Roman Eremenko avaa jalkapallosydämensä ja kertoo kasvutarinansa, johon on mahtunut kunniaa ja häpeää – ”Älä petä jalkapalloa, vaan rakasta sitä”

Tullakseen poikkeukselliseksi jalkapalloilijaksi on elettävä poikkeuksellinen jalkapalloelämä. Sellaisen Roman Eremenko, 37, on toden totta elänyt.

Urheiluperheessä kasvanut Eremenko nousi suomalaisen jalkapalloväen tietoisuuteen viimeistään 29. heinäkuuta 2004 debytoidessaan Veikkausliigassa pietarsaarelaisen FF Jaron paidassa vain 17-vuotiaana pojankloppina ollen kentän nuorin pelaaja.

Lähes päivälleen 20 vuotta myöhemmin, 28. heinäkuuta 2024, Eremenko oli kentän vanhin pelaaja Valkeakosken Hakan ja IF Gnistanin välisessä liigaottelussa.

Moni asia oli muuttunut, vaan kaksi ei: legendaariset mustat Copa Mundial -nappulakengät ja kaikkien tuntema jatkuva pään pyörittäminen, mitä kentällä tapahtuu.

Välissä Eremenko ehti luoda suomalaisittain harvinaislaatuisen uran. Maailmanvalloitus alkoi Italian Serie A:ssa, Mestarien liigan kirkkaat valot tulivat tutuiksi Kiovan Dynamossa ja moskovalaisessa TsSKA:ssa.

Valinta vuoden liigapelaajaksi kaudella 2014–2015 nosti suomalaisen lopullisesti Venäjän pääsarjan eliittipelaajien kunniagalleriaan.

Pian glooria vaihtui kuitenkin häpeään, kun Suomen vuoden jalkapalloilijaksi tammikuussa 2016 valittu pelaaja antoi saman vuoden syyskuussa positiivisen dopingnäytteen. A-maajoukkueessa Eremenko ehti pelata 73 ottelua ennen kuin ura Huuhkajissa loppui kuin seinään, parhaassa peli-iässä 29-vuotiaana.

Entinen sankaripelaaja unohdettiin nopeasti. Julkisuudessa Eremenko ei ollut viihtynyt koskaan, mutta dopingpannan myötä hän katosi lähes täysin median tavoittamattomiin.

Monet olettivat Huuhkajien entisen luottopelaajan uran olevan lopullisesti ohi. Vielä harvempi olisi uskonut, että Eremenko olisi vuosia pelikieltonsa jälkeen, lähes 40-vuotiaana, yksi Veikkausliigan dominoivimpia pelaajia.

Mutta harvinaislaatuisella pelaajalla oli yksi ominaisuus, jonka todellisen voiman vain lähimmät ihmiset tiesivät tarkkaan: se oli palava rakkaus jalkapalloa kohtaan.

Suuri intohimo, jalkapalloilijan elämäntapa, veti Eremenkon takaisin ammattijalkapallon pariin. Eikä vain taustasolistiksi, vaan ennen muuta pääesiintyjäksi.

Nyt hän haluaa kertoa, kuinka hintelästä ja verkkaisesta kikkarapäisestä pojasta tuli suomalaisittain uniikki jalkapalloilija, jonka otteet saavat Veikkausliiga-katsojat yhä pyörittelemään silmiään.

Isä, poika ja pallo. Pyhä kolminaisuus.

– En ole systeemipelaaja. Suurin syy tähän kaikkeen on mun isä, Roman Eremenko myöntää.

Jalkapallon Pietarsaaressa 8-vuotiaana aloittanut Eremenko sai nauttia lapsuus- ja nuoruusvuotensa poikkeuksellisesta lajiohjauksesta. Sitä tarjosi Neuvostoliiton nuorisomaajoukkueissa esiintynyt ja neljässä eri maassa ammattilaisena pelannut isä Aleksei, joka siirsi kolmelle pojalleen vuosien varrella kertynyttä kokemuspääomaansa.

– Jos ollaan rehellisiä, niin joukkueharjoituksissa en oppinut teknisesti mitään. Kaikki tärkeimmät kulmakivet tulivat isältä. Ne kaikki, joilla olen pärjännyt tähän päivään asti.

Yksi tärkeimmistä kulmakivistä oli potkutekniikka, jonka keskeisimmät yksityiskohdat isä halusi opettaa pojalleen pienestä pitäen ja juurta jaksain.

