Image

Reetta Rädyn kolumni: Enemmän kuin vihavirta


Reetta Rädyn mielestä Twitter ei ole kauhea vaan kiva.
Kuvat Anja Reponen

Tiedän, että yleisesti ollaan toista mieltä, mutta: minusta Twitter on mukava, tärkeä ja avartava. Toistan itseäni, eli: minusta Twitter ei ole ihmiskunnan ilkeyden ilmentymä, jossa juhlivat vain uhriutujat ja väärinymmärtäjät, rasistit ja raivopäät. Minusta se on valtava mahdollisuus seurata maailmaa kerrankin niin, että rinnan ovat Iranin presidentti, kehitysvammainen aktivisti, intialainen feministi, eläköitynyt pappi, parhaat ystäväni ja eräs kissa.

Tietenkin tunnen Twitterin eli ihmisten alhaisen puolen ja tunnen naisia (jep: naisia), joiden on parempi pysyä pois kanavalta, jotta säilyvät järjissään. Twitter on myös mahdollisuus tutustua ihmisvihaan, ilkeyteen ja mielenterveysongelmiin.

Ja silti: otan toistuvasti esiin Twitterin hyvät puolet, sillä somesta itsestään on tullut uutisaihe. Twitterin täytyy kuulostaa täysin päättömältä, jos lukee vain siitä kirjoitettuja juttuja. Uskokaa: Trump ei ole Twitter, eikä Twitter ole vain pitkittynyt vänkkäys maahanmuutosta. On mahdollista olla kaltaiseni rajoja auki vaativa feministi ja silti avata tviittivirta kerta toisensa jälkeen kiinnostuneena. No, mitä nyt maailma? Vaikka mitä!

Tuntuu tärkeältä lausua: Twitter on miljoonien käyttäjien alusta, sitä ja tätä, typerä ja mahtava.

Tämä on niin kätevää: some-tutut haravoivat omat virtansa ja syöttävät linkit ja huomiot eteeni virraksi. Aina joku on paikan päällä, raportoi, kommentoi, avautuu, vitsailee, höpöttää, löytää videoita, kuvia, sitaatteja, maisemia, tutkimustuloksia, linkkejä, kuvasarjoja, kolumneja ja kampanjoita kohti jotain parempaa. Parasta palvelua!

Twitter ei totisesti ole ikkuna koko maailmaan vaan joihinkin osiin maailmoista, monet niistä sellaisia, joita en ilman näitä ikkunoita näkisi. Twitter saa mediassa kokoaan isomman huomion, ja koska tämä huomio usein typistää kaiken infantiiliksi inttämiseksi, tuntuu tärkeältä lausua: Twitter on miljoonien käyttäjien alusta, sitä ja tätä, typerä ja mahtava. Twitterissä poliitikkoja haukutaan, ja toimittajia. Saan itsekin solvauksia ja ivaa. Viha on ”tuomittavaa”, sehän on selvää, mutta voi sitäkin miettiä, mistä se kumpuaa. Syksyllä Suomessa tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että puolet poliitikkoihin kohdistuvasta vihaviestien massasta oli peräisin vain 200 käyttäjältä. 200 ihmistä terrorisoimassa valtavaa mahdollisuutta vuoropuheluun. Sietämätöntä!

Mikä avuksi? Joo voi muuttaa lainsäädäntöä, vedota some-kanavien omaan valvontaan – ja sitten voi osoittaa solidaarisuutta pilkatuille. Ainakin jos on jonkun näköinen nainen (”rumahko”, kuvasi eräs somettaja minua) ja on jostain jotain mielipiteitä, on syytä koota itselleen tukijoukko. Kun some vyöryy päälle, tukijoukot sanovat: älä välitä, täällä ollaan, et ole yksin, etkä edes rumahko.

Pekka Sauri – yksi Twitterin voimahahmoista, seuraajia noin 105 000 – kysyi eräänä syksyisenä päivänä tilillään: Mikä kokemus tai elämänvaihe on rakentanut minuuttanne eniten? Hän itse vastasi näin:

”Mulla se oli varmaan psykologiharjoittelukauteni silloisen HYKS:in psykiatrian klinikan eli Lapinlahden sairaalan suljetulla osastolla 1975-76, kun olin mitään ymmärtämätön 20-21-v. hippipoika.”

Vastauksia alkoi virrata. Kuntoutuspsykoterapia, vaikea ero, kasvojen palaminen, kuolleen lapsen synnytys, syöpädiagnoosi, nuoruus lastenkodissa, katko, työ vankilassa, väkivaltainen suhde, keskiolutbaarin pitäminen 90-luvun laman aikana, ja aina uudestaan alkoholi: ”Lapsuus ja nuoruus päihde- ja mielenterveysongelmaisessa rikotussa perheessä valitettavasti rakensi minut.”

Viestejä lukiessa oli vaikea ajatella somea likakaivona ja vihavirtana. Luin ketjua sydän syrjällään, ajattelin ihmisiä internetin eri laidoilla naputtelemassa vastauksia vento­vieraille, miettimässä sitä, miten hankaluuksien ollessa pahimmillaan ei tuntunut siltä, että tässä sitä rakennutaan omaksi itseksi.

”Mun ensimmäinen poikaystävä hukkui Kumpulan maauimalassa kesällä 1987. Hain hänet hyppyaltaan pohjasta. Hänen hukkumisen vaikutus on ollut suurin”, eräs nainen kirjoitti.

Kiitos jakamisesta, internetin ihmiset! Joskus digitaa-

lisessa avaruudessa voi kokea, että olemme täällä yhdessä, vaikka nuokkuisi yksin sohvalla kykenemättä itseohjautumaan muutosketterästi kohti menestystä, tai edes Alepaa.

Julkaistu: 15.11.2019