Matkailu
Apu

Retki rajan taakse Karjalaan

Retki rajan taakse Karjalaan

Venäjän puolella olevassa Karjalassa luonto on paljolti samanlaista kuin Suomessa, mutta itäistä eksotiikkaakin löytyy. Historia ja maankäyttö ovat vaikuttaneet siihen, että Venäjän Karjalassa luonto on säilynyt rikkaana ja monipuolisena.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Karjala on monelle suomalaiselle enemmän kuin pelkkä maantieteellinen alue. Se on henkinen tila, sielunmaisema, joka on latautunut tuhansilla merkityksillä ja kirpeänsuloisilla muistoilla.

Karjala on historiallinen ja kulttuurinen alue, johon kuuluvat nykyisin Suomesta Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnat sekä osia Kymenlaaksosta ja Savosta. Venäjän puolella Karjala jatkuu idässä aina Äänisen rannoille, ja se kattaa suunnilleen nykyisen Karjalan tasavallan.

Toisessa maailmansodassa Suomi säilytti taistellen itsenäisyytensä, mutta joutui taipumaan kipeisiin alueluovutuksiin. Karjalan kannaksen kohtaloksi koitui se, että se sijaitsi niin lähellä Pietaria, silloista Leningradia, maan toiseksi suurinta kaupunkia. Neuvostoliiton vaatimuksesta rajaa siirrettiin lännemmäksi, ja moni Suomen karjalainen joutui jättämään kotinsa.

Koen itsekin olevani ainakin osaksi karjalainen, olihan isoisäni kotoisin Viipurin seudulta ja minulla on sukujuuria Karjalassa molempien vanhempieni puolelta. 

Kun tähän lisätään se, että Karjalaan liittyy vahvaa suomalaiskansallista mytologiaa muun muassa Kalevalan kautta, ei ihme, että Karjala kiehtoo. 

Kirveen koskemattomat aarniometsät ja laajat suot peittävät Venäjän puoleista Karjalaa. Kuva on Vienan laulumailta, Karjalan pohjoisosasta.

Rajantakaisessa Karjalassa luonto on pääpiirteiltään samankaltaista kuin Suomenkin puolella, mutta tokihan maantiede ja historia tuovat siihen omat erityispiirteensä. 

Suurin ero on ilman muuta se, että Venäjän puolella Karjalassa sijaitsee kaksi Euroopan suurinta järveä, Laatokka ja Ääninen. Niiden valtaville ulapoille eivät mitkään muut maanosamme järvet vedä vertoja.

Sekä Laatokan että Äänisen rannat ovat säilyneet lähes täysin erämaisina ja asumattomina, eikä sinne ole juuri rakennettu mökkejä tai edes teitä. Metsiä ei ole hakattu läheskään niin paljon kuin Suomen puolella.

Voisiko ajatella jopa niin, että Suomen kannalta traaginen Karjalan alueen menetys on ollut alueen luonnolle onnenpotku?

– Laajoilla alueilla Karjalassa luonto on saanut kehittyä luontaisesti lähes 65 vuoden ajan. On houkuttelevaa miettiä, millaiset näkymät olisivat, jos alue olisi jäänyt Suomen haltuun, pohtii lappeenrantalainen Pertti Siilahti vuonna 2008 julkaistussa kirjassaan Karjalan luonto.

Itsekin karjalaista alkuperää oleva Siilahti toteaa, että jos Karjala olisi Suomen hallussa, luonnonvaraisten kasvien ja eläinten lajikoostumus olisi todennäköisesti yksipuolisempi ja niiden yksilömäärät pienempiä. 

– Erityisesti Laatokan verrattoman upeat saaristomaisemat ja luonto olisivat mitä ilmeisimmin kärsineet korvaamatonta vahinkoa. On helppo kuvitella, että rantarakentamista, lomahotelleja ja -keskuksia olisi noussut parhaille paikoille runsaasti.

