Risto Kaskilahti kärsi jatkuvasta rasitussärystä: ”Kun sain diagnoosin, se tuntui murskaavalta”

Näyttelijä Risto Kaskilahdelle on jäänyt vapaa-aikaa, kun tyttäret ovat muuttaneet omilleen. Mies on käynyt läpi molempien lonkkien leikkaukset. Kunnon kehittämisen lisäksi hän aloitti keväällä terapian.

Täytit viime vuonna kuusikymmentä. Kuinka paljon sinussa on samaa kuin urasi alussa?

Maskissa juuri joku sanoi, että enkö ole ikinä hiljaa. Kyllä minä kotona joskus olen. Mutta olen ollut toivottavasti positiivisessa mielessä äänessä aina, sillä tavalla iloluontoinen ihminen.

Vietit merkkipäivääsi toipuen lonkkaleikkauksesta. Mitä tapahtui?

Alkoi olla jatkuvaa rasitussärkyä levossa ja särkylääkkeitä meni lopulta paljon. Kun rasitussärky siirtyy lepoon, silloin ollaan siinä pisteessä, että jotain pitää tehdä. Minulla oli nivelrikko toisessa lonkassa, ja aika pian se ilmeni toisessakin. Se on perinnöllistä, mutta toki olen urheillut aika paljon.

Miten toipuminen eteni?

Kun sain diagnoosin, se tuntui murskaavalta. Kävin aika syvissä vesissä. Jos nyt en ollut masentunut, se oli vahvaa apatiaa. Osasin ajatella myös, että tähän ei kuole. Olin myös läheltä nähnyt, että leikkauksen jälkeen voi päästä liikkumaan taas normaalisti. Se toi valoa tunnelin päähän.

Itse leikkaus kesti lopulta molempiin lonkkiin vain puolitoista tuntia. Se meni niin hyvin kuin voi mennä. Leikkauksen jälkeen ohje oli lähteä heti liikkeelle, muuten makasin sikiöasennossa. Sain hyvät fysioterapeutin ohjeet, joita vaimon kanssa lähdettiin toteuttamaan.

Olen aina ollut aika hyvä kuuntelemaan omaa kehoa, enkä ole lenkeillä käyttänyt sen takia sykemittareitakaan vuosiin. Kun tuntuu, että keho alkaa mennä ylirasituksen puolelle, lopetan tekemisen. Samalla tavalla kuuntelin kehoa, kun kuntoutin sitä leikkauksen jälkeen.

Oletko päässyt leikkauksen jälkeen hiihtoharrastuksen pariin?

Kyllä perinteistä tyyliä, vähän olen myös voinut avata luistelutyyliä. Uskon, että vapaa tyylikin on minulle jossain kohtaa mahdollinen, onhan NHL-maalivahtikin toipunut samanlaisesta lonkkaleikkauksesta, mutta minulle riittää oikein hyvin myös pertsa!

Olet ollut naimisissa vuodesta 1997 näyttelijä Sari Puumalaisen kanssa. Mikä on pitkän ja ilmeisen onnellisen liittonne salaisuus?

Heikki Nousiaisen Eija-vaimo sanoi meille häissämme, että hyvään liittoon tarvitaan huumori, kompromissi ja olikohan vielä joku kolmas? Se kompromissi on aika hyvä.

Olemme eläneet liiton ajan kahden kiinnitetyn teatterinäyttelijän lapsiperhearkea, joten on tärkeää, että jos minä saan nyt jotain, toinen saa sitten seuraavaksi. Se lähtee meillä siitä, että kuka aamulla keittää kahvit. Teemme hyvin puoliksi kaiken ja se on toiminut.

Molemmat tyttärenne ovat aikuisia ja asuvat omillaan. Millaista arki on nykyään töiden ulkopuolella?

Minulla on kauhea ikävä lapsia koko ajan, kun he eivät asu enää meillä. Nuorempi asuu vielä Irlannissa asti, joten Facetime-puhelut ovat kovassa käytössä. Ilta-aikoihin olen ehtinyt lukemaan nykyään enemmän. Ennen luin lapsille. En vaan malttanut lukea niin etten näyttelisi ja lapset aina huusivat, että älä isi näyttele!

Tykkäämme Sarin kanssa suunnitella yhä yhdessä paljon arkea ja tulevaa, kuten kotiamme. Muutimme Sarin kanssa muutama vuosi sitten pienempään asuntoon. Välillä kuljen vanhan talon ohi, ja katselen, että olipa meillä iso pihakin. Siellä oli hyvä elää, mutta niin on tässä ja nytkin.

Miten olet muuttunut iän myötä?

Ehkä olen ihan vähän rauhoittunut. Ehkä myös ihan vähän viisastunut kaikessa. Yritän nykyään kehittää itseäni enemmän elämän eri osa-alueilla. Aikaisemmin keskityin lähinnä kunnon kehittämiseen, mutta nyt haluan kehittyä myös henkisesti, pään sisällä.

Minussa on syvässä tällainen keskisuomalainen pessimismi, josta olen halunnut opetella eroon. Olen vähän edistynyt, mutta huomaan vähän väliä, miten se yrittää nostaa päätään. Jos joku vaikka hidastelee edelläni liikenteessä, rattiraivo yrittää helposti nostaa päätään. Aloitin keväällä terapian, jossa olen käynyt muutamia kertoja. Teen tekoja omaa hyvinvointia kohti, kuten terapeutti sanoo. Voin suositella terapiaa kaikille.

Sinut nähdään Moulin Rouge -musikaalissa Helsingin kaupunginteatterissa. Olet näytellyt teatterissa vuodesta 2001. Miltä merkittävä rooli yökerhon omistaja Harold Zidlerinä tuntuu?

Tämä on yksi herkkurooleista, sillä saa näytellä kaikkea huumorista suruun ja vihaan asti. Kun elokuvaversio tuli joskus 2000-luvulla, puhuimme perheessä, että tämä rooli olisi sellainen jonka voisin tehdä tai joka voisi sopia minulle. Kaupunginteatterissa myös kiinnitetyt näyttelijät koe-esiintyvät musikaaleihin: niihin kutsutaan tai ilmoittaudutaan. Tähän ilmoittauduin itse heti.

Unelmoitko tässä kohtaa uraa enää mistään roolista, vai vain eläkkeestä?

Haluaisin tehdä sellaisen roolin, jossa kuolen tai minut poistetaan näytelmästä ennen väliaikaa, jolloin pääsen kotiin. Sellaista en ole koskaan tehnyt. Vakavammin: eläkeikääni on joku neljä ja puoli vuotta, ja ainakin nyt tuntuu, että jos terveyttä riittää, jatkan mielelläni tätä työtä.