1970-luku mullisti arkemme – Mainettaan parempi vuosikymmen toi meille automarketit, betonielementtitalot ja peruskoulun

”Tänään tarjolla!” Innokkaat mainosäänet kaikuvat keskusaukoilla. Terassimaisten kahvila-alueiden ohi kävelee tasainen virta ihmisiä, liukuportaat kuljettavat heitä ylempiin kerroksiin.

Kauppakeskus Sello Espoon Leppävaarassa tavallisena arkipäivänä on kuin pieni kaupunki. Sen katetuilla käytävillä kulkee nuoria, ikääntyneitä, yhdessä ja yksin kuin kaduilla konsanaan. Kaikilla on takitkin päällä, vaikka nyt ollaan sisällä.

Harva rakennustyyppi on vaikuttanut viime vuosikymmenten aikana niin paljon suomalaisten arkeen kuin kauppakeskus – sellaistenkin, jotka eivät itse sellaisissa asioi. Kauppakeskusten ympärille syntyy asuinalueita, niihin ulotetaan uudet liikenneratkaisut ja keskitetään julkisia palveluita. Niissä tavataan tuttuja, käydään äänestämässä ja nautitaan elokuvista sekä tietysti tehdään ostokset. Ostoskassit viedään maksuttomassa parkkitilassa odottavaan autoon, jolla hurautetaan taas kotiin.

Näin arki rullaa, ja siitä saamme kiittää – tai syyttää – 1970-lukua.

1970-luvulla meistä tuli kuluttajia, ja kuluttamisen keskuksiksi syntyivät kauppakeskusten edeltäjät, suuret automarketit. Autoilun ja kuluttamisen yhdistelmään kiteytyy suomalaisen elämäntavan murros, joka muutti suomalaisia kaupunkeja, maaseutua ja maisemaa peruuttamattomasti.

Vaikka vanha ostosparatiisi rakennuksena olisi jo väistynyt uuden tieltä – kuten juuri Leppävaarassa – sen henki elää. 1970-luku loi perustan sille, miten asumme, ostamme, liikumme ja viihdymme tänään.

Monet 1970-luvun aikana syntyneet ilmiöt saavat nykyisin seurakseen ilmaisun ”mainettaan parempi”. Se kertookin olennaisen: 1970-luvulla on maineongelma.

Kun varttuneen poliitikon tai taloustieteilijän ajatuksia halutaan kyseenalaistaa, kaivetaan muistin naftaliinista menneisyys 1970-luvun vasemmistolaisissa nuorisoliikkeissä. Kun kansakunnan kollektiivisia traumoja halutaan nostaa keskusteluun, kaivetaan arkistoista suomettumisen ahdistava ilmapiiri. Tai kun halutaan valita vain maan rumin rakennus, kaivetaan kuvapankeista jokin vuosikymmenen betonituotos.

Mainetta voi osin ymmärtää, jos katsoo, miten edelliset vuosikymmenet nähdään tänään. Tulevaisuususkoisen 1950-luvun ja rohkeasti arvoja uudistaneen 1960-luvun jälkeen 1970-luku voi näyttää ummehtuneelta, ankealta ja jopa häpeälliseltä. Vaikka kirkassilmäisin optimismi ja idealismi eittämättä alkoivat tuolloin jo karista, ei se tarkoittanut hyvistä tavoitteista luopumista. Pikemmin päinvastoin.

– Kuva 1970-luvusta on sangen kliseinen. Vuosikymmen oli tosiasiassa moniarvoinen ja dynaaminen, painottaa vanhempi yliopistolehtori Anni Vartola Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitokselta. Hän on toiminut toukokuussa Arkkitehtuurimuseossa avautuvan 1970-lukua käsittelevän Betoniunelmia-näyttelyn vierailevana kuraattorina.

– 1970-luku on monessa mielessä väärinymmärretty, ja siksi sen tuotokset ovat uhattuja, täydentää saman näyttelyn toinen kuraattori Petteri Kummala, joka työskentelee Arkkitehtuurimuseon tutkimus- ja tietopalvelupäällikkönä.

1970-luvulla suomalaisten elintaso nousi, ja maa keskiluokkaistui nopeasti. Ihmisillä oli entistä enemmän valinnanvaraa niin tavaroiden kuin ajanvieton suhteen. Elämän laatu parani.

