Rikkailla seksikin on parempaa – Auli Viitala selvitti, mistä se johtuu

Lääkärin mukaan ehkäisykierukkani on vaihdettava. Googletan ”mirena hinta” ja saan hakutuloksen: 151,14 euroa! Kallista seksiä. Tekstaan miehelle: ”Paras sitten pitää huolta, että sitä tulee käytettyä!” Hän lupaa maksaa lystin, mutta sovimme, että pannaan puoliksi. Kierukka on sitä paitsi edullinen ehkäisymenetelmä, jos sen asentaa omalääkäri terveysasemalla niin kuin minulle.

Yritin laskea, millaisia suoria kustannuksia seksistä tulee, mutta jo pelkästään ehkäisyn hinnan laskeminen osoittautui mahdottomaksi, koska valintaan vaikuttavat sekä yksilölliset terveystekijät että se, millaista seksiä ja kenen kanssa harrastaa. Vielä paljon useammin raha vaikuttaa seksiin epäsuorasti. Rahan yhteys seksiin kiinnostaa minua, sillä toisinaan kuulee sanottavan, että tärkeimpiä asioita ei saa rahalla. Minusta taas tuntuu, että ainakin rahan puute vaikuttaa joka asiaan, rakkauteenkin. Mutta saako rahalla kuitenkaan seksiä? Ulottuuko rahan valta myös iholle? Tunkeutuuko se ihmisen syvimpiin sopukoihin? Ja jos raha vaikuttaa seksiin, missä se näkyy ja tuntuu?

Aloitan etsintäni ilmeisimmästä: seksityöstä. Katson, millä hinnalla saisin panon seksityöntekijältä, jota ystävä joskus suositteli. Kahden tunnin hinta olisi 400 euroa (sis. alv 24 %). Onko se paljon vai vähän? Minulle ihan liikaa asiakkaana, mutta liian vähän, jos itse myisin.

Asiakkaan maksuhalukkuus riippuu kaikissa tuotteissa siitä, miten paljon rahaa on käytettävissä. Siksi tuntuu elämälle vieraalta, kun maksullista seksiä ehdotetaan ratkaisuksi niille, joiden on erityisen vaikeaa löytää kumppania tai muutoin päästä seksin äärelle. Kansaneläke on 734 euroa kuukaudessa. Jos asuu hoivakodissa, omaan käyttöön (lääkkeisiin, matkalippuihin, eväisiin, lahjoihin…) jää siitä 167 euroa. Siihen nähden seksipalvelut ovat huikean kalliita.

Seksityöntekijät joskus ehdottavat, että julkinen valta voisi tukea heidän palveluaan, kun kyse on esimerkiksi vaikeasti vammaisista. Ensimmäinen kysymykseni on kilpailutus. Miten hyvinvointialue määrittelisi kilpailutukseen kriteerit? Miettisivätkö virkamiehet vai poliitikot, riittääkö vammaiselle käsillä tyydyttäminen vai käytetäänkö rahaa myös suuseksiin tai yhdyntään? Millainen yhdyntä kuuluu peruspakettiin, ja mitä saa lisämaksusta? 

Vammaisten ihmisten palvelut perustuvat käytännössä kokonaan ihmisoikeuksiin. Ekstraa ei ole tarjolla. Onko seksi ihmisoikeus? Sitä ei ole mainittu ihmisoikeussopimuksissa (paitsi tietenkin, että seksuaalinen väkivalta on kiellettyä, mutta ei seksuaalinen väkivalta ole seksiä vaan väkivaltaa). Ihmisoikeuksiin luetaan oikeus solmia avioliitto ja perheen suoja, mutta seksi palveluna olisi selvä laajennus ihmisoikeuksien saralla.

Oikeasti ensin pitäisi varmaan hoitaa sellainen asia kuntoon kuin seksissä avustaminen. ”Avusteisessa seksissä” hoitaja tai avustaja mahdollistaa omaehtoisen seksin esimerkiksi auttamalla mieluisiin asentoihin tai käyttämään pornoa tai leluja. Kaikki kun eivät voi edes masturboida omin neuvoin. Silloin toinen saa palkkaa siitä, että mahdollistaa seksuaalisen toiminnan toiselle olematta missään määrin seksityöntekijä.

