Risteily Reinillä on nautiskelijan elämys, joka tarjoaa myös Saksan parhaita nähtävyyksiä linnoista viinitiloihin

Eihän tämä ole laiva. tämä on kelluva hotelli. M/s Viva One on lähdössä Düsseldorfin satamasta, ja seuraavat kolme päivää matkaamme sen kyydissä Reinillä. Samalla näemme joen hienoimmat maisemat. Hieno on itse laivakin – ainakin jos on luullut, että jokiristeilijät ovat nuhjuisia pienoisversioita ruotsinlaivoista.

Vuonna 2022 valmistunut alus kiiltelee uutuuttaan. Hytissä on muhkea parisänky ja tilava kylpyhuone, ja maisemia voi ihailla lattiasta kattoon ulottuvasta panoraamaikkunasta.

Kun laiva lähtee liikkeelle, se liikkuu äänettömästi ja tasaisesti kuin curlingkiekko jäällä.

Ikkunan ohi vilahtaa proomu, kyydissään sään pieksemiä rahtikontteja. Se on yksi kymmenistä, ellei sadoista rahtialuksista, joita näemme seuraavien päivien aikana.

Oli aikoja, jolloin täällä ei juuri muita laivoja liikkunutkaan. Vaikka jokiristeily Euroopan halki saattaa herättää nostalgisia mielikuvia, tällaiset usean päivän reissut isoilla matkustaja-aluksilla ovat varsin uusi ilmiö.

Jokimatkailu yleistyi toden teolla vasta 1960-luvun lopulla, jolloin junat ja autot syrjäyttivät laivat rahtiliikenteessä, ja rahtialusten omistajat alkoivat muokata paattejaan matkustajalaivoiksi.

Jokiristeily oli silti vielä pitkään harvojen herkkua tai seikkailijoiden puuhaa. Jälkimmäisiin lukeutui yhdysvaltalainen Emily Kimbrough, jonka kirja Floating Island (1968) kertoi reissusta Ranskan halki proomun kyydissä. Teos houkutteli amerikkalaisia matkailijoita Eurooppaan ja innosti laivanomistajat panostamaan alusten varusteluun.

Vanhoista proomuista tehtyjen matkustajalaivojen joukkoon ilmestyi myös varta vasten jokiristeilijöiksi rakennettuja aluksia. Kaukana oltiin silti tasosta, johon valtamerialuksilla oli totuttu. Kylpyhuoneet olivat pieniä koppeja, parvekkeellisista hyteistä ei oltu kuultukaan, ja ruoka oli takuuvarmasti huonompaa kuin maissa.

Risteilyjen suosio alkoi kasvaa kunnolla vasta sen jälkeen, kun rautaesirippu sortui ja Reinin ja Tonavan yhdistävä kanava valmistui 1992. Näin matkailijat pääsivät Hollannin rannikolta Wieniin, Budapestiin ja Mustallemerelle asti.

Viime vuosikymmeninä aluksista on tullut yhä prameampia. Meidän laivamme yläkannella on esimerkiksi poreallas, jossa matkustajat voivat lillua ihailemassa maisemia.

Kippis! Tarjoilija laskee annokset eteemme, ja kilistämme viinilaseja. Olemme tulleet illalliselle matkanjohtaja Saura Paanasen ja tämän kollegan Teija Aartola-Jalosen kanssa. Ulkona ilta hämärtyy.

Vaikka laivan perässä heiluu Sveitsin lippu ja iso osa henkilökunnasta on Filippiineiltä, tunnelma aluksella on vahvasti suomalainen. Risteilyn järjestää suomalaisvarustamo Kristina Cruises, joka on varannut koko paatin asiakkaidensa käyttöön. ”Meillä on täällä tarjolla tasokasta seuraa, mukavaa seuraa tai oppaiden seuraa”, Paananen vitsailee.

Hän kertoo käyneensä yli 90 maassa ja vetäneensä opastuksia yli 600 kaupungissa. Matkan aikana käy selväksi, että laiva on lastattu kokeneilla reissaajilla. Valtaosa kanssamatkustajista on yli 60-vuotiaita, ja he ovat ehtineet kiertää elämänsä aikana maailmaa. Matkustaminen ja matkakokemukset tuntuvatkin olevan suosituin puheenaihe laivalla.

Tällaisessa seurassa juteltava ei lopu kesken, joten suuntaamme illallisen jälkeen vielä laivan pubiin parille oluelle.

Päätä kivistää ja suussa maistuu rankkitynnyriltä. Eilen pubireissu taisi hieman venähtää. Kello lähestyy aamukahdeksaa, ja joen yllä leijuu sumuharso.

Olemme saapumassa seuraavaan satamaamme, Koblenzin pikkukaupunkiin. Mitä lähemmäs tullaan, sitä kauniimmiksi maisemat muuttuvat. Maasto joen ympärillä alkaa kumpuilla, ja siellä täällä näkyy sieviä pikkukyliä ja koristeellisia kartanoita.

Aamupalasali on jo täynnä reippaita matkalaisia valmiina päivän seikkailuun. Pian ohitamme Koblenzin tunnetuimman nähtävyyden Deutsches Eckin eli ”Saksalaisen kulman”. Se on kohta, jossa Rein ja Moseljoki kohtaavat.

