Naista ei ole tunnistaa, kun hän kävelee kohti Helsingin kaupunginteatteria. Isot aurinkolasit kuin Greta Garbolla kätkevät kasvot. Hän on Riitta Havukainen, näyttelijä, 67-vuotias nainen ja hän sanoo olevansa erittäin sinut itsensä kanssa.

– Olen miettinyt naisena olemista ja mitä vanhemmaksi olen tullut, se on alkanut tarkoittaa minulle yleisesti ihmisyyttä ja elämän ymmärrystä. En halua ajatella sukupuolittuneesti, enkä hae naiseuttani korkokengissä tai sellaista ulkonäköä, jota kliseisessä naisellisuudessa alleviivataan.

Ei, hän ei tarkoita, että naisen pitäisi pukeutua säkkiin. Hän tarkoittaa sitä, että olemme me sitten naisia, miehiä tai mitä sukupuolta tahansa, olisimme ihmisiä toisillemme.

– Jo maailmantilanne pakottaa laajentamaan ajattelua, hän sanoo. Filosofi Esa Saarisen sanoin Havukainen lausuu: kannattaa panostaa ”ajattelun ajatteluun”.

Hän ei ratsasta, hiihdä, joogaa ja harrasta pilatesta pyydystääkseen vastakkaisen sukupuolen katseita.

– Vihaan kaikkia suttuisia puumajuttuja, eläinkuosivaatteita ja kaiken maailman mummotunneleita. Ei saatana!

Hän ei ole kokenut ulkonäköpaineita, vallankin kun painokin on pysynyt kurissa säännöllisen kuntoilun ansiosta.

– Toki näen ikäni naamassani tv-kameran edessä, sehän näyttää armottomasti jokaisen juonteen. En ole koskaan ajatellut, että ulkonäkö olisi kuitenkaan persoonaa tärkeämpi. On uskomatonta, että miehet ovat aina saaneet olla ikäisensä näköisiä, ja sitä pidetään charmikkaana. Pitäisikö naisten hävetä ikääntymisen jälkiä? Ei!

Ikä ei ole Riitan mielestä kuitenkaan vain numero, kuten nykyaika yrittää väittää.

– Ei todellakaan! Ihminen muuttuu henkisesti ja fyysisesti koko elämänsä ajan, kun särmät hioutuvat kokemusten myötä. Fyysinen palautuminen on ehdottomasti hitaampaa kuin nuorempana. Aamulla ei jalka nouse niin vetreästi kuin takavuosina.

Hän kavahtaa vanhenemisesta käytettäviä kiertoilmaisuja, eufemismeja. Vanha on vanha.

– Ikäihminen, korkea ikä, seniorikansalainen tai mitä niitä nyt onkaan. Miksi nuoruuden rippeitä pitäisi kannatella, kiristää kasvoja ja yrittää näyttää ikäistään nuoremmalta? Olen ylpeästi tämän ikäinen kuin olen, ja onneksi on jalat tallella ja järki pelaa.

Tyytyväisyyden tunteen elämään tuo nyt riittamaisen kurinalainen elämä. Se on hyvää elämää.

Ratsastaminen merkitsee hänelle täydellistä keskittymistä, maadoittumista.

– Kun ratsastan Kirkkonummella vähintään kerran viikossa maneesissa tai kentällä, tuntiin ei mahdu muuta kuin maaginen kontakti hevosen kanssa. Se on ainoa asia, joka saa minut unohtamaan kaiken muun.

Hevonen hyväksyy ihmisen, jos ihminen on sille hyvä.

Kuntosalitreenit Riitta sanoo jättäneensä. Enää hänen ei tarvitse ährätä laitteissa.

– Kävin 1990-luvulla Diakonissalaitoksen kuntosalilla, joka oli tehty aitajuoksija Arto Bryggarea varten. Laitteet olivat järeitä, ja nimitimme ystäväni kanssa raskasta pakaralaitetta pyllyveräjäksi. Pakaraliikkeitä piti tehdä hampaat irvessä. Ei enää sitäkään lajia!

Toisesta kuntoilukokemuksesta kertoo takavuosien uudenvuoden juoksusta Hakunilassa. Riitan ja hänen ystävänsä ohi pyyhälsi Siiri ”Äitee” Rantanen, joka huikkasi heille: ”Painakaa eteenpäin tytöt!”