Kun tutkii rahan ja seksin yhteyttä, yhteys voi olla myös esineellinen. Raha itsessään voi olla fetissi. Seksityöntekijä Tiia Forsström kertoo kirjassaan Ammattirakastaja (Like 2019), että valtaosa asiakkaista haluaa maksaa käteisellä. Toisille maksun hetki on parasta esileikkiä: taiteltujen setelien sujauttaminen huoran rintaliiveihin.

Se voi inspiroida myös palvelun myyjää. ”I’m buysexual”, Forsström kirjoittaa. ”Kännykkäkamerassani on useampiakin kuvia kauniisti sängylle asetelluista seteliviuhkoista. Sitä en myönnä, että olisin koskaan kieriskellyt niissä hyvän työpäivän päätteeksi, mutta en taida kieltääkään.”

Raha voi olla fetissi myös setelinippua symbolisemmalla tasolla, koska se kytkeytyy valtaan. Erisäätyisten eroottinen kohtaaminen on fantasioiden peruskauraa.

Seksityö on kuitenkin poikkeusesimerkki siitä, että seksiä harrastetaan rahan takia. Yleensä kyse ei ole työstä vaan muista elämän peruspalikoista. Asunnottomuuteen liittyy seksuaalisen hyväksikäytön riski, puhumattakaan nuorista, jotka eivät halua tai voi mennä kotiinsa. Hyväksikäyttö ei ole seksiä vaan väkivaltaa, mutta rajatapauksia on paljon. Sängyn jakamiseen kuuluu usein vähintään sanaton sopimus lemmiskelystä, vaikka toinen sitten tulisikin yökylään vain – sananmukaisesti – päästäkseen lakanoiden väliin.

Eräs vanha työkaveri oli koditon siihen aikaan, kun olimme samassa firmassa. Vakituisessa työsuhteessa oleva, arvostettu toimittaja ja mies deittaili yhtä aikaa riittävän monia naisia, jotta sai aina joltakulta yöpaikan. Naiset eivät tienneet toisistaan. Kysyin häneltä nyt jälkikäteen, tuntuiko se huoraamiselta vai oliko se vain nuoren miehen iloinen elämäntapa. Hän ei uskonut part­neriensa kokeneen ostavansa mitään, vaan kyse oli hänen motiiveistaan. ”Olihan siinä paljon kivaakin, mutta pitemmän päälle se kävi vähän raskaaksi.”

Kerran maksoin seksistä 79 euroa. Sillä saa lentokentän hotellista huoneen muutamaksi tunniksi. Emme lentäneet, menimme paikallis­junalla. Olihan se tyyris pano, mutta kotona oli liikaa porukkaa. Jos ihan rehellinen olen, en minä laskua maksanut vaan rakastajani. Ei minulla olisi sellaiseen varaa, sillä olen työkyvyttömyyseläkkeellä.

Vaikka ei edes lähtisi hotelliin muhinoimaan, yksityisyys maksaa. Kasvukeskuksissa se maksaa niin paljon, että meitä äitejä ja isiä, jotka nukumme olohuoneen nurkassa, on paljon. Himoissani en huokaile ”aah ja ooh” vaan ”oispa seinät” – tyydytystä saamatta. Pikkulasten vanhemmat valittavat toisinaan, että lapset pilasivat seksielämän, mutta pikkutunneille valvovat teinit ovat paljon pahempi juttu aikuisten yksityisille leikeille, etenkin ahtaassa kodissa.

Voihan sitä ihannoida menneitä sukupolvia ja ajatella, että me emme tiedä ahtaudesta yhtään mitään. Mutta vaikea on pitää huonona kehityksenä sitä, että nykyään lapsia pyritään suojelemaan vanhempien seksielämältä.

