Samuli Knuuti hylkäsi työkseen muiden romaanikäsikirjoituksia ja kirjoitti piikikkäitä kritiikkejä – Nyt hän kertoo, miten sellaisen jälkeen voi kirjoittaa oman romaanin

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.

Meillä kaikilla on jokin kivi kengässä, tikku sormessa, roska silmässä. Jokin asia, josta emme pääse eroon, vaikka kuinka päättäisimme olla ajattelematta sitä.

Minulla se kivi kengässä on aina ollut halu kirjoittaa romaaneja. Tai ensiksi idea oli kirjoittaa usea romaani, mutta vuosien varrella se muuttui ajatukseksi yhdestä romaanista. Yhdestä niin hyvästä, ettei tarvitsisi kirjoittaa toista. Romaanista, joka olisi kuin tuomarin pillinvihellys pelin päättymisen merkiksi.

Olin lapsi, joka luki paljon. Olen syntynyt vuonna 1970, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Televisiokanavia oli pitkään vain kaksi, eikä päivisin lähetetty muuta kuin koulutelevisiota. Videonauhuritkin olivat vasta tulossa, saati sitten tietokonepelit ja internet. Opin lukemaan heti täytettyäni viisi, kuusivuotiaana luin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (vanhalla rasistisella nimellä). Nuortenkirjat jätin suureksi osaksi väliin, mutta Christien tuotannosta siirryin Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn jännäreihin, sieltä science fictioniin ja sitten kauhuun. Opettelin englannin MAD-pilalehdistä sanakirjojen avulla, ja niistä siirryin Stephen Kingiin, Dean Koontziin ja Clive Barkeriin, joita ei ollut vielä suomennettu kuin pari kirjaa. Jossain vaiheessa aloin lukea suosimieni genrejen välissä klassikoita, ihan vain sivistääkseeni itseäni.

Yksinäisyys voi ajaa lukemaan, mutta liika lukeminen voi myös tehdä yksinäiseksi. Tai ainakin se ajaa annostelemaan muiden ihmisten seuraa. Muuten ei ehdi lukea tarpeeksi, liikaa.

(Kuten Hal Incandenza sanoi Päättymättömässä riemussa: ”Saatan nousta taksiin, ja sanoa ’Kirjastoon, ja äkkiä’.”)

Oli ilmiselvää, että minusta tulisi kirjailija. Armeijassa kirjoitin alikersanttiaikoina iltaisin kauhuromaania alkeellisella tietokoneella, joka oli kannettava siinä mielessä että sitä saattoi kantaa kuten matkalaukkua. Täyttä sellaista. Kolmekymppisenä otin Image-lehdestä kaksi virkavapaata, joiden aikana yritin kirjoittaa satiirista romaania suomalaisesta äkkimenestyneestä rokkibändistä. Kaikki yritykset jäivät 100—200 liuskaan, joita en koskaan näyttänyt kenellekään. Mutta olihan minulla aikaa.

Olin mainostoimittaja, olin kirjoittava toimittaja, olin kustannustoimittaja. Siinä sivussa valmistuin yliopistosta yleisestä kirjallisuustieteestä ja teoreettisesta filosofiasta. Menin naimisiin, sain kaksi poikaa, pidin hauskaa, kalenterin sivut kääntyivät kuin itsestään, mutta en kirjoittanut romaania.

Kunnes aikaa ei enää ollutkaan. Ja jos kiven antaa tarpeeksi kauan hiertää kengässä, se voi viiltää haavan, ja haavoilla on tapana tulehtua.

Kesällä 2019 olin luvannut freelance-työnä kustannustoimittaa erään suomalaisen kakkosketjun muusikon elämäkerran, ja kun sain materiaalin, minulle selvisi että se oli valtava kokoelma lyhyitä lukuja sattumuksista, joita muusikolle oli tapahtunut vuosien varrella. Minun duunina oli siis koota niistä koherentti elämäkerta, plus tietenkin hioa kieltä kautta linjan. Se oli paljon suurempi työ kuin olin odottanut.