Kapealla niemenkärjellä seisoo myös Saksan ensimmäisen keisarin Vilhelm I:n valtava ratsastajapatsas. Alus parkkeeraa laituriin, ja pian marssimme kuivalle maalle.

”Ooh!” Bussi keinuu ja matkustamosta kuuluu ihastuneita huokauksia. Olennainen osa jokiristeilyä ovat maissa järjestettävät retket, ja parhaillaan köröttelemme Braubachin kylän halki kohti Marksburgin linnaa. Pittoreski Braubach tunnetaan satoja vuosia vanhoista ristikkotaloistaan, ja onpa täällä säilynyt pätkä keskiaikaista kaupunginmuuriakin.

Bussi lähtee nousemaan jyrkkää ja kapeaa tietä kukkulalle, ja pian astelemme linnan pihamaalla. 1100-luvulla valmistunut rakennus on paksuine muureineen ja komeine torneineen satulinnan arkkityyppi. Juuri tällaisia prinsessa- ja prinssileikeistä innostuneet lapset piirtelevät paperille.

On onni, että linna on yhä täällä. 1990-luvulla japanilaiset halusivat ostaa Marksburgin, purkaa sen ja kuljettaa maahansa uudelleen pystytettäväksi. Linnan silloinen omistaja kieltäytyi kuitenkin myymästä, ja niinpä japanilaiset rakensivat linnasta täydellisen kopion, jota voi nykyään ihastella Uenon saksalaisessa teemapuistossa.

Laiva jatkaa matkaansa myöhään iltapäivällä, joten linnaretken jälkeen matkustajilla on aikaa Koblenzin kiertelyyn. Vanhakaupunki onkin pullollaan söpöjä putiikkeja, historiallisia taloja ja houkuttelevia ravintoloita.

Istahdamme lounaalle Altes Brauhausiin eli ”vanhaan panimoon”, jonka historia ulottuu 1600-luvulle. Nykyinen oluttupa on tosin vuodelta 2003, mutta sen sisustuksessa on tavoitettu historiallinen tunnelma. On kaunis ruutulattia, tumma puupanelointi ja listalla makkaraa, porsaanpotkaa ja muita lihaisia klassikoita – hapankaalin kera tietysti.

Hetkinen, liikkuuko laiva jo? Jalkojen alla tuntuu jotain, ja vilkaisu hytin verhojen välistä vahvistaa asian: alus on lähtenyt liikkeelle kymmenen minuuttia etuajassa.

Deutsches Eck jää taakse ja Vilhelm I:n hevosen takamus pilkahtaa enää puunlehvien takaa. Tästä alkaa monien mielestä koko joen hienoin alue, kymmenistä linnoistaan tunnettu Keski-Reinin laakso. Vuodesta 2002 alkaen se on ollut Unescon maailmanperintökohde.

Jokivarren maisemassa on samanlaista kauneutta kuin Norjan vuonoilla tai Douron laaksossa. Molemmin puolin nousevat vehreät rinteet, joilla kasvaa viiniköynnösten rivejä. Kylät on rakennettu alas rantaan, kapeille maakaistaleille, joilla sievät pikku talot nököttävät aivan vieri vieressä.

Näemme monia linnoja, kuten alueen kruununjalokiveksi kutsutun Stolzenfelsin. Valkoista palatsia koristavat lukuisat vartiotornit, ja sen suojasta löytyy muun muassa italialaistyylinen puutarha suihkulähteineen. Matkustajat kerääntyvät tallentamaan näkyä kameroineen ja puhelimineen.

Laivan käyntiääni on todella hiljainen, ja kannella seisoessa kuulee niin lintujen sirkutuksen kuin kirkonkellotkin. Jos haluaisi, rannalla pyöräileville ihmisille voisi huudella.

Tulemme joenmutkaan ja ohitamme Boppardin kylän. Rannassa on nostalgista tunnelmaa huokuvia pieniä hotelleja. Tänne tekisi mieli palata lomailemaan.

Tuuli on lempeä ja ilta-aurinko alkaa kellertää. Joen varteen pystytetyssä kyltissä lukee numero 569. Se kertoo, kuinka monta kilometriä on vielä joen alkulähteelle.

Kukkulan laella näkyy kaksi vierekkäin rakennettua linnaa, joiden väliin on tehty muuri. Paikallisen legendan mukaan niissä asuivat aikoinaan veljekset, jotka olivat pahoissa riidoissa keskenään.

Vastaan tulee lisää pittoreskeja kyliä: Kestert, Hirzenach, Oberwesel... Nimet eivät sano aluetta tuntemattomalle mitään, mutta jokainen paikoista näyttää ihastuttavalta.

Lopulta ilta pimenee ja kansi tyhjenee, kun ihmiset suuntaavat ruokailemaan.

Aamuaurinko saa taivaan hohtamaan persikansävyisenä, ja Reinin yllä leijuu vaaleanpunaisia pilvenhattaroita. Jokea kohti laskeutuu tasaisia viiniköynnösten rivejä. Päivän ensimmäiset valonsäteet saavat niissä roikkuvat rypäleet hohtamaan kuin arvokkaat helmet.

