Samuli Knuuti hylkäsi työkseen muiden romaanikäsikirjoituksia ja kirjoitti piikikkäitä kritiikkejä – Nyt hän kertoo, miten sellaisen jälkeen voi kirjoittaa oman romaanin
Samuli Knuuti tajusi 49-vuotiaana, että nyt elämänikäinen haave on pakko toteuttaa. Nyt kuusi vuotta myöhemmin Knuutin esikoisromaani on valmis ja ilmestyy tällä viikolla.
Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.
Meillä kaikilla on jokin kivi kengässä, tikku sormessa, roska silmässä. Jokin asia, josta emme pääse eroon, vaikka kuinka päättäisimme olla ajattelematta sitä.
Minulla se kivi kengässä on aina ollut halu kirjoittaa romaaneja. Tai ensiksi idea oli kirjoittaa usea romaani, mutta vuosien varrella se muuttui ajatukseksi yhdestä romaanista. Yhdestä niin hyvästä, ettei tarvitsisi kirjoittaa toista. Romaanista, joka olisi kuin tuomarin pillinvihellys pelin päättymisen merkiksi.
Olin lapsi, joka luki paljon. Olen syntynyt vuonna 1970, joten mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Televisiokanavia oli pitkään vain kaksi, eikä päivisin lähetetty muuta kuin koulutelevisiota. Videonauhuritkin olivat vasta tulossa, saati sitten tietokonepelit ja internet. Opin lukemaan heti täytettyäni viisi, kuusivuotiaana luin Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut (vanhalla rasistisella nimellä). Nuortenkirjat jätin suureksi osaksi väliin, mutta Christien tuotannosta siirryin Alistair MacLeanin ja Desmond Bagleyn jännäreihin, sieltä science fictioniin ja sitten kauhuun. Opettelin englannin MAD-pilalehdistä sanakirjojen avulla, ja niistä siirryin Stephen Kingiin, Dean Koontziin ja Clive Barkeriin, joita ei ollut vielä suomennettu kuin pari kirjaa. Jossain vaiheessa aloin lukea suosimieni genrejen välissä klassikoita, ihan vain sivistääkseeni itseäni.
Yksinäisyys voi ajaa lukemaan, mutta liika lukeminen voi myös tehdä yksinäiseksi. Tai ainakin se ajaa annostelemaan muiden ihmisten seuraa. Muuten ei ehdi lukea tarpeeksi, liikaa.