Satelliittikuvista havaitaan, että Suomen ja Venäjän välisen rajan itäpuolella metsät ovat tiheämpiä ja tuuheampia kuin lännessä. Yöllä otetuista satelliittikuvista selviää lisäksi, että Venäjän puoleinen Karjala on koko Euroopan pimeimpiä alueita, mikä kertoo asutuksen vähäisyydestä.

Venäjän Karjalan metsissä on selvästi enemmän lahopuuta kuin Suomen puolella, mikä vaikuttaa muun muassa aarniometsissä elävien kasvi- ja eläinlajien määrään.

Joki laskee järveen Laatokan eteläosassa Pietarin itäpuolella. Rantaniityillä laiduntava karja pitää perinne­­maisemia avoi­mina.

Kun pulahtaa uimaan Ääniseen tai Laatokkaan, tunnelma on aluksi epätodellinen: merivedenhän pitäisi olla suolaista! Vaikka nämä suuret vesistöt näyttävät meriltä, ne ovat kuitenkin makeavetisiä järviä.

Laatokalla on Saimaan tavoin oma hylkeensä, laatokannorppa. Se on norpan alalaji, jota ei elä missään muualla. Kuten saimaannorppa, myös laatokannorppa jäi jääkauden jälkeen eristyksiin, kun sen kotijärven yhteys Itämereen katkesi noin 8 000 vuotta sitten maankohoamisen seurauksena. 

Laatokannorppia on jäljellä pari kolme tuhatta yksilöä, lähes kymmenkertainen määrä saimaannorppaan verrattuna. Niiden tärkeimmät elinalueet ovat Sortavalan ja Valamon saaristoissa.

Karjalan kuuluisimpia luontokohteita on Kannaksen keskiosassa sijaitseva Äyräpäänjärvi, joka on merkittävä vesilintujen pesimäalue. Legendaarinen lintumies Einari Merikallio kuvasi Äyräpäänjärveä aikanaan ”Suomen linturikkaimmaksi järveksi”.

Siperian mannerilmasto vaikuttaa Venäjän puoleiseen Karjalaan enemmän kuin Suomeen, ja siksi siellä on kylmät talvet ja kuumat kesät. Moni kaakkoinen perhoslaji viihtyy Karjalassa, ja esimerkiksi kookkaan idänhepokatin korviahuumaava siritys on tuttu ääni kesäillassa.

Suomeenkin on levittäytynyt uutta lajistoa Venäjän Karjalan kautta. Esimerkiksi Itä-Aasiasta peräisin oleva supikoira on istutettu ensin Länsi-Uralille, josta se on vaeltanut Suomeen asti. Villisikakin on levittäytynyt Suomeen Karjalan kautta.

Linnuista vaikkapa selkälokki on hyvin karjalainen laji, ja Suomessa uhanalaisella valkoselkätikalla riittää Venäjän Karjalassa sopivia vanhoja rantametsiä ja koivikoita.

Epämiellyttävämpiä Kannaksen suunnasta levinneitä otuksia ovat hirvikärpänen ja perunoille tuhoa tekevä koloradonkuoriainen.

Erämaisuutensa vuoksi Venäjän Karjalassa elää selvästi enemmän susia ja karhuja kuin Suomessa, mutta niiden saaliseläimiä hirviä on puolestaan runsaammin Suomessa, jossa hirvi on hyötynyt hakkuiden ja taimikoiden yleistymisestä.

Venäjällä maaseutuasutus on muun Euroopan tavoin keskittynyt kyliin, kun taas Suomessa on suosittu haja-asutusta. Neuvostoliiton aikaan Karjalassa ei juuri viljelty viljaa, mutta karjatiloja ja heinäpeltoja on ollut paljon. 

Suurimmat erot Suomen ja Venäjän puolen Karjalan luonnossa eivät johdu niinkään maantieteestä kuin historiasta ja ihmisen toiminnasta.

Pitkä kehitys on johtanut siihen, että Venäjän Karjalan maisema on periaatteessa samanlaista kuin Suomessa – mutta silti jotenkin niin erilaista. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 27.10.2015