En mainitse muusikkoa nimeltä, sillä hän oli tavatessamme mitä mukavin ja avuliain tyyppi, joka arvosti kovasti minun tekemääni työtä hänen kirjansa eteen. Kustantamo oli tehnyt päätöksen julkaista hänen kirjansa, eikä siitä minusta huono kirja tullutkaan, paljon köykäisempiä opuksia on julkaistu paljon köykäisemmillä saavutuksilla.

Mutta kun kesällä 2019 kursin kokoon materiaalia ja kirjoittelin aasinsiltoja jaksojen välille, ajattelin että tämähän on kuin melkein romaania rakentaisi. Samalla minulle valkeni, että olin 49-vuotias, ja jos haluaisin vielä joskus oman romaanini kirjoittaa, nyt olisi hyvä hetki aloittaa; ”kymmenen vuotta sitten” olisi ollut vielä parempi vaihtoehto, mutta se oli jo valitettavasti pois laskuista.

Saatuani muusikon elämäkerran pois käsistäni lähdin elokuun alussa Ouluun Muusa-juhlille, joille minut oli pyydetty luennoimaan ensyklopedisen romaanin traditiosta. Esitystäni seuraavana aamuna tapasin toimittamani kirjailijan hotelliaamiaisella, jonka jälkeen hän kysyi, miten aion päiväni viettää Oulussa, lento kun lähti vasta illalla. ”Menen kahvilaan ja aloitan romaanin kirjoittamisen”, vastasin. Ystävä nauroi. Mutta se oli totta. Tällä kertaa, tällä kertaa, tarkoitin mitä sanoin.

Astelin keskustassa tuttuun kahvilaan, jonka nimeä yritin äsken googlata turhaan netistä. Ehkä sitä ei ole enää olemassa. Kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Tilasin jotain mitä en halunnut, kahvia tai jääteetä, muodon vuoksi vain, sillä vatsani oli jo buffetaamiaista täynnä. Istahdin nurkimmaiseen pöytään, kuten aina on tapanani, ja aloin haroa mieleni virrasta ajopuuta, johon olin tarrautunut jo vuosien ajan, romaani-ideaa.

Se idea oli tällainen: Olipa kerran suomalainen kirjailija, muutaman kirjan kirjoittanut, rocktähden näköinen ja suuren kansainvälisen läpimurron kynnyksellä. Tapahtuma-aikana täytyi olla lähitulevaisuus, sillä olin toisaalta läpeensä kyllästynyt romaaneihin, joissa muisteltiin 90- tai 00-lukua ja toisaalta romaaneihin, jotka kirjailija sirotteli täyteen nykyhetken kulttuurillista tauhkaa. Kun on kyllästynyt sekä menneisyyteen että nykyisyyteen, on vain tulevaisuus. Tarinassa kun uuden, sen kaikista tärkeimmän romaanin ilmestymisaika koittaa ja kirjailijan on määrä lähteä Euroopan markkinointikiertueelle, salaperäinen taho alkaa kiristää. Jos hän ei toimisi kuten käsketään, päivänvaloon saatettaisiin tuhoisaa tietoa hänen esikoisromaaninsa alkuperästä.

Jotenkin näin alkuperäinen idea meni: Kirjailija käsketään Afrikkaan, jossa hän joutuu onnettomuuteen ja katoaa. Hänet pelastaa joukko alkuperäisiä afrikkalaisia, jotka kursivat hänet kokoon ja joiden elämänfilosofian hän oppii. Vuosia myöhemmin kirjailija palaa Eurooppaan ja huomaa nousseensa suureen maineeseen, Kurt Cobainin kaltaiseksi legendaksi. Silpoutuneiden kasvojen takia häntä ei tunnisteta, mutta kun kustantaja saa tietää kirjailijan paluusta, se tajuaa heti että kuollut komea nihilisti on paljon tuottoisampi kirjailija kuin ruhjoutunut filosofi, joka hänestä on tullut.

Halusin kirjoittaa hauskan romaanin, koska hauskat romaanit ovat hauskoja. Ja kuten Martin Amis aikanaan sanoi, kaikki suuret romaanit ovat hauskoja ja kaikki suuret romaanit ovat surullisia. Kun lukijan saa nauramaan, hänelle voi uskotella mitä vain.