– Muistan, kuinka isä otti jalastani kiinni ja näytti, mihin kohtaan palloa pitää osua, millä jalan osalla täytyy potkaista, mihin jalka seuraa vedon jälkeen ja missä asennossa nilkan pitää olla. Kaikki detaljit merkitsivät. Ja isä puuttui heti, jos joku asia ei mennyt oikein. En muista ihan varmasti, mutta varmaan joskus se ärsytti.

Kun isä oli opettanut pojalleen tärkeimmät detaljit, alkoi tärkein vaihe: toistot. Niitä Eremenko hinkkasi tyypillisesti tuntikausia päivässä. Niin intensiivisesti, että isän opit alkoivat pakostakin siirtyä käytäntöön.

– Isällä oli koko ajan oma ura käynnissä, niin ei hän ollut mitenkään aina mukana. Hän näytti ja sitten aloin itse tekemään.

Yksi isän jälkikasvulleen painottamista opeista oli taito syöttää myös jalan ulkosyrjällä. Sen merkityksen Roman-poika ymmärsi nopeasti. Kyse oli ratkaisevan resurssin, ajan, voittamisesta puolelleen. Pienten marginaalien lajissa pienet ratkaisut määrittävät pelin virtaa.

– Koska palloa kuljetetaan yleensä ulkosyrjällä, sillä on helpompi syöttää yllättäen niin, ettei vastustaja ehdi valmistautumaan ja reagoimaan. Jos syöttää sisäsyrjällä, jalkaa pitää kääntää ja vastustaja ehtii reagoimaan helpommin, Eremenko valaisee.

– Ulkosyrjällä syöttämällä voi voittaa pelissä millisekunnin. Ja millisekunti jalkapallossa on minuutti oikeassa elämässä.

Millisekuntien voittamiseen liittyi vahvasti myös toinen isä Eremenkon korostama ominaisuus, taito harhauttaa vastustajaa. Kyse ei ollut suurista ja näyttävistä tempuista, vaan vastustajan kusettamisesta, pienehköistä huijausliikkeistä.

– Isä sanoi usein, että harhautus pitää tehdä aina vain pelin edistämiseksi. Isän mukaan harhautuksen tarkoituksena ei ollut näyttää muille tai tehdä mitään sirkustemppua, tavoitteena oli voittaa aikaa.

Eremenkon mukaan hänen pelaamisensa on läpi aikuisvuosien perustunut myös harhauttamisen osalta ajan voittamisen ajatukseen. Kun hän tekee pelissä harhautuksen heilauttamalla jalkaansa tai vartaloaan, tarkoitus on saada vastustaja liikkumaan hetkellisesti väärään paikkaan ja avata itselle syöttö- tai vetolinja.

Muistellessaan harhauttelun harjoittelua lapsuus- ja nuoruusvuosinaan Eremenko nostaa isoon rooliin mielikuvituksen merkityksen. Sen avulla hän pystyi usein korvaamaan puuttuvan treenikaverin, kuten isän, veljen tai ystävän.

– Jos harjoittelin yksin, kuvittelin eteeni vastustajia ja erilaisia tilanteita, joita olin nähnyt esimerkiksi televisiossa. Mielikuvituksella pääsee aika pitkälle. Jos jotain asiaa jaksaa harjoitella tuhat kertaa, sen kyllä oppii, vaikka vastustajaa ei olisi lähellä. Sitten sitä voi alkaa kokeilla myös peleissä.

Vuosituhannen alussa Roman Eremenko oli innokas teini-ikäinen jalkapalloilijanalku Helsingin Jalkapalloklubin vuonna 1987 syntyneiden poikien ryhmässä. Kun HJK:n 12–13-vuotiaat pojat osallistuivat seuran organisoimiin vuosittaisiin taitokisoihin, 12-vuotias Eremenko teki kisasuorituksia tavalla, jota monet joukkuekaverit ihmettelivät. Joidenkin ikätovereiden silmin tekeminen näytti siltä kuin kana olisi pyöritellyt levottomana päätään.

Eremenko teki kaikki suoritukset pää ylhäällä ympäristöä havainnoiden.

Kisalajeissa, kuten pujottelussa tai puupenkkeihin syöttämisessä, parhaan ajan olisi saanut naulaamalla katseen tiukasti maahan ja palloon, mutta kilpailuja usein sivusta seuranneen isä Eremenkon mielestä sillä ei ollut mitään tekemistä jalkapallon kanssa.

Hyvällä pelaajalla on katse aina ylhäällä, isä muistutti jälkikasvuaan.

– Pää pystyssä pelaaminen on isoin etu, jonka olen saanut urallani, Eremenko myöntää.