Eikä se kyllä ole kovin kiihottavaakaan, että joutuu miettimään lapsia. Kiinni jäämisen pelko voi olla fetissi, mutta ei koskaan silloin kun kyse on lapsista tai omista vanhemmista.

Miettiköhän hallitus ollenkaan nussimista, kun päätti pienentää asumistukea? Ei varmaan, koska seksi on ”yksityisasia”. Minäkin tahtoisin sen olevan yksityistä. Juuri siksi siihen vaikuttaa asuntorakentaminen (raha), kaupunkisuunnittelu (raha), suhdanteet (raha), rakennemuutos (raha), sosiaaliturva (raha) ja muut politiikan isot asiat.

Asuminen ja seksi ovat itse asiassa usein mediassa esillä, mutta ihan toisella tavalla. Näkökulma on maaseudun poikamiesten tai kaupungin koulutettujen sinkkunaisten, jotka toivovat löytävänsä sen oikean. Väite siis on, että rakennemuutos aiheuttaa vaikeuksia löytää seuraa, koska on kuntia, joissa ”sukupuolijakauma on vähintään yhtä epätasapainossa kuin Kiinassa” (HS 15.5.2016).

Minulle on jäänyt mieleen kolme joutsalaismiestä, jotka Helsingin Sanomissa valittelivat, että omalta kylältä ovat naiset muuttaneet ja he ovat sen vuoksi jääneet yksin. Satun nimittäin tietämään (vaikka olenkin kaupunkilainen nainen), missä Joutsa on. Sieltä on vain kolmen vartin matka Jyväskylään, joka on pullollaan naisia. Noin tunnin ajomatkan päässä ovat Mikkeli ja Lahti, ja Joutsassa miehillä todellakin on omat autot.

Jos itse menen heilastelemaan omassa kotikaupungissani vaikkapa Kallion kaupunginosaan, minullakin menee matkaan vajaa tunti. Kyse ei siis oikeasti ole välimatkasta – etenkin kun sekä joutsalaiset että kalliolaiset sopivat treffeistä somessa. Kyse on siitä, että meillä on parisuhdenormi, jonka mukaan ihmisellä on halu ja oikeus pariutua vain kaltaistensa kanssa, siis oman yhteiskuntaluokan sisällä. Siksi pidetään yhteiskunnallisena ongelmana, että miehiä on alkutuotannossa enemmän kuin naisia ja yliopistossa toisinpäin.

Tuon tyyppisissä lehtijutuissa puhutaan perheellistymisestä, mutta lukija lisää mielessään, että kyse on myös seksuaalisesta turhautumisesta: siellä ne maaseudun poikamiehet runkkailevat ja kaupungin sinkkunaiset täyttävät puutteessaan pilatestunnit (coregasm: tahaton orgasmi, joka tulee syvien vatsalihasten treenaamisesta).

Onko kyseessä luonnonlaki vai ihmisten säätämä sosiaalinen järjestys, että parisuhteeseen etsitään tuttua? Asialla voi olla evolutiivinenkin tausta, koska asema yhteisössä on laumaeläimille merkityksellinen ominaisuus. Mutta luonnonlaki se ei ole, koska on täysin mahdollista valita toisin.

Katriina Järvinen ja Laura Kolbe ovat haastatelleet erisäätyisiä pareja kirjaansa Sopivia ja sopimattomia: Lempi, luokka ja suomalainen parisuhde (Kirjapaja 2019). Kirjasta käy ilmi, että luokkarajan yli naiminen on sekä virkistävää että ristiriitaista. Mutta seksiä Järvinen ja Kolbe eivät käsittele lainkaan.

Kysyin heiltä, onko luokkaerolla vaikutusta myös seksiin. Työväenluokkaista ihmistä ehkä seksualisoidaan vähän samalla tavalla kuin afrikkalaista, Katriina Järvinen vastasi. ”Porvarillinen ihminen pitää itsensä kurissa tai ainakin hoitaa himonsa salassa.”