Halusin kirjoittaa myös jännittävän ja vähän karmivankin romaanin. Sellaisen, jota ei voisi laskea käsistään. (Mutta kaiken voi, katsokaa vain mitä ihmiset pudottelevat hallustaan.) Lentokenttäbestsellerin sille viimeiselle lennolle, jonka määränpäätä ihmiskunta ei tiedä.

Juoniskenaario mielessäni istahdin pöytään ja kirjoitin ensimmäisen luvun, joka muistutti enemmän prologia. Tämä jakso on yhä kirjassa, tosin vasta toisena lukuna, sillä toinen prologi täytyi kirjoittaa sen eteen. Se on silti lähes merkilleen sama kuin sen kuusi vuotta sitten kirjoitin:

Kirjoita, mistä tiedät. Niin kuuluu vanha viisaus.

Neuvo on hyvä, jos olet elänyt 1840-luvun Missourissa ja tottunut löytämään aarteita kummitustaloista. Tai jos olet entinen lapsisotilas, joka on nähnyt Jeesuksen kasvot öljytynnyrissä poltetuissa ihmisluissa. Astronautti, joka näki kollegansa avaavan aluksen turvaluukun ja astuvan ilman turvakaapelia pimeyteen kuin äärettömään kohtuun.

Olet nähnyt ja kuullut ja siksi elänyt asioita, ja ne kaikki ovat tiivistyneet sinussa muistoiksi ja tiedoksi ja näkemykseksi kuin hienoin espresso hienoimmassa norsunluukupissa. Nämä asiat ovat sinussa, ja sinun on saatava ne ulos, paperille, tietokoneen ruudulle, koska ne täyttävät sinut niin täysin, ettei kehossasi ja mielessäsi ole enää tilaa sinulle, ellet löydä keinoa päästää nämä asiat ulos. Sinulla on kerrottavaa, ja sinun on kerrottava se, jotta voit jatkaa sinuna olemista.

Kirjoita mistä tiedät. Mutta entä jos et tiedä yhtään mistään yhtään mitään? Mistä silloin kirjoitat? Ja miksi? Silloin tarvitset apua. Jonkun, joka työntää eteenpäin. Jonkin.

Minä olen Klaus Pettymys, ja tämä on minun tarinani.

Klaus Pettymys? Se on kummallinen nimi, varsinkin päähenkilölle. Mistä se tuli? En tiedä. Mutta jostain se tuli, ja siksi sen täytyi jäädä. Ehkä tällaista romaanin kirjoittaminen on, ajattelin. Päätin jo silloin, etten mieti henkilöiden nimiä. Niiden pitää vain ilmestyä, ja jos nimeä joutuu hakemaan, silloin prosessi on hakoteillä. Pitää vain unohtaa asia, jolloin nimi jossain vaiheessa pulpahtaa mieleen.

Entäpä nimi? Martin Amisin romaanista Money oli mieleeni tarttunut hokema ”the shapes the streets don’t know they make”. Tai niin sen muistin menevän. Jossain vaiheessa ajattelin, että se olisi hyvä nimi jollekin teokselle. Kunnes yhtäkkiä se olikin tarttunut minun käsikirjoitukseeni. Oli se vähän konstikas, mutta se oli myös runollinen ja arvoituksellinen, eikä lähelläkään inhoamiani muodikkaita yhden sanan julistavia nimiä tyyliin ”Lohduttomuus”.

Tuona elokuun päivänä kirjoitin oululaisessa kahvilassa kolme tuntia ja 10 000 merkkiä. Päätin, että ensimmäinen kunnon luku sijoittuisi kustantamon syyskauden avajaisiin ja esittelisi meille valtaosan romaanin henkilökaartista sellaisella kaoottisella tavalla kuin ihmisiä tapaa kasvavan päihtymyksen tilassa. Kymmenen tuhatta merkkiä oli sekä aika paljon päiväannokseksi että hyvin vähän kokokuvassa, mutta aloittamisen täytyy olla aina riuhtaisu, sellainen joka herättää lihakset – ja antaa niille mahdollisuuden venähtää osoittaakseen, ettei niillä ole sitä mitä niiltä vaaditaan. Tästä lähtien 5000 merkkiä per päivä saisi riittää.