Mielikuva pysähtyneisyyden ajasta tulee kyseenalaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tarkastellaan mitä kaikkea 1970-luvulla saatiin aikaiseksi.

1970-luvulla toteutui peruskoulu-uudistus, josta sai alkunsa Suomen maine koulutuksen edelläkävijänä. Työmarkkinoilla ja hyvinvointiyhteiskunnan palveluissa tehdyt uudistukset antoivat mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Päivähoidon myötä naiset pystyivät helpommin valitsemaan kodin ulkopuolisen työelämän, ja lauantain poistuttua työpäivistä vapaa-aika lisääntyi kaikilla.

Jos hiukan kärjistää: siitä mistä 1960-luvulla vielä vain puhuttiin, sitä 1970-luvulla tehtiin.

”Muutto sinne oli ku olis joutunu Siperiaan sieltä mis me asuttiin. (…) Niit tuli ympäri Suomee sinne ja me tultiin Stadista sinne. (...) Jossain hiekkalaatikolla kinattiin ja potkittiin neppisradat muusiks ja rikottiin niiden lumilinnat. Menkää juntit takas landelle tekee lumilinnojanne. Parin vuoden päästä sil ei ollu enää mitään välii mistä oli tullu. Kaikki oli just sen lähiön ipanoita.”

Muistelu Sami Parkkosen kirjassa Betoniviidakko kuvaa 1970-luvun isoa murrosta lasten silmin. Sotien jälkeen Suomessa oli alkanut muuttoliike maalta kaupunkeihin, joka kiihtyi 1970-luvulle tultaessa. Kaikkien tiet tuntuivat vievän uudenuutukaisiin lähiöihin.

Lähiöitä rakennettiin tehokkuus edellä eli samasta muotista ja nopeasti. Se oli enemmän pakon kuin valintojen sanelemaa, sillä asuntopula oli valtava. Vuosina 1973 ja 1974 koettiin rakentamisen hullut vuodet, yli 73 000 asuntoa vuodessa. Niistä suuri osa on betonielementeistä valmistetuissa kerrostaloissa.

Massarakentamisen seuraukset näkyivät sekä kaupunkien keskustoissa että maaseudulla. Kantakaupunkien korttelit hiljenivät, kun varsinkin lapsiperheet valitsivat isommat neliöt. Tyhjeneviä asuntoja alettiin muuttaa toimistoiksi.

Maaseudulla kylät tyhjenivät ja asukkaiden mukana lähtivät palvelut. Kyläkaupan tilalle tuli yhä useammin ketjuliike. Tehostamisen ja standardoimisen vaikutukset alkoivat ulottua kaikille elämänalueille.

Sekä kaupungin kortteleista että maatiloilta muuttaneille lähiöiden asunnot edustivat varustelutason ja mukavuuksien tasossa selvää harppausta. Vielä 1970-luvun alussa Helsingin kantakaupungista löytyi taloja, joissa esimerkiksi vessat olivat ulkona sisäpihalla.

Tyypillinen kokemus muutosta lähiöasuntoon välittyy kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan kertomuksesta Ylen Tehtävä lähiössä -tv-sarjassa. Hämeen-Anttila muutti perheineen uuteen kotiin Vantaan Mikkolassa, joka asukkaittensa mielestä oli ruma mutta silti toiveiden täyttymys: ”Siellähän oli tilaa!”

Sitä oli, ja varsinkin lapsille. Asunnoissa yleistyivät lastenhuoneet, ja taloyhtiöiden pihoilla ja lähiöiden puistoissa oli leikittäjiä jos jonkinlaisia.

– Lapsille suunniteltuihin paikkoihin ja virkistysalueiden toimintoihin kiinnitettiin huomiota ihan eri lailla kuin aiemmin, kertoo maisema-arkkitehtuurin professori Ranja Hautamäki Aalto-yliopistosta.

– Suunnittelu oli säänneltyä, mikä tuotti toisaalta tasapäisyyttä, toisaalta sangen tasaisesti laatua, toteaa puolestaan Anni Vartola.

Leikkitelineisiin tuotiin mielikuvitusta ruokkivia aiheita kuten avaruusmatkailu, ja jos seikkailut ryöstäytyivät käsistä, läheltä saattoi löytyi puistotädin syli.