Mietin, ollaanko kaukana rahasta vai aivan rahan ytimessä, kun puhutaan luokista. Toisaalta ollaan tietenkin ytimessä, koska omaisuus ja palkka ovat keskeisiä luokan määrittäjiä. Mutta sitten kuitenkin himokkuus ja itsehillintä ovat nimenomaan luokkajärjestelmän kulttuurisia puolia, joilla ei ole suoraa yhteyttä rahaan.

Suomalaisessa seksitutkimuksessa ei ole juurikaan oltu kiinnostuneita rahasta. Maailmalta kuitenkin tiedetään, että sosioekonominen asema (eli tulot ja asema työmarkkinoilla) vaikuttaa siihen, onko ihminen tyytyväinen seksielämäänsä. 

Selailen eri tutkimuksia. Hankaluudeksi osoittautuu, että seksuaalinen hyvinvointi määritellään hieman eri näkökulmista. Suomessa on pitkään pidetty sen mittarina yhdyntöjen ja orgasmien määrää. Tulee erilaisia tuloksia, jos näkökulma on tyytyväisyys, hyvinvointi tai seksuaaliterveys. Esimerkiksi abortit tai muuten ei-toivotut raskaudet mittaavat seksuaaliterveyttä. Seksin yhteydessä satisfaction voi tarkoittaa aivan muuta kuin tyytyväisyyttä.

Se tiedetään, että taloudellinen riippuvuus huonontaa seksiä. Eikä tämä koske vain yksittäisiä parisuhteita, joissa riippuvuutta esiintyy, vaan kokonaisia valtioita ja kulttuureja. Siellä missä vaimot ovat riippuvaisia miehen elatuksesta, naiset harrastavat huonompaa seksiä – siksi myös ne miehet, jotka rakastelevat naisten kanssa.

Etnografi Kristen R. Ghodsee on otsikoinut kirjansa houkuttelevasti: Why Woman Have Better Sex Under Socialism (miksi sosialismissa naiset nauttivat enemmän seksistä). Loppuratkaisukin on kerrottu jo kannessa. Kirjan alaotsikko nimittäin on And Other Arguments for Economic Independence (ja muita perusteluja taloudelliseen riippumattomuuteen).

Ghodsee käsittelee erikseen Itä-Eurooppaa, jossa markkinatalous syrjäytti valtio­sosialismin noin vuonna 1990, ja ”demokraattisia sosialistisia yhteiskuntia” eli Pohjoismaita. Suomalaisten näkökulmasta meistä ei voi puhua samana päivänäkään kuin Neuvostoliitosta, mutta naisten nautinnon kannalta yhteiskunnissa on jotain samaa. On julkinen päivähoitojärjestelmä, joka mahdollistaa äitien työssäkäynnin eli omaa rahaa. Naiset voivat erota ja saada halutessaan abortin. (Tosin kukaan, joka on kuullut minua vanhempien naisten kertovan Neuvostoliitossa tehdystä kaavinnasta ilman puudutusta, ei unohda sitä koskaan. Kunpa unohtaisin.)

Ehkäisyn saatavuus ja hinta vaikuttavat etenkin naisten nautintoon, koska naiset kantavat ei-toivotun raskauden seuraukset. Ja ehkäisy on kuitenkin vain yksi osa sek­suaaliterveyttä. Gynekologille tai urologille on vaikea päästä terveysaseman kautta, joten ne, joilla on rahaa, menevät yleensä suoraan yksityiselle.

Minulle on käynyt satumainen onni, sillä omalääkärini ymmärtää seksiä ja sek­suaalisuutta, vaikka ei ole erikoistunut naistentauteihin. Tai no onni ja onni… Lupasin, etten mainosta tätä, mutta pakko myöntää, että panin kaiken peliin ja kiukuttelin oikein kunnolla, että saisin ensinnäkin nimetyn omalääkärin ja toisekseen juuri hänet siihen hommaan, koska toisenlaisiakin kokemuksia on ollut. On yleislääkäreitä, jotka tuntuvat melkein pelkäävän seksiä ja hyvinvointialueita, joilla vain pieni osa seksuaaliterveydestä kuuluu julkisiin palveluihin. Helsingissä saa ensimmäisen kierukan ilmaiseksi, joten koska olen suurimman osan elämästäni lesboillut, jouduin vasta nyt, 48-vuotiaana, maksamaan raskaudenehkäisystä.