Näin jatkoin lähes koko vuoden 2019 syksyn. Oli jaksoja, jolloin en ehtinyt tai pystynyt kirjoittamaan, joskus hyvistä ja joskus huonoista syistä. Olin toki ennenkin aloittanut romaaneja, mutta silloin uskoin minulla olevan kaikki maailman aika kirjoittaa ne. 50-vuotispäiväni kynnyksellä en enää voinut uskoa moiseen ylellisyyteen. Olin sairastunut kuolevaisuuteen. Tämä oli ”nyt tai ei koskaan” -tilanne.

Päämäärätietoinen ja omaehtoinen kirjoittaminen muistuttaa aika paljon kuntourheilua. Kun siihen pääsee sisälle, toimeen ryhtyminen ei siltikään tunnu mukavalta mutta välipäivän pitäminen tuntuu silti vastenmieliseltä. Luvan antaminen laistaa velvollisuudesta tuntuu helpotukselta vartin ja kurjalta loppupäivän. Jos kuitenkin välipäivän pitää, seuraavana päivänä rokuli on helpompaa. Päivän kirjoitusannoksen tekeminen toi mieleen lapsuuden kaatumisten ja pallopelien aiheuttamat ruvet: kuinka niitä piti joka päivä näpelöidä, vaikka tiesi sen olevan pahasta – ja jos jätti ne rauhaan liian pitkäksi aikaa, ne paransivat itsensä, ja mahdollisuus oli menetetty. Kuten monet parhaat vertaukset, tuo ontuu kiehtovasti.

Tuona ensimmäisenä syksynä olin toiminut 16 vuotta hyvin päätoimisena kustannustoimittajana. Olin toimittanut useita satoja kirjoja ja lukenut (usein selannut) varmasti tuhat julkaisematonta käsistä ja hylännyt 99 % niistä. Olin lukenut vain sanoakseni ei, tai siis yrittänyt saada käsikirjoituksen kertomaan minulle, miksi sitä ei kannattaisi ottaa listoille. Kustannustoimittaessa taas täytyy yrittää zuumata teoksen vikoihin, etsiä tapoja joilla julkaistavaksi otettu käsikirjoitus ei vielä toimi tai ainakaan saavuta potentiaaliaan. Niin täytyi toimia, mutta ajan myötä ymmärsin sen myrkylliseksi tavaksi suhtautua kirjallisuuteen, etenkin jos haluaa itse kirjoittaa.

Jotta saisin ikinä romaanin tehdyksi, ymmärsin etten saanut kuunnella omia neuvojani. Kriittiselle minälle täytyi näyttää keskisormea ja vain kirjoittaa. En tee synopsista kirjan rakenteesta enkä muutenkaan muistiinpanoja: tänään minun täytyy kirjoittaa vain 5000 merkkiä aivan miten haluan ja aivan mistä haluan. Se oli ainoa keino lakata kirjoittamasta mielessään hylkäyskirjeitä itselle. Ymmärrätkö sinä ollenkaan muita ihmisiä? kriittinen minä yritti pauhata lasikuvustaan, jonka alle olin sen vanginnut. Tiedätkö sinä mistään mitään? Tiedätkö, miten maailma toimii? Oletko koskaan korjannut mitään? Oletko koskaan ajatellut ketään muita kuin itseäsi; miten kuvittelet, että osaisit nyt asettua heidän asemiinsa?

Vuodet kuluivat, ja romaani välillä eteni ja välillä ei. Se oli kuitenkin peruuttamattomasti tekeillä, ja jos jättäisin sen kesken, uutta en enää ikinä aloittaisi. Joulukuussa 2021 luetutin WSOY:llä runsaat satakunta liuskaa siitä ja sain niillä kustannussopimuksen. Otin tähtäimeeni syksyn 2023.

Samoihin aikoihin törmäsin kirjoittaessani tiiliseinään. Olin ajatellut kirjoittavani noin 500-sivuisen kirjan, sellaista postmodernia möhkälettä, joita usein ihailin en uskonut minussa olevan. Mutta olin kirjoittanut Helsinkiin sijoittuvaa ensimmäistä osaa jo yli 400 painettua sivua, osin siksi koska keksin kerrottavaa aina lisää – ja ennen kaikkea siksi, että pelkäsin siirtyä kakkososaan.