Lähiöiden hyveet eivät estäneet aikalaisia näkemästä niiden huonoja puolia. Arvostelijat liittivät lähiöihin melkein kaikki yhteiskunnan vitsaukset yksinäisyydestä päihdeongelmiin.

Ongelmia toki olikin. Sosiologian emeritusprofessori Matti Kortteisen tutkimuksessa Lähiö kuvataan maalta tulleiden kulttuurišokkia. Maalta ei kaivattu niinkään alkeellisia oloja, vaan maaseutumaista elämäntapaa idyllisine puoteineen ja tuttuine naapureineen.

Lähiöön muuttamisen varsinainen syy eli työn murros vahvisti irrallisuuden tunnetta: moni itsenäisyyteen tottunut siirtyi palkkatyöhön, eikä uudessa ammatissa saanut tyydytystä oman käden jäljen näkemisestä.

Juurettomuuden parantavana reseptinä nähtiin sama kuin nykyäänkin eli yhteisöllisyyden vahvistaminen. Väljä ja hajanainen metsälähiö ei ollutkaan ”lähellä kaikkea” vaan se nähtiin erillisenä umpiona. Ratkaisuksi arkkitehdit ja kaavoittajat kehittivät ruutukaavaan perustuvan tiiviin lähiön eli kompaktikaupungin. Tyypillisessä kontaktikaupungissa oli autoilta suljettuja kävelyraitteja, joiden varrella olevat monipuoliset liikkeet ja muut paikat houkuttelisivat spontaaneihin kohtaamisiin. Lähiön asukkaat tutustuisivat toisiinsa kuin itsestään.

”Kompaktikaupunki on kontaktikaupunki”, kiteytti professori ja kaupunkisuunnittelija Pentti Murole (1934–2021).

Se miten visio onnistui, jakaa mielipiteitä. Mutta mikäpä 1970-luvun keksintö ei jakaisi.

Espoon Leppävaaran kartta ajalta ennen 1970-lukua on tiheänään pieniä palveluita merkkaavia täpliä, joissa toimi ruokakauppoja, partureita, kirja- ja vaateliikkeitä, lautatarhoja, baareja ja kioskeja. Kunnes junaradan varteen rakennettiin laatikko, joka ahmaisi kaikki sisäänsä.

Maxi-market oli aikansa suurin ja kaunein ostosparatiisi, jonka parkkipaikalle kerääntyi autoja Pohjanmaalta asti ja jonne tultiin bussikuljetuksilla. Eikä se pettänyt koviakaan odotuksia: ennennäkemättömän laaja valikoima, halvat hinnat, monia tavaroita, joita muualta ei saanut. Niihin lukeutui pehmytjäätelö eli pehmis, joka oli perheen pienimmälle syy kinua Maxiin.

Pankkipalvelut sai hoidettua, samoin alkoholiostokset. Maxiin avautui ensimmäinen itsepalvelulle perustuva Alko eli myymälä, jossa ei tarvinnut pyytää myyjää noutamaan pulloa.

– Moni ei meinannut uskoa, että pulloihin sai itse koskea, kertoo opiskelurahojaan myymälässä tienannut leppävaaralainen eli lepuskilainen Markku Salmi. Hän on tallentanut kotiseutunsa vaiheita usean kirjan verran. 1900-luvun alun puutalovaltaisesta 300 asukkaan paikasta on tullut 40 000, Suur-Leppävaara mukaan laskettuna jopa 77 000 asukkaan pienoiskaupunki.

– Kaikki ostokset hankittiin Maxista. Sillä oli myös iso merkitys alueen yhteisöille ja järjestöille. Kaupan ympäri järjestettiin esimerkiksi hiihtokisoja, ja kaupan syntymäpäivät olivat aina iso ,tapahtuma.