– Katse ylhäällä pelaaminen on kaiken a ja o – varsinkin keskikenttäpelaajalle. Se oli ainoa asia, josta isä mainitsi, jos oli katsomassa junioripelejäni. Pään pitäminen pystyssä antaa vapauden. Ilman sitä pelaaja on rajoittunut.

Sanomansa vahvistamiseksi Eremenko haluaa näyttää videoklipin syyskuun lopulla pelatusta EIF:n ja Gnistanin välisestä Veikkausliiga-ottelusta, jossa hän onnistui viimeistelemään vierasjoukkueen 2–1-kavennusmaalin.

Videolla näkyy, kuinka Eremenko, juuri ennen pallon vastaanottamista, vilkaisee nopeasti taakseen. Vilkaisun ansiosta hän tietää takanaan olevan tyhjää tilaa, jonne ensimmäinen kosketus on mahdollista suunnata. Ilman pää ylhäällä pelaamista hän olisi todennäköisesti ottanut ensimmäisen kosketuksen turvallisesti omaa maalia kohti.

– Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää pää ylhäällä pelaaminen on.

– Meillä on valmennuksessa hienoja sanoja, on ylivoimahyökkäyksiä ja muuta. Mutta tällaisista tärkeistä jutuista puhutaan aika vähän, vaikka ne ovat kaiken perusta.

Myös katse ylhäällä pelaaminen liittyy, tietysti, ajan voittamiseen. Se on myös asia, jota Eremenko on katsonut ja katsoo edelleen tarkasti seuratessaan maailman parhaiden pelaajien edesottamuksia. Siihen on syynsä, miksi tietyillä pelaajilla ei näytä tulevan kentällä koskaan kiire.

– Isojen tähtien kohdalla mietitään aina, miten he ovat niin rauhallisia pallon kanssa eivätkä hätäile. No, tämä on se syy! He tietävät koko ajan, mitä ympärillä tapahtuu. Jos tiedät, mitä ympärilläsi tapahtuu, miksi hätäilisit?

– Pää pystyssä pelaaminen oli esimerkiksi Jari Litmasen kulmakivi. Opin paljon, kun katsoin, miten Litmasen pää kävi Ajaxin kymppipaikalla. Se on tilan osalta pahin paikka. Jos Litmanen ei olisi ollut maailmanluokan skannaaja, hän ei olisi pärjännyt huipulla. Tämä ei ole mielipide, vaan fakta.

Eremenkon mukaan katse ylhäällä pelaaminen on jalkapallossa niin olennaista, että sitä pitäisi korostaa jokaiselle junioripelaajalle – niin pienestä pitäen kuin mahdollista. Aikuispelaajalle asian opettaminen voi olla vaikeaa, mutta jos katseen ylhäällä pitämisestä on tullut tapa jo lapsena, sen varaan on helppo rakentaa.

Näin kävi myös Eremenkon itsensä kohdalla. Kommenteissa toistuu samaa sanaa: automaatio.

– Olennaista on, että pää ylhäällä pelaaminen tulee automaationa. Kun olen saamassa palloa kentällä, en edes mieti, että nyt vilkaisen nopeasti selkäni taakse. Se tulee luonnostaan.

– Ymmärrän, että nuori pelaaja voi pelätä, että pallo karkaa, jos katse on ylhäällä. Ei sitä heti voikaan oppia. Mutta taito kehittyy kokemuksen kautta. Aikuisena sillä voi saada ratkaisevan edun.

Seuratessaan silloin tällöin junioripelejä Eremenko kyllä näkee joidenkin pelaajien pyörittelevän päätään aktiivisestikin, mutta aina se ei vaikuta luonnolliselta.

– Olen nähnyt Suomessa, että pelaajat liikuttavat päätään, mutta näen samalla, että he eivät katso, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. He muka katsovat. Se näyttää siltä, että he kääntävät kentällä päätä, koska valmentaja sanoo niin.

Roman Eremenkoa on pidetty ja pidetään yhä ennen muuta loisteliaana pallotaiturina, Jari Litmasen kaltaisena menneiden aikojen kymppipaikan pelaajana. Potkutekniikka, maltti, vastustajan kusettaminen, taito löytää pienet syöttöraot pelin muuttuvassa virrassa.

Yleinen mielikuva on saattanut haudata alleen faktan, joka on unohtunut myös julkisessa keskustelussa: Eremenko on ollut läpi uransa erittäin monikäyttöinen pelaaja, jolla on ollut käytännössä jokaisessa edustamassaan joukkueessa, näihin päiviin saakka, valtavan suuri rooli myös puolustamisessa, kuten prässitoiminnoissa.