Romaanin toisessa osassa joutuisin siirtymään Afrikkaan, ja mitä ihmettä minä siitä maanosasta tiesin? En ole koskaan edes käynyt siellä. Jos päähenkilöni joutuisi alkuperäisasukkaiden hoidettavaksi, joutuisin tekemään paljon taustatyötä heimokulttuureista ja ties mistä. Se oli ongelma. Toinen suuri pulma oli se, että kirjoitettuani jo romaanin verran minäkertojaa, jonka ääni oli hyvin pitkälle oma ääneni, olin jo hyvin kyllästynyt siihen, kuten vain itseen voi kyllästyä: äänen ironisuuteen, lannistuneisuuteen, yritykseksi muuttaa kaikki vitsiksi. Luettuaan ensimmäisen osan silloinen seurustelukumppanini sanoi, että hänestä tuntui kuin olisin puhunut hänelle koko päivän. En osannut pitää sitä kehuna. Ja kolmas ongelma oli se, että kun kertoo kaiken minäkertojan kautta, kaikki täytyy saattaa tavalla tai toisella hänen tietoonsa. Minäkertoja ei voi tietää edes mitä naapuriseinän takana tapahtuu, jos sieltä ei kuulu ääniä.

Kun romaanini ykkösosa oli alusta loppuun minäkertojaa, päätin että kakkososaan hajottaisin pakan. Kirjoittaisin samaan maailmaan risteileviä tarinoita eri äänillä ja katsoisin mitä löytäisin. Näin kului vuosi 2022, mutta vuoden 2023 alussa tämä harhaileva metodini (joka tuntui antimetodilta) osui sokean kanan lailla Suureen Ideaan. Yhtäkkiä tajusin, mitä kertomukseni takana on, sillä tähän Suureen Ideaan voisin ripustaa paitsi lähes kaiken jo kirjoittamani myös koko kirjallisuuden, lukemisen ja tarinankertomisen historian.

(En paljasta tätä Suurta Ideaa tässä, koska sitä ei paljasteta esittelyteksteissäkään. Arvioissa, joita toivottavasti kirjastani kirjoitetaan, se varmasti kerrotaan, mutta samapa se. Jos jokin on oikeasti hyvää, sitä ei voi spoilata, näin uskon. Mutta tässä en sitä spoilaa.)

Kun sain kakkososan koostetuksi kirjoittamastani materiaalista, minulla oli tekstiä yli 1 500 000 merkkiä, jo kolmen neljän tavallisen romaanin verran. Vasta silloin aloin käydä alusta saakka kirjoittamaani läpi, en ollut missään vaiheessa edes lukenut mitä olin edellispäivänä kirjoittanut. En suosittele tätä tapaa kenellekään, mutta niin minun oli täytynyt toimia, jotta olin pystynyt jatkamaan umpihangen tarpomista. Löysin tietenkin paljon jatkuvuusvirheitä, mutta jotakin paljon yllättävämpää tapahtui: aloin uskoa omaan bullshittiini. Jokainen romaani luo oman uskottavuutensa tai epäonnistuu siinä, ja minusta näytti siltä kuin minun tekeleeni olisi onnistunut. Se mitä luin näytti ihan romaanilta, upottavalta.

Ostin Moleskine-vihon, kuten oikea kirjailija, ja aloin tallentaa siihen romaanini henkilöitä: miltä he näyttävät, millainen historia heillä on, mitä autoa he ajavat. Aloin tuntea itseni ammattilaiseksi, enkä tiennyt mitä se sai minut tuntemaan.

Lopputalvella 2024 lähetin kaksi ensimmäistä osaa WSOY:lle, joka pyysi niistä lausunnon talon ulkopuoliselta kustannustoimittajalta Kristiina Sarastilta. Lausunto oli suorastaan typerryttävä. Sarasti vertasi tekelettäni Don De Lilloon, George Orwelliin, JG Ballardiin ja Aldous Huxleyhin ja sanoi yritelmääni ainutlaatuiseksi ja paikoin jopa nerokkaaksi. Mukana oli toki kritiikkiäkin, mutta lausunnon yleisvire oli haltioitunut. Sarasti neuvoi minua poistamaan vinoiluita muille kirjailijoille, jotka olivat kirjoitushetkellä ärsyttäneet minua: se tuntui pikkumaiselta, eikä pikkumaisuudella ollut sijaa huikeuteen tähtäävässä tarinassa. Hän sanoi myös naiskuvaani paikoin ohueksi.

