Muuttiko Me too -liike lopulta juuri mitään? – ”Seksuaalinen ahdistelu kuuluu yhä tyttöjen ja naisten arkitodellisuuteen”
Kaikenlainen naisten vähättely, kouriminen ja hameiden alta kuvaaminen synnytti Me too -liikkeen. Mutta eihän tällaista nyt enää ole, vai onko? Elokuvaohjaaja Reetta Aalto ja tutkija Satu Venäläinen lähtivät ruotimaan #metoon perintöä.
Tämän ikäisenä pitäisi varmaan jo osata suojella itseään ja pitää pää kiinni. Mutta olen sillä tavalla hölmö, etten osaa olla hiljaakaan, Elokuvaohjaaja ja kirjailija Reetta Aalto naurahtaa.
Tässä sitä istutaan kahvilassa puhumassa ”ikivanhasta” aiheesta, #metoo-liikkeestä. Mitäs sille kuuluu? Puhutaanko aiheesta edes enää?
Vai tyssäsikö aktivismi kuin kananlento ja ongelmat hautautuivat kaiken muun ”tärkeämmän” alle?
Siltä joskus tuntuu.
Yle esitti hiljattain Kati Laukkasen ohjaaman dokumentin PMMP-yhtyeestä, PMMP keikalla: Ei enää ikinä, ja siinä sitä taas oltiin: tämän asian äärellä. Realiteetit lävähtivät kasvoille ikään kuin ajankuva olisi ollut muinaishistoriaa. Vaan eipä ollut. Sitä vain tuppaa unohtamaan, millaista vähän aikaa sitten oli.
Siis että naista vähäteltiin, seksualisoitiin, kourittiin. Baarissa saattoi ohikulkiessaan tuntea yhtäkkiä kämmenen pyllyllään ja kun kääntyi vihaisena, sai vastaansa röhönaurun tai silmäniskun. Imarreltu kun olisi pitänyt olla.
Ja ajatella, että dokumentin mukaan osa 2000- ja 2010-luvun naisartisteista piti keikalla turvahousuja, koska hameen alta otettiin koko ajan valokuvia.
No mutta eihän nyt enää tällaista ole, eihän?
Ei kai, mutta tilalle on tullut kaikkea muuta hähmäistä. Aiheesta niin ikään kahvilaan keskustelemaan tullut dosentti Satu Venäläinen Helsingin yliopistosta on tutkinut seksuaalista häirintää ja väkivaltaa ja sanoo, että vallalla on semmoinen tapa, että se kiemurtelee irti kahleistaan ja kehittää uusia ilmenemismuotojaan.
Kun ongelmana on koko kulttuuri, niin sitä ei ratkaista vain sillä, että kielletään epätoivottu lähentely.
Mutta onhan se hyvä alku.
Elokuvaohjaaja ja kirjailija Reetta Aalto on tehnyt #metoon aiheista fiktiota. Hänen suostumuksesta kertova lyhytelokuvansa Buduaar oli osa naisiin kohdistuvaa vallankäyttöä eri näkökulmista käsittelevää Tottumiskysymys-elokuvaa. Myös hänen molemmat romaaninsa Vadim ja Musta aukko sivuavat seksuaalista väkivaltaa.
Aihetta on tullut siis pohdittua. Puolelta jos toiselta.
Joitakin vuosia sitten Reetta esitti stand up -numeroa, jossa hän ehdotti kiintiörunkkaajaa jokaiseen elokuvatuotantoon. Ohhoh, miksi? Koska runkkaaja kuului ja kuuluu yhä olennaisesti siihen maisemaan, jossa tytöt ja naiset elävät.
”Väkisinhän sitä alkaa tarkkailla maailmaa saaliin näkökulmasta.”
Muistellaanpa hetki lapsuutta.