Edustaessaan ukrainalaista Dynamoa Eremenko pelasi lukuisia pelejä paitsi keskikentän keskellä vaativassa box-to-box-roolissa myös oikeana laitapuolustajana. Suurseura TsSKA:ssa hän oli puolestaan täysin keskeisessä roolissa koko joukkueen prässin käynnistäjänä. Kyky toimia luotettavasti näissä erilaisissa pelitilannerooleissa ei olisi ollut mahdollista ilman korkealaatuista puolustuspeliosaamista.

Havainto pakottaa kysymään, onko Roman Eremenko ollut väärinymmärretty pelaajatyyppi suomalaisessa jalkapallodiskurssissa?

– Puolustaminen ei oikein kiinnostanut juniorivuosina, niin ehkä se myytti, etten osaisi puolustaa, on tullut sieltä, Eremenko pohtii.

Arvioidessaan jalkapalloilijana menestymisen reseptiä 37-vuotias Eremenko nostaa esille ulottuvuuden, joka liittyy vahvasti myös puolustamiseen.

– Vaikka puolustaminen ei innostanut minua niin paljoa nuorempana, en koskaan ajatellut, että jalkapallossa voisi pärjätä ilman työntekoa. Ajattelin jo silloin, että jos maailman parhaat pelaajat, kuten Zinédine Zidane, tekevät noin paljon duunia, niin miksi helvetissä en itse juoksisi yhtä paljoa?

Lopulliset palaset loksahtivat Eremenkon päässä kohdilleen vuonna 2009, kun keskikenttäpelaajan edustama Kiovan Dynamo kohtasi yhden maailman ylivoimaisimmista jalkapallokoneista, Pep Guardiolan luotsaaman FC Barcelonan tähtisikermän.

– Se ottelu muutti päässäni kaiken. Juuri sillä hetkellä se oli kauhea kokemus, mutta tulevaisuutta ajatellen todella tärkeä opetus.

Tuolloin 22-vuotiaan Eremenkon silmät eivät auenneet barcelonalaisten monipuolisten syöttökombinaatioiden tai Lionel Messin kaltaisten virtuoosien tähden. Sen sijaan hän oivalsi, mitä puolustaminen ja sen intensiteetti on aivan huipputasolla.

– Opin siinä pelissä, miten vastustajaa pitää prässätä. (Andrés) Iniesta, Pedro ja muut prässäsivät täysillä. Siis täysillä. Vaikka he eivät saaneet palloa joka kerta pois, he aiheuttivat minulle paniikkia. Jouduin hätäilemään. Siinä ei ollut yhtään aikaa, kun joku juoksi koko ajan täysillä kohti.

– Barcelona-pelin jälkeen päätin, että kun prässään, teen sen samalla tavalla kuin Barcan pelaajat.

Barcelona-ottelun kokemukset jyskyttävät edelleen Eremenkon takaraivossa. Mestarien liiga on vaihtunut Veikkausliigaan, mutta ajattelutapa ei ole muuttunut mihinkään. Prässääminen linkittyy vahvasti Eremenkon filosofiaan siitä, että jalkapallo on peli, jossa pitää osata myös kärsiä.

Kaudella 2024 kokeneen pelaajan esimerkki on tarttunut myös muihin IF Gnistanin pelaajiin. Pallonriistot vastustajan puolustuskolmanneksella on ollut leimallinen osa oulunkyläläisryhmän peli-identiteettiä.

– Prässääminen vie energiaa, ja vaikka tekisit kaiken oikein, vastustaja voi pelata sinut ulos. Mutta juoksemista pitää silti jatkaa. Kyky kestää kärsimystä on tärkeä ominaisuus jalkapallossa, Eremenko korostaa.

– Jalkapallossa on niin helppo kusettaa itseä. Voi prässätä vain 80 tai 90 prosentin teholla. Mutta jossain vaiheessa siitä jää kiinni.

Kesken haastattelun Roman Eremenkon suusta tulee sana, joka pakottaa pysähtymään hetkeksi. Sana on futisaivot. Eremenkon mukaan taitavalla pelaajalla on futisaivot. Jalkapallo ei ole vain jalkojen nopeutta. Se on myös ja ennen kaikkea ajattelun nopeutta. Näin ainakin Eremenko itse uskoo.

– Taitavan pelaajan tunnistaa kahdesta asiasta: miten hän ottaa pallon haltuun ja mitä syöttö kertoo hänen ajattelustaan? Eremenko arvioi.

