lisäväriä tuli siitä, että elokuvassa puhutaan paria suomen kielen sanaa lukuun ottamatta venäjää.

– En puhu venäjää, mutta minulle selitettiin kärsivällisesti, millä tavoin minkäkin asian voi venäjäksi sanoa. Kyse ei ole vain puheesta, vaan koko roolihahmon rakentamisesta. Sanavalinnat ovat tärkeä osa informaatiota, jonka katsoja saa.

Samaan aikaan tehtiin myös käsikirjoitukseen sisällöllinen muutos: Petroskoi sai olla Petroskoi, sitä ei yritetäkään esittää siperialaisena kaupunkina.

Suomalainen ja venäläinen kohtaavat. Junassa. Ja junamatka… millaiseksi elämän vertauskuvaksi se on tarkoitettu, se jätettäköön katsojien tulkittavaksi. Cannesissa, Jerusalemissa ja Kokkolassa on leffan äärellä ainakin jo haltioiduttu.

– Ajattelin kirjan luettuani, että tarina kertoo kahdesta erilaisesta ihmisestä. Mutta koekuvauksia tehdessäni, Seidiä ja Juria kuvatessani tajusin, että elokuvan tarina kertookin kahdesta samanlaisesta ihmisestä, Kuosmanen sanoi.

Ja vaikka Kuosmanen on tottunut olemaan viime aikoina kehujen keskipisteenä, hän ottaa loisteeseen mielellään myös pää- roolien näyttelijät, suomalaisen Seidi Haarlan ja venäläisen Juri Borisovin.

– Juri on noussut Venäjällä supertähdeksi onneksi vasta sen jälkeen, kun kuvasimme. Meillä ei olisi enää häneen varaa. Hän oli kahdella elokuvalla Cannesissa ja Venetesian filmijuhlilla – ja yhdellä elokuvalla onneksi Kokkolan Kinojuhlillakin.

Miten Cannesin menestys ja Oscar-ehdokkuus tulevat vaikuttamaan Kuosmasen uraan? Jo Hymyilevä mies -elokuvan ansiosta hän sai vuosi sitten tarjouksen ohjata ja tehdä uusi versio Jane Austenin Emmasta, mutta silloin hän keskittyi mieluummin Hytti nro 6:n viimeistelemiseen.

Jatkossa on tehtävä isoja valintoja: lähteäkö tekemään kansainvälisiä projekteja – vai keskittyä tekemään suomalaisista elokuvista kansainvälisiä?

– Tällä hetkellä suhtautumiseni asiaan on ristiriitainen. Tuntuu hyvältä, että joku amerikkalainen on nähnyt elokuvani, ja haluaa tavata. Vaikka elokuvan tekemiseen tarvitaan aina rahaa, elokuvat syntyvät ennen kaikkea ihmisten yhteistyönä.

Kuosmaselle kaikissa projekteissa olisi tärkeää päästä valitsemaan työryhmä.

– Ne ihmiset, joiden kanssa elokuvaa tekee. Lisäksi pitäisi saada päättää käsikirjoituksen viimeinen versio ja se, miten elokuva leikataan. Ja aina, kun mukaan tulee rahaa ja vaikutusvaltaisia ihmisiä, se on pois tekijän omasta vapaudesta.