Sarasti oli oikeassa. Saksin pois halpoja nälvimisiä ja tunnistettavia tyyppejä. Koska kirjani päähenkilönä on kaksi heteromiestä, kaksi eri versiota minusta, tämä oli väistämättä kirja miehistä, mutta tein parhaani vahvistaakseni naishahmoja. Kun ystävät kuulivat, että kirjoitin romaania, he kysyivät että oliko minulla kustannustoimittaja. Tietenkin, vastasin. Jokainen kirjailija tarvitsee kustannustoimittajan. Etenkin kustannustoimittaja. Oman tekstin editoiminen olisi kuin paikkaisin reikiä omista hampaistani. Luotin syvästi ammattikuntaan, vain itselleni olin antanut potkut ateljeestani.

Kun sain lausunnon sähköpostilla, istuin koneeni ääresssä haukkoen henkeä kaksi tuntia. Olen aina uskonut, että jokainen taitava kirjailija on pohjimmiltaan epävarma. Vain idiootit ja suuruudenhullut uskovat aina siihen, että heidän kaunokirjallinen tekstinsä toimii noin vain. Romaani on aina yksityinen mielenhäiriö, joka luo oman yleisönsä. Jos kirjoitan lehtijutun vaikka Cheekistä, Mechelininkadun tietöistä tai transsukupuolisten oikeuksista, se kiinnostanee niitä joita Cheek, Mechelininkadun tietyöt tai transsukupuolisten oikeuksista kiinnostavat. Mutta on röyhkeä oletus, että joku olisi valmis uhraamaan lukuisia tunteja kallisarvoisesta elämästään minun pääni sisältöön. Kirjailijat ovat jo määritelmällisesti mielenvikaisia, mutta niin ovat ahkerat lukijatkin – diagnoosien sovittaminen on vain usein vaikeata.

Romaanilleni päätettiin ilmestymisajankohdaksi syksy 2025, vaikka olisin ollut halukas työstämään sen valmiiksi jo kevättä varten. Vietin kolme viikkoa pilvilinnoissa, kunnes todellisuus tuli vastaan kuin asfalttitie kompastumisen seurauksena. Minun pitäisi kirjoittaa romaanini loppuun. Eikä minulla ollut aavistustakaan miten.

Kuten kaikki kirjoittajat tietävät, alut ovat helppoja. Alussa tie on avoin ja maisema tyhjä kuin paperi tai Wordin näyttö. Lopun lähestyessä kirjoittaja on kuitenkin vangittu hänen omien valintojensa rakentamaan labyrinttiin. Ulospääsyä ei välttämättä ole, ja jos hajottaa seinät moukarilla, lopputulos näyttää pommituksen kohteeksi joutuneelta.

Jo suhteeni loppuihin oli ongelmallinen. Rakastamani David Foster Wallacen, Thomas Pynchonin, Miki Liukkosen ja Neal Stephensonin järkäleet flirttailivat jännityskirjallisuuden ja science fictionin aineksilla, jotta lukija jäisi koukkuun. He kuitenkin yleensä kieltäytyivät viemästä tarinoita loppuun asti, sillä se mitä ajatellaan huipentumana, on usein vain toiminnallista ryminää ja mutkien suoriksi vetämistä tavalla, joka latistaa mysteerin. Wallace uskoi, että loppuratkaisu vapauttaa lukijan ja saa tämän unohtamaan koko kirjan, siksi siistejä loppuja piti välttää. Hänen esikoisromaaninsa loppui kesken virkkeen, Päättymätön riemu kesken pitkää takaumaa ja viimeisen romaaninsa hän lopetti hirttämällä itsensä kesken kirjoittamisen.