– Syötöstä näkee helposti, onko se fiksu syöttö. Eikä sen tarvitse olla 50 metrin läpisyöttö. Jos viiden metrin syöttö kertoo jalkapalloilijasta paljon. Taitava pelaaja tietää, missä muut pelaajat ovat ja osaa ennakoida ennen kuin saa pallon itselleen. Sitten hän pystyy antamaan tarvittaessa lyhyen no look -syötön esimerkiksi sellaiselle pelaajalle, joka on ollut vähän aikaisemmin pelaajan selän takana.

Eremenkon sydämenaihe, ajan voittaminen, nousee jälleen esille. Hänen mukaansa yksi syy Veikkausliigan matalaan tempoon johtuu pelaajien puutteellisesta potkutekniikasta ja syöttövalikoimasta. Siitä, että syöttäminen ei luo joukkueelle etua kentällä.

– Syöttäminen on ajan antamista joukkuekaverille. Kova ja tarkka syöttö antaa toiselle pelaajalle tärkeitä millisekunteja. Jos syötät liian hitaasti tai puolenvaihto on kovan laakapallon sijasta kukkupallo, pallon vastaanottajalla on vähemmän aikaa seuraavaan tekoon kuin jos syöttö olisi ollut kovempi. Näistä voi syntyä isoja eroja kentällä.

Osittain pelin hidasvauhtisuus johtuu Eremenkon mukaan siitä, että harva pelaaja pystyy pallon saadessaan jatkamaan peliä tehokkaasti. Haaste ei siten suinkaan ole siinä, että valmentajat korostaisivat jotenkin liiaksi taktisia nyansseja, pikemminkin siinä, että pelaajat eivät ole omaksuneet juniorivuosinaan riittäviä havainnointitaitoja.

– Jos et osaa pitää katsetta ylhäällä, syötät turvallisesti alaspäin – silloinkin, kun olisit yksin ja voisit kääntyä ympäri. Tämä vaikuttaa tosi paljon pelin rytmiin.

– Ja katse on helpompi pitää ylhäällä silloin, kun pelaaja on aidosti kesyttänyt pallon. Jos pallon saadessaan taistelee sen kanssa kuin se olisi vihollinen, sen varaan on vaikea rakentaa.

Kausi 2024 on Eremenkon osalta ohi. Varsinkin syksyllä kentällä kirmasi pelaajia, joka omien sanojensa mukaan nautti pelaamisesta suuresti.

Juuri nyt Eremenkon tulevaisuuden suunnitelmat ovat hämäränpeitossa. Siihen, jatkuuko ura Gnistanissa, pikkuveli Sergein rinnalla kasvattajaseura FF Jarossa tai jossain muualla, Eremenko ei osaa vielä ottaa kantaa. Liekki jalkapalloa kohtaan roihuaa kuitenkin edelleen polttavana, yhtä vahvana kuin 8-vuotiaana pikkupoikana Pietarsaaressa.

– Viimeinen Veikkausliiga-peli lokakuussa Valkeakoskella oli hieno ilta, vaikka hävittiin. Siinä oli niin paljon tunteita. Ja tunteiden takia haluan edelleen pelata.

Perinteisen uskomuksen mukaan joutsen laulaa hetki ennen kuolemaansa kauniimmin kuin koskaan aikaisemmin. Juuri nyt jalkapallon Veikkausliigassa on käynnissä Roman Eremenkon joutsenlaulu jalkapalloilijana. Ammattilaisvuosia on selvästi vähemmän edessä kuin takana. Täysin poissuljettua ei ole sekään, että uraa on jäljellä enää yksi kausi.

Kun mustat Copa Mundial -kengät tanssahtelevat jonain päivänä viimeisen tanssin jalkapalloviheriöllä, Eremenko on sinut ratkaisun kanssa.

– Minulla on kokemusta myös elämästä ilman jalkapalloa. Nyt minulla on vielä mahdollisuus pelata. Miksi en siis vielä jatkaisi, kun kroppakin kestää?

– Kun olin pieni, isä sanoi minulle aina, että älä petä jalkapalloa, vaan rakasta sitä. Jos petät jalkapalloa, se pettää sinut. Huumeseikkailuni vuonna 2016 on hyvä esimerkki. Silloin petin jalkapalloa. Ja mitä tapahtui? Olin kaksi parasta ikävuottani sivussa ammattilaisjalkapallosta.

– Rakasta jalkapalloa. Se on niin totta kuin olla ja voi.

– Se olisi ehkä liian romanttisesti sanottu, että annan petettyä rakkautta nyt takaisin. Pelaan, koska jalkapallo on edelleen iso osa identiteettiäni.