Image

Riesoja ja pyhimyksiä


Median antama ankea kuva lapsiperhe-elämästä johtuu siitä, että kuva on rajattu väärin, kirjoittaa Niklas Thesslund pääkirjoituksessaan.
Kuvat Juha Törmälä

Syntyvyystilastot ovat olleet syksyn puheenaihe. Kun lapsia ei synny entiseen malliin, syytettyjen penkille on jo ehditty istuttaa jokainen sukupolvi suurista ikäluokista millenniaaleihin. Syiksi on esitetty nyt jo tuttuja taloudellista epävarmuutta, jäykkää työelämää, ilmastohuolta ja deittailukulttuurin muutosta.

Näiden lisäksi yhtenä vaikuttavana tekijänä on pidetty sitä, että media antaa lapsiperhe-elämästä niin ankean kuvan. Ankeus on harvan kolumnin tai artikkelin ääneen lausuttu näkökulma. Lapset on usein valjastettu esimerkiksi tehokkaamman työnteon tai ajanhallinnan välineiksi. Näkökulmat kuten ”vasta lasten myötä opin ripeäksi työntekijäksi, säästäväiseksi ja suunnitelmalliseksi” ovat lapsijuttujen peruskauraa. Vaikka pinnalla on sinänsä hyviä uusia oppeja, ankeus vuotaa rivien väleistä. Ei tarvitse kuulua Mensaan ymmärtääkseen, että juuri lapsi on se, joka leikkaa omaa vapautta. Lapsiaiheisissa uutisissa ankeus on lajityypillisesti suorempaa. Milloin on päiväkotiryhmä liian suuri ja milloin arki menee kohtuuttoman hankalaksi, kun päiväkoti sijaitsee toisella puolella kaupunkia. Kukapa tuollaiseen ruljanssiin haluasi lähteä.

Mutta mikä tahansa kuva on ankea, jos se on rajattu väärin. Meissä toimittajissa on sellainen piirre, että kiirehdimme kirjoittamaan elämänmuutoksista heti, kun ne sattuvat omalle kohdalle; on muutos sitten lapsi, ensiasunto, remontti tai sairastuminen. Siksi lapsia käsittelevät jutut painottuvat pikkulapsivuosiin. Niiden kontrasti lapsettomaan elämään on suurin, ja iso muutos ajaa aina ylitulkintoihin. Popmusiikin puolelta vastaava esimerkki on liian nopeasti tehty erolevy. Kun etäisyys puuttuu, raivoa voi lipsahtaa liikaa.

Ilmiö on harmillinen, sillä lapsen typistäminen vauvaksi on loukkaus kaikkia vauvaiän ohittaneita kohtaan. Pikkulapsivuodet ovat totisesti raskaita, mutta sitten, ihan yhtäkkiä, maailma aukeaa lapselle ja lapsi maailmalle ja tämä jatkuu ja jatkuu aina vaan ja muuttuu koko ajan paremmaksi. Potkupuvun alta kuoriutuu ihminen, jolla on omia taipumuksia ja taitoja ja joka kysyy aikaisin aamulla, joko saa herätä, mennäänkö skuuttaamaan vai uimaan, ja kun aikuinen vielä miettii vastaustaan, lapsesta on jo varttunut sen ikäinen, että se soittaakin kavereilleen ja painuu ulos näiden kanssa ja tuo sieltä tullessaan palan sellaista maailmaa, josta aikuinen ei vielä hetki sitten tiennyt mitään.

Tästä pitäisi kirjoittaa enemmän.

Oikeastaan median lapsuuskuvasta puuttuu juuri keskikohta, sillä myös myöhäislapsuus on viime aikoina ollut paljon esillä. Siinä missä vauvat ovat esteitä vapaudelle, vanhempiin lapsiin on monin paikoin suhtauduttu lähes sateentekijöinä. Aiheet eivät rajoitu ilmastoon. Kun perjantaina ennen tämän lehden painoon menoa vietettiin kansainvälistä tyttöjen päivää, ympäri sosiaalista mediaa levisi kuvia, joissa kehuttiin päivän ajan johtotehtäviä kokeilleiden tyttöjen näkemyksiä ja mielipiteitä. Aihe on tietenkin tärkeä ja moni näkemys paikallaan, mutta yhtäkkinen nuorten kaulaan hyppääminen tuntuu yritykseltä sovittaa syntejä ja kiillottaa omaa kilpeä heidän avullaan. Täydellisessä maailmassa tyttöjen mahdollisuuksista olisi kiinnostuttu jo niin hyvän aikaa sitten, että erillistä päivää ei edes tarvittaisi.

Pahimmillaan jalustalle nostamisesta seuraa se, että lapsilta odotetaan aikuisille kuuluvaa käytöstä – kypsää ajattelua ja harkintaa vielä keskentekoisilla aivoilla. Yksi esimerkki tästä on Demarinuorten puheenjohtajan Mikkel Näkkäläjärven tapaus viime keväältä. Helsingin Sanomat julkaisi ennen eurovaalien varsinaista äänestyspäivää artikkelin eri puolueiden ehdokkaiden rikostaustoista. Nimiä ei mainittu, mutta Näkkäläjärvi tunnusti samana päivänä olevansa eläinsuojelurikoksesta ja törkeästä rattijuopumuksesta tuomittu demariehdokas.

Tunnustamisesta alkoi anteeksipyytäjän lyöminen. Näkkäläjärvi sai 15-vuotiaana teiniporukassa tehdystä kissantaposta kovimman tuomion sosiaaliselta medialta – 13 vuotta tuomion ja kärsityn rangaistuksen jälkeen. Rikosta ei voi puolustella, mutta sen tehneelle lapselle pitää antaa uusi mahdollisuus.

Sonja Saarikosken artikkeli Näkkäläjärvestä löytyy marraskuun Imagesta.

Julkaistu: 30.10.2019