Äitee tuntui päälle kolmekymppisistä ”tytöistä” ikivanhalta. Hän taisi olla tuolloin 70-vuotias.

Vaikka Riitta sanoo, ettei välitä lainkaan siitä, onko hän kadulla kulkiessaan näkyvä vai näkymätön, niin tämä tuli esiin, kun moni tuli kiittämään häntä television Paratiisi-tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden jälkeen. Sarjassa Espanjaan rikosta selvittämään lentänyttä poliisia esittävästä Riitasta tuli sarjan myötä ikäpolvensa julkkis.

– En kyllä allekirjoita sitäkään, että nainen ikääntyessään muuttuisi näkymättömäksi! Kenelle meidän pitäisi näkyä? Miehillekö? Itse en kaipaa erityisesti miesten katseita, vaan haluan olla ennen kaikkea näkyvä ja kuuluva läheisilleni.

Se, miten hän itse näkyi muille Paratiisin jälkeen, oli kuitenkin Riittaa häkellyttävää ja ilahduttavaa.

– Sain palautetta naisilta ja miehiltä, eri-ikäisiltä. Moni samastui roolihenkilöni rikosetsivä Hilkka Mäntymäen elämään. Hän on ikäiseni nainen, jolla oli muistisairas puoliso.

Paratiisi ei ole vain rikossarja, vaan ainakin ensimmäisellä tuotantokaudella tarina, jossa paljon syvän inhimillisiä aineksia.

Sarjassa Riitan esittämän rikosetsivä Hilkan ja hänen nuoren espanjalaisen kollegansa (jota näyttelee Serranon perhe -sarjasta suomalaisillekin tuttu Fran Perea) välille syntyy tarinassa myös ihmissuhde ja lataus, joka kerrotaan hienovireisesti ja kauniisti.

Ikäerolla ei ole siinä merkitystä.

Paratiisista tuli suosittu ja sarjan toinen tuotantokausi alkoi 6. marraskuuta 2022 TV1:llä.

– Oli ihanaa olla keväällä kuvauksissa espanjalaisen kuvausperheeni kanssa. En saa kertoa, mitä tulevissa jaksoissa tapahtuu, mutta tapahtuu ja taas aivan muuta kuin ensimmäisellä kaudella!

Luvassa saattaa olla myös kolmas tuotantokausi.

Riitta on ilokseen nähnyt myös muutoksen nykyhetken tv-, leffa- ja teatteriroolituksissa.

– Naisten rooleissa on nyt entistä enemmän monimuotoisuutta, eikä 67-vuotiaan tarvitse lyödä näyttämöllä laudalta nuorempia naisia. Saamme olla oman ikäisiä. Paratiisi-sarjassakin olen ilahduttavan tavallisen näköinen.

Kotiteatterissaan Helsingin kaupunginteatterissa Riitta näyttelee tänä syksynä Vaarallisia suhteita -näytelmässä ronskia, rääväsuista ohjaajaa.

Hahmossa on miinaäkkijyrkkämäistä fyysistä estottomuutta ja vastakkaisen sukupuolen manipulointia seksin keinoin. Se on häikäilemätöntä vallankäyttöä, peliä, jossa pelataan ihmissuhteilla.

– Mietin roolia ulkoisesti rakentaessani taiteilija Outi Heiskasta, joka kuoli ensi-iltamme jälkeen. Hän ei välittänyt normeista, vaan oli monin tavoin estoton lahjakkuus.

Roolityö on ollut fyysisesti ja tunnetasoltaan niin raskas, että Riitta makasi välillä harjoituksissa reporankana selällään näyttämöllä. Leea Klemolan ja Rosa-Maria Perän raivokas teksti vaatii näyttelijältä paljon. Anna-Elina Lyytikäinen ohjasi näytelmän aika lailla klemolalaisesti.

– Paljon puhetta ja niin paljon kiroilua, että kiroilen itsekseni enemmän kuin normaalisti. Olen ensi-illan jälkeen vähentänyt näyttämöllä vähän volyymia, kun ääneni oli mennä, Riitta kertoo.

Riitta Marja Havukainen ei ole itse häikäilemätön tai äkkipikainen. Intohimoinen kyllä, ja huumorintajuinen ja verbaliikassaan lyömätön. Se on näkynyt muun muassa hänen ja Eija Vilppaan Pirre ja Hansu -sketseissä. Heidän esityksiään tilataan yhä keikoille.