Menin kerran treffeille miehen kanssa, jonka ammattia tai asumismuotoa en tiennyt. Jos olisin, ne olisivat heti paljastaneet hänen kuuluvan Suomen oloissa poikkeuksellisen vauraisiin. Sanoin etukäteen, niin kuin aina sanon, että hän saa valita tapaamispaikan, ”kunhan se ei ole kauhean fiini”. Hän päätti, että tapaamme ravintola Teatterissa. En tiedä fiinimpää paikkaa. Luojan kiitos hän oli tilannut pullon samppanjaa ennen kuin saavuin. Jos olisimme yhdessä valinneet juoman, olisin ollut pulassa miettiessäni miten ihmeessä maksan puolet laskusta.

Nainen voi – etenkin jos ei ole feministi – olettaa treffeillä miehen maksavan juoman. Mies ei oikein voi odottaa naisen maksavan, paitsi vakiintuneessa suhteessa, jossa voi sopia miten tykkää. Suurin ongelma rahapula onkin deittailussa niille miehille, joilla ei ole rahaa ja jotka eivät mielellään kertoisi sitä ihan aluksi. Ja ymmärrän, että eivät kerro, koska miehen rahattomuus tuskin ainakaan lisää kiinnostusta – toisin kuin miehen vauraus ja anteliaisuus, jotka voivat olla jopa fetissi. Prinssi etsii Tuhkimoa lasikenkä kourassa, professori rakastuu kadulta poimimaansa My Fair Ladyyn ja miljonääri Pretty Womaniin.

Teatterin treffit eivät johtaneet seksiin, mutta niistä tulee mieleeni toiset nettitreffit, joilla en myöskään tiennyt etukäteen miehen varallisuudesta, tässä tapauksessa siitä, että hän oli köyhä. Päätimme käytännön syistä mennä kävelylle, ja tapaaminen sovittiin eräälle ylikulkusillalle. Sillalta näimme jätelavan, jolle oli viskattu kaksi paria laskettelusuksia 80-luvulta. Deittini teki mieli ottaa ne talteen, sillä hänen haaveenaan oli saada jonain päivänä valmiiksi asuntolaiva, ja laskettelusukset olisivat omiaan kattorakenteeseen. Minulle sopi hyvin, että treffeillä päädyttäisiin dyykkaamaan ja viemään saalis hänen kotiinsa. Suosittelenkin tällaista strategiaa niille, jotka eivät tahdo treffeillä kuluttaa aikaa kainosteluun. Sänkyyn päästiin ennätysnopeasti, koska tarjottavaakaan ei ollut kuin kämppikseltä ”lainattu” virolainen vodka.

Deittipalveluissa rahasta ei puhuta suoraan, mutta siitä annetaan vihjeitä. Ne ovat jopa paremmin verhottuja kuin seksuaaliset mieltymykset, mikä kertonee siitä, että seksiin suhtaudutaan avoimemmin kuin rahaan.

Eräs ”Albert” päätyi Feissarimokiin, kun kirjoitti suoraan tuovansa etsimäänsä suhteeseen ”omakotitalon ja kaksi autoa”. Albertin virhe oli, että hän ei osannut kiertoilmauksia. Kuuluu sanoa, että on ”omillaan toimeen tuleva”. Vielä säädyllisempi tapa tuoda esiin rahatilannettaan on kertoa pitävänsä matkustelusta.

Valokuvista luetaan myös sellaista, jota sinne ei ole tarkoituksella koodattu, sillä ihmismieli on kehittynyt tunnistamaan statuksen. Keskiluokkaisella miehellä saa kyllä mielellään olla auto, mutta jos auto on kuvassa, mies on luultavasti työväenluokkaa. Viinilasi oikeanlaisessa valaistuksessa (keskiluokka) ei jostain syystä kerro alkoholiongelmasta samalla tavalla kuin oluttuoppi (työväenluokka).