Suuren maailman tyylinen markkinointi oli Suomessa uutta ja Maxi näytti mallia. Kun myymälässä oli vuonna 1977 tulipalo, keksittiin järjestää ”savu-ale”. Myyntiin tuli tuotteita, jotka eivät olleet juuri kärsineet palosta, mutta halvalla meni silti. Jonot kiemurtelivat asemalle asti, ja jopa Helsingin Simonkentällä jonotettiin Maxiin kuljettaviin busseihin. Maxi-marketin kohtaloksi ei koitunut tulipalo vaan sama kuin mitä se itse aiheutti seudun pienliikkeille: sen paikalle rakennettiin vieläkin suurempi ostosparatiisi, kauppakeskus Sello, jonka sisään Maxi muutti ja myöhemmin vaihtui Prismaksi.

Maxi-marketin kaltaiset amerikkalaistyyliset ostoskeskukset olivat seurausta siitä, että suomalaisten kotitalouksen vakiovarusteisiin alkoi kuulua yhä useammin henkilöauto.

Henkilöautojen määrä kaksinkertaistui vuosikymmenen aikana. Autoistuminen vaikutti suomalaiseen maisemaan, kun hiekkateiden tilalle tarvittiin päällystettyjä teitä. Arkkitehdit suunnittelivat esimerkiksi huoltoasemia.

– Myös maisema-arkkitehdeille tuli uusia tehtäviä esimerkiksi moottoriteiden maisemointien suunnittelijoina, Ranja Hautamäki kertoo.

Autolla kuljettiin työmatkat, mutta yhä enemmän myös vapaa-ajan reissut. Lisääntynyt vapaa-aika yhdessä kohonneiden ansiotulojen kanssa sai suomalaiset liikkeelle. Eri puolille maata rakennettiin elämyksiä tarjoavia hotelleja, leirintäalueita ja kelohonkalomakyliä. Varsinkin eräromantiikka houkutti: ikimetsät, järvimaisemat ja tunturit kutsuivat kaupunkien pölyyn kyllästyneitä.

Yhä useampi halusi toisen jalan pysyvästi luonnon helmaan. Omalla menopelillä pääsi omaan paratiisiin. 1970-luku oli kesämökkien huippuvuosikymmen: vuosikymmenen aikana rakennettiin peräti 93 600 mökkiä. Tuskin yhtään artikkelia maailman onnellisimmasta kansasta voidaan tänä päivänäkään julkaista ilman kesämökkikuvaa.

”Kalan kuolleen silloin näin, kun rantaan seisomaan mä jäin”, lauloi Kirka (1950–2007). Luonnon saastumisesta kertonut Varrella virran kuvaa tilaa, johon yhä useampi suomalainen 1970-luvulla havahtui. Elintason nousu oli tapahtumassa luonnon kustannuksella.

1970-luvun ympäristötietoisuus ei vielä liittynyt ilmastokriisiin tai luontokatoon, kuten nykyisin, vaan ilmanlaatuun ja ympäristön saastumiseen sekä varsinkin vesistöjen kunnon huononemiseen.

Kuvaavaa oli, että aikakauden asuintalojen erikoisuus, uima-allas, ei aina ollut pelkkää luksushakuisuutta vaan reaktio vesien pilaantumiseen. Lapset eivät itsestäänselvästi voineet opetella uimaan mökkijärvessä kuten ennen.

Aina huoli ei rehellisyyden nimessä kohdistunut niinkään luonnon tila vaan talouteen. Tästä paras esimerkki on öljykriisi.

Maailmalta levisi maailmanlaajuinen energiakriisi vuonna 1973. Suomessa sisäasiainministeriö antoi määräyksiä energian säästämiseksi, jotka koskivat muun muassa huoneiden lämpötiloja, lumen sulattamista, liikkeiden ja mainosten sekä moottoriteiden valaistusta.

Edellisen vuosikymmenen suosikkimateriaali muovi osoittautui sekin kyseenalaiseksi öljyn pilviin kohonneiden hintojen myötä. Uusien asuntojen ikkunoita pienennettiin ja vanhoihinkin taloihin lisättiin eristyksiä – toisinaan tuhoisin seurauksin. Liian tiiviit rakennukset ovat myöhemmin osoittautuneet epäterveiksi ja johtaneet kokonaisten asuinkortteleiden purkamiseen.

Toisaalta tehtiin myös onnistuneita kokeiluja ja avauksia.

– 1970-luvulla toteutettiin esimerkiksi kunnianhimoisia ekotaloja, toteaa Petteri Kummala.