– Kun sain lapsia, suhde työhön muuttui. Asuimme Tampereella ja tein paljon väljemmillä aikatauluilla töitä kuin myöhemmin. Tässä iässä työ ei ole enää niin elämää hallitseva asia, että tekisin sitä persruvella. Jos elämään ei mahdu muuta kuin työ, se keikahtaa väärälle kantille.

Lähes neljänkymmenen vuoden kiinnitys Helsingin kaupunginteatterissa on ollut antoisa mylly, mutta myös aikaa vievä tapa elää.

– Kiivaimpina aikoina oli hyvä, kun esityksen jälkeen hampaat ehti pestä illalla ja mennä nukkumaan. Ja heti aamulla takaisin teatterille harjoituksiin.

Ensi maaliskuussa Riitta tulee viralliseen eläkeikään, kun hän täyttää 68 vuotta.

– Itse asiassa nyt on sen aika, enkä kaipaa rääkkiä, jossa olen koko ajan kiinni töissä. Voin eläkkeellä vierailla näyttämöillä, jos minua pyydetään. Saan valikoida, mitä teen tai olla tekemättä mitään. Elää niin sanottua oikeaa elämää, vaikka rakastan tätä teatterin työyhteisöäni ja sen sosiaalisuutta.

Hän on miettinyt äitiään, joka kuoli aivan liian varhain, vain 55-vuotiaana.

– Hänellä oli laajalle levinnyt ärhäkkä syöpä, eikä ehtinyt koskaan nähdä lapsiani, ei sisareni Leenan tai minun elämää. Valmistuin samana vuonna 1986 teatterikoulusta, kun hän kuoli. En tiedä alistuiko ja kestikö hän liikaa avioliitossaan isäni kanssa. Ulkopuolinen ei voi silti määritellä, mikä ihmisiä pitää yhdessä, ja mikä on suhteen dynamiikka.

Hänen elämässään on ollut monenlaista. On ollut myös äitiyden onnea nyt jo aikuisten Katariinan ja Santun sekä bonuslapsen Roopen kanssa ja iloa tämän kolmevuotiaasta Evald-pojasta.

Katariina Havukainen ja Roope Salminen valitsivat vanhempiensa tavoin näyttelijän ammatit, Santtu Havukainen elokuva-alan moninaiset työt.

Lapsenlapset, joita Riitan äiti ei ehtinyt nähdä, ovat nyt aikuisia. Kata, Santtu ja Roope tapaavat usein äitiä, Riittaa, yhteisen ruokapöydän ääressä. Roopellakin menee nyt hyvin raitistumisensa jälkeen, ja siitä Riitta iloitsee.

– Tämän kaiken kaaoksen keskellä mietin, mistä nuoret löytävät optimismin elämäänsä. Miten he pystyvät perustamaan perheen? Puhumme maailmasta ja tulevaisuudesta paljon Katan, Santun ja Roopen kanssa, Riitta sanoo.

Kolme vuotta sitten Riitta lopetti alkoholinkäytön. Ei ongelmajuomisen takia, vaan siksi, että lasinpohjat oli jo hänen elämässään nähty.

– Minulla ei ollut mitään pakottavaa syytä juoda, mutta liian usein oli tilanteita, joissa seisottiin lasi kourassa tai illalla kotiin tullessa suhautin viinitonkan hanaa. Nyt juon mieluummin yrttiteetä ja nukun paremmin kuin viinilasillisen jälkeen.

Riitta ei ole estynyt ihminen, joka vapautuisi vasta parin lasillisen jälkeen.

– Olen ihan vapautunut ilman niitäkin. Kropassa tuntuu hyvältä, kun ei juo. Jaksan hyvin, ja mieli on kirkas, kun taas juominen aiheuttaa tuhnuolon.

Riitta sanoo tarvitsevansa työn vastapainona yksinoloa. Sitä hänellä nyt sinkkuna on.

– Tassuttelen himassa, luen paljon ja pääsen melkein kotiovelta ulkoilemaan metsään ja pelloille.

Sitten hän pukee baskerin päähänsä, aurinkolasit silmilleen ja lähtee kotiin viettämään vapaailtaa.

Iltaseurana on ärhäkkä leskimieskani Hannu, iältään 11 vuotta. Hänen kanssaan Riitta sano tulevansa oikein hyvin toimeen.