Kun itse pyörin OKCupidissa, luulin, että ”omillaan toimeen tuleva” tarkoittaa, että ei saa suoria sosiaalietuuksia tai ole pikavippiveloissa. Mutta ilmeisesti se vaatii paljon enemmän. Eräs ystäväni kertoi tavanneensa ihanan rakastajan, josta ei kuitenkaan olisi ikävä kyllä miesystäväksi, koska hän asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ”vaikka on jo 50”. Iloinen, joskaan ei suuri uutinen, että työväenluokan mies kelpaa kuitenkin rakastajaksi, vaikka ei elämänkumppaniksi.

Tämä oli ääriesimerkki, ja uskon, että ystäväni katui vahingossa sanoneensa, mitä ajatteli. Kun hetkenkin harkitsee sanojaan, keskiluokkainen sanankäyttäjä löytää sellaisia sanoja kuin ”puutteita elämänhallinnassa”, ettei tarvitsisi sanoa ”vuokra-asuja”.

Deittailuun saattaa liittyä myös epäsuoria kustannuksia. Huomaan, että epäröin puhua kauneusbisneksestä. On sekä kulttuurista että yksilöllistä, millaista ulko­näköä pidetään asianmukaisena seksissä. Toisten mielestä naisilla ei kuulu olla karvoja kaikkialla, mihin niitä kasvaa. Tsekkaan, että sokerointi tai vahaus maksaa 40–60 euroa kerta (15–20 kertaa vuodessa). Huh, onneksi en pidä sitä tarpeellisena. Enkä anna nirsoilijoille.

Kuuntelin kerran seksiaiheista podcastia, johon pyydettiin kuulijoilta kysymyksiä anaaliseksistä. Lähetin vähän leikkimielellä kysymyksen: ”Mieheni antaa minulle anaaliseksiä vain, kun on humalassa. Mikä neuvoksi?” Toivoin tietenkin, että jaksossa keskusteltaisiin siitä, mitä kaikkia psyykkisiä esteitä peppuseksiin liittyy – tiedostamattomia tai tiedostettuja.

Podin pitäjät ottivat kysymykseni hyvin vakavasti. Heidän neuvonsa oli, että hakeudumme seksuaaliterapeutin vastaanotolle pohtimaan anaaliasiaa. Repesin käkätykseen. Vai oikein terapiaan! En minä sitä niin kovasti halua, että maksaisin puhumisesta 180 euroa per kerta.

Olen miettinyt tapausta paljon. En siksi, että aikoisin ehdottaa kumppanilleni seksiterapiaa, vaan siksi, että vastaavia neuvoja kuulee yhä useammin. Milloin mitäkin tunnetta olisi hyvä käsitellä ”ammattilaisen” kanssa. Myös siis seksiä.

Terapiakulttuuri on kai johdonmukainen seuraus siitä, että moderni aikakausi alkaa olla ohi, ja yhä useampi saa elantonsa ajatusten pyörittämisestä tai palveluista, joten syntyy yhä enemmän myös kuluttajille suunnattuja ajattelupalveluita. On iso muutos yksityisen rajoihin, jos ihmissuhteista huolehtiminen ulkoistetaan. Vai onko? Onhan meillä iät ajat ollut kasvatusneuvola, eikä pariterapiakaan ihan uusi keksintö ole.

Harkitseva kuluttaja tietenkin punnitsee seksiterapeuttia etsiessään, mitä rahalla saa ja mitä palvelulta voi vaatia. Puhua saa, mutta panemaan ei välttämättä silti pääse. Totta kai toivon, että seksiterapiasta on hyötyä niille, jotka siitä maksavat. Mutta samaan aikaan tuntuu vähän epäreilulta ajatukselta, että varakkaammilla on kaiken muun lisäksi vielä parempaa seksiäkin.

Kun heillähän on jo parempi terveys, paremmat elinolot ja parempi pääsy kulttuurin ja tiedon pariin. Että vielä seksinkin pitää olla parempaa!

Auli Viitala on helsinkiläinen kirjoittaja, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä.