Reetta Rädyn kolumni: Kun olin lapsi, kotiovet eivät olleet lukossa

Kun he sanoivat A-studiossa kuudettatoista kertaa luottamus, ulvoin kotisohvalla. Älkää pilatko tärkeintä sanaa! Luottamus on mennyt, luottamus pitää palauttaa, luottamus… Lopettakaa heti!! Politiikassa luottamus on rutiinikäytössä, koska hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta, pääministerin on nautittava ainakin keskustan luottamusta, ja niin edelleen. Sanaa pitäisi kuitenkin varjella tärkeämpää käyttöä varten.

Piti vuokrata asunto Kiinassa. Sitä varten piti maksaa vuokranantajalle iso osa koko vuodelle varaamistani rahoista (eli se mitä jäi jäljelle, kun lasten koulumaksut oli maksettu). Hirvitti allekirjoittaa papereita, joita ei ihan ymmärtänyt, mutta pelko tuli muustakin. Mitä jos tyypit vievät rahat ja katoavat? Minne valitan? Shanghain… asunto-oikeusistuimeen? Suomen kuluttaja-¬asiamiestä tuskin kiinnostaa, Karpolla on asiaa ei palaa ruutuihin tätä varten. Tajusin, että en luota ihmisiin enkä systeemiin, jonka puitteissa kauppaa tehdään.

Tilanne palautui mieleeni, kun istuin helsinkiläisessä pankissa asuntokaupoilla. Saatoin ajatella, että mitä tahansa teen, kukaan ei juokse säästöjeni kanssa pakoon. Täällä on pankkineuvoja, kahviautomaatti, oikeusvaltio, luottamusta.

Ajattelin aiemmin, että haluan opettaa lapsilleni, että maailmaan ja sen ihmisiin pitää luottaa. Vierailta voi pyytää apua, kadonnut lompakko löytyy, tyypit ovat lähtökohtaisesti kivoja, systeemi on meidän puolella. Vauvan hoitaminen on oikeastaan vain luottamuksen rakentamista. Vauvan pitää oppia luottamaan siihen, että hädissään ei tarvitse olla. Saa ruokaa, unta, lämpöä ja läheisyyttä. Vanhemman pitää oppia luottamaan siihen, että riittää. On hirveän raskasta olla koko ajan varuillaan, hälytystilassa. Siitä sairastuu. Kun lapset kasvavat, kysymys kuuluu: onko maailma luottamuksen arvoinen?

En ole yhtä huoleton kuin ennen (ja lisäksi olen realistisempi omien ”opetusteni” merkityksen suhteen). Yllättävät surut ovat horjuttaneet perusluottamustani, mutta on muutakin. En luota kykyymme kääntää ilmaston¬muutoksen suuntaa, demokratia ei olekaan itsestään etenevä voima, on ikävä kylmän sodan selkeitä asetelmia. Mitä jos lapset pitäisikin opettaa olemaan varuillaan? Mutta sekin tuntuu väärältä. Hävettää, että epäilin kiinalaista vuokranantajaa.

Osin epäröintiin vaikuttaa tämä uusi digitaalinen aika, jossa kaikki voi olla muuta kuin miltä näyttää. Millainen maailmankuva syntyy, jos joutuu koko ajan kysymään: onko kuva käsitelty, onko väite totta, onko video leikelty, mitä tässä myydään, onko tuo palmu olemassa, kuka tästä saa rahaa, oliko tämäkin huijausta. Tässä sitä tosiaan ollaan: myimme elämämme digijäteille, jotka eivät maksa veroja juuri mihinkään, ja lapset pitää opettaa kysymään, onko kaikki pelkkää valhetta. Masentavaa, jos media¬lukutaito tarkoittaa käytännössä kaiken epäilemistä.

Mauno Koivisto -dokumenttisarja Ylellä on kiehtova kuva ajasta, jolloin rakennettiin luottamukseen perustuva Suomi. Ei muureja talojen ympärille, kaikille kouluruoka ja oikeusavustaja yhteisistä varoista. Vihollinen on lähellä, ja tuttu. Tellervo Koivisto kuvaa dokkarissa ensikohtaamista miehensä kanssa. Matkalla työväentalon tansseista kotiin Mauno Koivisto puhuu totuuden olemuksesta. Miehestä jää luotettava vaikutelma. ”Ei sitä pysty selittämään, se oli tunne”, sanoo Tellervo Koivisto.

Luotettavuutta pidetään usein ihmisen ominaisuutena. Mutta se on vielä tärkeämpi yhteiskunnan ominaisuutena. Suomessa elämisessä on kyse paljon juuri luottamuksesta, ainakin on ollut. Jää energiaa muuhun, kun ei tarvitse koko ajan varmistella, varautua, epäillä, pelätä, rukoilla. Turvaverkko ei passivoi vaan aktivoi. Kun voi luottaa elämään, voi luottaa itseensä eikä kohtaloon. Kyynikko voi pitää luottamuksen Suomea sanahelinänä. Aina on ollut korruptiota ja tekopyhyyttä. Mutta kyynikkokin on saanut nauttia ajasta, jolloin meidänkin kerrostaloasunnon avainta säilytettiin iskän saappaassa oven ulkopuolella.