Olin kuitenkin lukenut liikaa genre-tiiliskiviä ja rakastanut monia niitäkin, joten kaiken jättäminen auki alkoi tuntua huijaukselta. Sitä paitsi Wallace et al. olivat jo tehneet sen, keinosta oli tullut jo yhtä vanhanaikainen kuin alaviitteiden ymppääminen romaaniin. Kun romaanini, joka oli alkanut postmodernina satiirina kirjallisuusmaailmasta ja lopun aloista, oli toisessa osassaan saanut yhä enemmän fantastisia sävyjä, lukija varmasti odotti jonkinlaista loppuratkaisua. Minun piti siis keksiä keino sekä päättää tarina että jättää mysteeri kiehtovasti auki. Syödä kakku ja säästää se. Se oli mahdotonta, mutta tehtävissä.

Kun tuskailin kolmannen osan kanssa, satuin katsomaan Disney+:lta The Bearia. Sarjassa Michelin-tähtiä saanut Carmy-kokki jättää burnoutin takia huippuravintolat taakseen ja ryhtyy pelastamaan itsemurhan tehneen veljensä kituvaa pihvipaikkaa. Kun nuori Sydney kysyy ihailemaltaan Carmylta miltä tuntui saada ensimmäisen kerran kolme Michelin-tähteä, tämä vastaa, että kuultuaan asian puhelimessa hän tunsi kymmenen sekuntia puhdasta kirkasta iloa – mutta sitä seurasi pysyvä kauhu siitä, että tästä lähtien hän joutuisi tekemään kaikkensa pitääkseen ne.

Siltä minusta tuntui aloittaessani kolmannen osan kirjoittamista. Kamalalta? Tätäkö onnistuminen on? mietin ja tunsin oloni petetyksi.

Muistin vanhan kysymyksen, josta en tiedä onko se vitsi vai viisaus. Kuinka elefantti syödään? Pala kerrallaan. Vastaavasti kun Stephen Kingiltä kysytään, kuinka romaani kirjoitetaan, hänen tapanaan on vastata: sana sanalta. Kun joka päivä istuu koneen ääreen kirjoittamaan 5000 merkkiä, on aina illalla vähän lähempänä loppua. Harvoin koko 5000 merkin verran, mutta aina niiden joukossa on jotain käyttökelpoista, aina jotain, joka vie eteenpäin.

Kesäkuussa 2024 kirjoitin viimeiset 100 000 merkkiä kolmessa päivässä. Yhtäkkiä näin lopun ja kun aloin juosta sitä kohti, tunsin kuinka palaset loksahtivat kohdalleen kuin itsestään. Kun kirjoitin viimeisen virkkeen, purskahdin itkuun, joka olisi kuulostanut lohduttomalta jos joku olisi ollut kuulemassa. Kuulostin ihmiseltä, joka oli menettänyt jotakin. Kiven kengästään.

Seuraava vuosi, kesästä kesään, oli helppo. Työtä oli vielä paljon, mutta se oli silti jo tehty. Piti virtaviivaistaa, lyhennellä, asetella pirstoutuneen kakkososan lukuja eri järjestykseen, sirotella sekaan vihjeitä siitä mitä tuleman pitää aivan kuin kaikki olisi ollut minulle selvää alusta alkaen. Kustannustoimittajani teki kirjaimellisesti tuhansia korjausehdotuksia, joista toteutin pulskat 90 %. Oli vaikeaa lukea hauskaksi tarkoitettuja kohtia seitsemättä kertaa, sillä vain idiootti nauraisi vanhalle vitsille. Mutta piti vastustaa kiusausta leikata niitä pois, kun ne kerran olivat aluksi tuntuneet hauskoilta, saati sitten kirjoittaa sekaan uusia huvittamaan itseäni ja urheaa kustannustoimittajaani.

Kaikesta tästä huolimatta romaanistani tulisi paksu. 1 700 000 merkkiä vie sivumäärän lähelle tuhatta, ellei ahda tekstiä taittoon. Vakka rakastan paksuja romaaneja, mitta ei ollut minulle itseisarvo. Minun tarinani oli vain kasvanut niin isoksi, että kirjan täytyi olla mittava: muuten siinä ei olisi mitään järkeä. Tarjoaahan se yhden selityksen koko kirjallisuuden ja kustantamisen historialle.