Olemme lähteneet matkanjohtaja Paanasen kanssa aamulenkille Rüdesheimin kylään, jonka edustalle aluksemme on parkkeerannut yön aikana. Kello näyttää vasta vähän yli seitsemää. Muut matkailijat lienevät vielä nukkumassa, mutta aikainen reippailu palkitaan upeilla maisemilla.

Rüdesheim on tunnettu viinipitäjä ja seudun suosituimpia nähtävyyksiä: noin 10 000 asukkaan paikkakunnalla käy yli kaksi miljoonaa matkailijaa vuodessa. Ei ihme: tämä on täydellinen saksalainen kyläidylli. Kapeiden mukulakivikujien varsilla on toinen toistaan viehättävämpiä majataloja ja tavernoita, joiden terasseilla voi nauttia elämästä viiniköynnösten alla. Tunnetuin kylän kaduista on Drosselgasse. Sana drossel tarkoittaa sekä rastasta että ryyppyä. Kujan varrella on ravintoloita vieri vieressä, ja monissa kylteissä on linnun kuva.

Matkatovereidemme herättyä lähdemme tutustumaan Rüdesheimiin ”viinijunan” kyydissä. Hauska katujuna kuskaa muun muassa katsomaan viljelmiä ja Reinin ylle avautuvia kauniita maisemia.

Paras ohjelmanumero on kuitenkin vasta edessä.

”Nyt mennään maistelemaan viinejä.”

Matkanjohtajan sanat saavat ripeyttä seurueeseen. Yhtäkkiä mukana ei ole enää yhtään huonojalkaista, ja kävelykepin kanssa liikkuva pappakin on ennen meitä tavernan ovella. Sisällä kaikki saavat pienet lasit valkoviiniä, jonka jälkeen paikan omistaja Adolf Störzel aloittaa ohjatun viininmaistelun.

”Pöydillä on kannut, joihin juomatta jääneen viinin voi kaataa. Ne tarjotaan sitten seuraavalle ryhmälle”, Störzel vitsailee.

Hänen sukunsa on viljellyt viiniä Rüdesheimissä 1600-luvun puolivälistä asti, ja nykyisin heillä on kymmenen hehtaarin tilukset. Alue tunnetaan etenkin riesling-valkoviineistään. Pääsemme toteamaan muun muassa sen, mitä eroa on samasta rypäleestä tehdyllä viinillä, jossa on seitsemän gramman sijaan yli 16 grammaa jäännössokeria. Ero makeudessa on kuin yöllä ja päivällä.

Muutaman lasillisen jälkeen matkailijoita alkaa naurattaa, ja lähtiessä moni ostaa pullon eisweinia. Se on tehty syksyn ensipakkasten aikaan kerätyistä rypäleistä ja sopii Störzelin mukaan nautittavaksi erityisinä hetkinä: ”Esimerkiksi kun menee naimisiin tai kun eroaa.”

Kumpi on tärkeämpää jokiristeilyllä: laivalla olo vai pysähdykset satamissa? Etukäteen olisi voinut ajatella, että maisemien ihailu aluksesta olisi reissun kohokohta, mutta parin päivän matkustamisen jälkeen ollaan tasapelitilanteessa. Matka ei olisi sama ilman retkiä.

Eikä ennakkomielikuva pitkästä risteilystä pitänyt muutenkaan paikkaansa. Harvassa ovat hetket, jolloin voisi vain unohtua aurinkotuoliin lukemaan kirjaa. Koko ajan ollaan menossa lounaalle, illalliselle tai aperitiiville. Tai sitten maisemat ovat niin hienot, että niitä täytyy olla katselemassa.

Onneksi Rüdesheimin jälkeen näkymät muuttuvat arkisemmiksi. Täällä huomaa, että Rein ei ole turistireitti vaan 1 200 kilometriä pitkä joki, jonka varrella asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä. Ohitamme teollisuusalueita, moderneja kaupunkeja ja käytöstä poistetun ydinvoimalankin.

Nythän tässä voisi viimein levätä hetken tai vaikkapa rentoutua porealtaassa.

Hytin ikkunan toisella puolella uiskentelee kaksi valkoista joutsenta ja yksi punertavanruskea poikanen. Ne näyttävät kärttävän makupaloja matkustajilta. Olemme saapuneet yöllä Speyerin kaupunkiin.

Iso osa jokiristeilyn viehätystä ovat muuttuvat maisemat. Tänään ne ovat tällaiset, huomenna aivan erilaiset. Meidän risteilymme päättyy tosin tähän, ja jätämme laivan Speyerissä. Olo on haikea, sillä alus jatkaa vielä yli 200 kilometriä Sveitsin Baseliin, ja matkan varrella odottaa esimerkiksi Strasbourgin ranskalainen idylli.

Oman hyvinvoinnin kannalta voi kuitenkin olla parempi, että all inclusive -elämä usean ruokalajin illallisineen loppuu. Paidannapit eivät ole aikoihin kiristäneet yhtä paljon.