Energiakriisiä – vaikkakin se koettiin enemmän talouden kuin ympäristön kautta – voi pitää yhtenä käännekohtana, joka havahdutti sokean edistysuskon vaaroista Luonnonsuojeluliikkeen symboliksi kohosi vuosikymmenen päättyessä alkanut Koijärvi-liike. Kansalaisaktivistit, joista monista tuli myöhemmin politiikan ja erityisesti vihreiden keulahahmoja, kahlitsivat itsensä puihin estääkseen kaadot.

Jälkiviisaina voidaan pohtia sitä, missä voisimme olla nyt, jos 1970-luvulla virinnyttä ekologista tietoisuutta olisi lähdetty seuraamaan ja tekemään ratkaisuja sen pohjalta. Seuraavana vuosikymmenenä noustiin kuitenkin huolettoman kuluttamisen siiville.

Seitsemänkymmentäluku ei ollut yhden totuuden vuosikymmen. Se sisälsi niin monia eri suuntiin vetäviä liikkeitä ja suoranaisia ristiriitoja, että paras määritelmä lienee määrittelemättömyys. Siksi se on jäänyt sivuun, unohdetuksi seinäruusuksi vuosikymmenten joukossa. 1970-luku kuitenkin tuntuu ja näkyy enemmän nykyelämässämme kuin monet värikkäämmät ja äänekkäämmät verrokkinsa.

Muistumat öljykriisistä palasivat talvella 2023 monen 1970-luvun kokeneen mieleen, kun kotien energialaskut kohosivat taivaisiin, ja lämmityksestä säästämisestä ja sähkön pörssihintojen seuraamisesta tuli välttämätöntä.

Samoin nykyisessä keskustelussa asuinalueiden eriytymisestä voi nähdä suoran linjan 1970-luvun lähiökritiikkiin. Sosioekonominen eriytyminen ei vielä ollut samoissa mittasuhteissa kuin tänään, mutta vähäosaisuuden keskittyminen ja siitä seuranneet lieveilmiöt olivat jo päättäjien huolilistan kärjessä.

Myös asuinalueiden suunnittelussa olemme 1970-luvun perillisiä. Autoistuminen ja sen seurauksena syntynyt hajanainen yhdyskuntarakenne tuottaa päänvaivaa, kun uutta rakentamista tulisi saada joukkoliikenneyhteyksien ulottuville.

Nykyiset kaupunkisuunnittelun ihanteet korostavat tiiviyttä ja kaupunkimaisuutta. 1970-luvun kompaktikaupungeissa on ollut samasta kyse – tosin betonivaltaisinkin 70-lukulainen lähiö on yleensä huomattavasti vehreämpi kuin 2000-luvun uudisalue, maisema-arkkitehti Ranja Hautamäki huomauttaa. Betoniviidakossakin riitti ja riittää vihreää.

Rakennuksia ja autoistumisen seurauksia vähemmälle huomiolle on jäänyt ehkä kaikkein dramaattisin 1970-luvun meille jättämä perintö. Suuret ikäluokat olivat 1970-luvulla nuoria aikuisia, ja arkijärjellä heidän toimestaan Suomeen olisi syntynyt toinen baby boom, kuten moniin muihin eurooppalaisiin maihin. Sen sijaan saimme maahan pienet ikäluokat. Nykyinen kestävyysvaje ja ikääntyneiden suuri määrä suhteessa nuorempiin johtuu siis 1970-luvulla tehdyistä yksityiselämän valinnoista.

Arvokkain 1970-luvun lahja nykyihmisille ekologisen heräämisen lisäksi oli ajan käytännönläheinen hyvinvointiaate. Ajateltiin, että sillä miten päiväkodit, terveyskeskukset tai lähiöpihat toteutettiin, oli oikeaa merkitystä, samoin kuin sillä, millaisia lakeja ja yhteiskunnallisia uudistuksia saatiin läpi ihmisten tasa-arvoisuuden ja mahdollisuuksien edistämiseksi.

– 1970-luku oli ehkä viimeinen yhteisen hyvän vuosikymmen. Haluttiin rakentaa, ei vain yhdyskuntia vaan parempaa yhteiskuntaa, summaa Anni Vartola.

Pelkästään tästä syystä unohdettu vuosikymmen ansaitsee tulla muistetuksi.