Kiitän lämpimästi WSOY:tä siitä, että romaanin pituudesta ei koskaan keskusteltu muuten kuin sisällön kautta. Vuonna 1979 Stephen King joutui lyhentämään The Stand -romaania (Tukikohta) yli kolmanneksella, sillä kun kustantaja laskelmoi kirjan realistiset myyntiodotukset ja hinnan jota he kehtasivat asiakkaalta pyytää, reippaasti yli tuhatsivuinen kauhuromaani ei toisi omiaan takaisin. Pelottaa ajatellakin, mihin moiset laskelmat olisivat päätyneet minun romaanini tapauksessa.

Tätä kirjoittaessani romaanini julkaisu on jo kymmenen päivän päässä. Varaudun jo pettymykseen, jota minun ei pitäisi tuntea. Olen jo kehittänyt alibeja kirjani menestymättömyydelle: Tänä aikana on mieletön vaatimus odottaa, että kukaan lukisi 860 sivua minun houreitani. Ei esikoiskirjapalkintoa tai sen ehdokkuutta edes pitäisi antaa yli 50-vuotiaille. Helsingin Sanomat antaa kuitenkin sen arvosteltavaksi Maaria Ylikankaalle, joka on kritisoinut Wallacen tiiliskiveä ansiokkaassa esseessään ja rutannut Miki Liukkosen Elämä: Esipuheen kehnosti kirjoitetussa kritiikissään. Kirjani on liian genreä ”vakavan” kirjallisuuden lukijoille ja liian postmodernia sekoilua genren lukijoille. Tekoäly on jo korvaamassa kirjailijat. Maailma on yhtä kylmä ja ankara paikka kuin ulkoavaruus, ei se ole minulle velkaa mitään. En kuitenkaan suostu ajattelemaan, että ehkä romaanini ei vain ole kovin hyvä. Maailma olkoon väärässä. Se usein on, jollei yleensä.

Kuinka monelle esikoiskirjailijalle olenkaan sanonut, että jotta kirjoittamisessa olisi mitään mieltä, sen täytyy olla oma palkintonsa. Jos odottaa mainetta ja mammonaa tai muutenkaan oikeutusta tekemälleen työlle ulkomaailmalta, silloin lopulta Nobel-palkintokaan ei riitä. On vaikeaa saada edes 4-vuotiasta keräämään käpyjä pihalta sillä tuntipalkalla, jonka saa romaanin kirjoittamisesta.

Pitää hyväksyä, että romaanin ilmestyminen ei muuta minun elämääni. Mutta romaanin kirjoittaminen, se voi olla eri asia. Joskus taakan raskautta ei tajua ennen kuin sen laskee selästään. Kirjoitin romaanini ilahduttamaan ja lohduttamaan – mutta ennen kaikkea minua itseäni, itsekäs kun olen.

Muistan, että Thomas Harrisin Uhrilampaiden alkuperäinen nimi on The Silence of the Lambs. Kertoessaan sarjamurhaaja Hannibal Lecterille lapsuudestaan FBI-agentti Clarice Starling ottaa esille hänen kotitalonsa teuraslampaat, joiden kirkuna häiritsi häntä iltaisin. Yhtenä yönä pieni Clarice kaappasi yhden lampaan ja yritti karata sen kanssa, jotta hän saisi pelastettua edes yhden niistä. Lukijan on määrä ymmärtää, että siksi Clarice ryhtyi aikuisena jahtaamaan tappajia, vaientaakseen lampaat.

Toissapäivänä hain kustantamon kirjakaupasta ensimmäisen kappaleen romaaniani. Se näytti merkillisen pieneltä, sillä sen formaatti on paksuudesta huolimatta S. Englanninkieliset kovakantiset laitokset ja paksut suomalaisromaanit yleensä painetaan M-formaattiin. Kirja näytti hienolta mutta merkillisen vaarattomalta. Se ei puhjennut rääkymään eikä syttynyt tuleen.

Kun painoin korvani sitä vasten, en kuullut mitään. En lampaiden eikä pilkkaajien ääniä, vain oman sydämeni lyönnit.

Kuviot, joita kadut eivät tiedä tekevänsä (WSOY) ilmestyy 4.9.

Sitaatin David Foster Wallacen Päättymättömästä riemusta on suomentanut Tero Valkonen