Kun Reetta oli kymmenvuotias ja lompsi samanikäisten kaverien kanssa hevostalleille, polunvarren puskissa lymyili usein itsensäpaljastajia. Ennen internetin yleistymistä ysärillä puolestaan soiteltiin nuorten 059 -linjalle, jossa aina joku kuiskaavasti puhuva läähättävä äijä yritti tekeytyä varhaisteiniksi. Toisinaan linjalla sovittiin treffejä. Tapaamispaikaksi valikoitui aina se tietty Karkkipussi-kauppa, jonka ylätasanteelta saattoi ensin tarkistaa, ilmaantuiko paikalle se söötti poika popsimaan yhdessä merkkareita vai kuolaava namusetä kädet taskuissa. Jos tulija oli jälkimmäinen, tytöt naureskelivat ja pilkkasivat, aivan kuten ne kymmenvuotiaat heppahullut, jotka puhuivat puskajusseista säälien. Että rassukoitahan ne olivat.
Tällä tavoin yritettiin ottaa itselle valtaa, selviytyä tilanteesta ehjin nahoin.
Mutta oikeasti, kymmenvuotiaat.
Satu Venäläinen tunnistaa Reetan kuvaaman kasvumaiseman. Hän pohtii, mitä semmoinen saa aikaan pienessä tytössä ja nuoressa naisessa. Väkisinhän sitä alkaa tarkkailla maailmaa saaliin näkökulmasta.
Hänen tutkimuksiinsa osallistuneet teinit, niin tytöt kuin muunsukupuolisetkin, saattoivat esimerkiksi pimeän puiston läpi kävellessään riisua kuulokkeet korvistaan, että kuulisivat jokaisen mahdollisen risahduksen.
Ja kun kaikki kertautuu ja toistuu ja ikäviä juttuja tapahtuu aina vain, jättää se jälkensä naisen kehoon. Se pienentää sitä – ja samalla oma tila pienenee. Kanadalainen tutkija June Larkin kirjoitti jo vuonna 1997, kuinka tietty ”katuviisauden” oppi oli normaali osa naiseksi kasvamista.
”Sehän on aikamoista tasapainottelua, kun liian pornokaan ei saisi olla.”
Puskajussit ovat sittemmin kadonneet katukuvasta ja siirtyneet operoimaan nettiin niin kuin kaikki muutkin. Yhtä huolettomaan sävyyn kuin ysärin heppatytöt nykyteinit puhuvat dickpiceistä eli pyytämättä lähetetyistä peniskuvista. Niistä ei pitäisi muka välittää, mutta kun muistelee, miten hämmentävältä ja ristiriitaiselta omakin naiseksi kasvu tuntui, niin eivät ne sitä ainakaan yhtään helpota. Dickpicit rikkovat teini-ikäisen kasvurauhaa.
– Postfeministisen ajan ongelma piilee myös siinä, että samaan aikaan kun puhutaan naisten seksuaalisesta vapautumisesta ja voimaantumisesta, niin sitä tarjotaan yhä heteromiesten määrittelemin ehdoin, Satu Venäläinen selittää sitten.
– Niin, ja sehän on aikamoista tasapainottelua, kun liian pornokaan ei saisi olla. Siitähän muun muassa Erika Vikmania syytettiin, Reetta Aalto jatkaa.
Tunkkainen naisten jako huoriin ja madonnoihin tuntuu sekin yhä ihmeen elävältä. Jodelissa nuoret miehet jaottelevat tyttöjä ”pantaviin” ja ”tyttöystävämatskuun”. Nuoret naiset puolestaan kyselevät, mikä piirre on miehille ”turn-off” ja millainen vartalo olisi kuuma. Jopa pimpin pitäisi olla tietyn mallinen.
Kaiken tämän jälkeen ihmetellään, miksi nuoretkin naiset tuntevat haluttomuutta – vaikka olisivat miesten mielestä niin seksikkäitä.
”Niinpä uhrit joutuivat todistelemaan traumaattisia tapahtumia uudelleen ja uudelleen, ja joka kerta seurasi syyllistämistä ja paheksuntaa”
Reetta muistelee #metoon alkuaikoja. Liikehän käynnistyi juuri hänen alaltaan, elokuvamaailmasta. Toki Hollywoodista käsin. Elokuvamoguli Harvey Weinstein oli ensimmäisiä paljastettuja seksuaalista väkivaltaa harjoittaneista. Weinstein istuu paraikaa 16 vuoden kakkua, ja uusikin oikeudenkäynti on tulossa.
No, miltä se #metoo tuntui?
Reetan mukaan vaikka miltä.
Ensin oli odottava jännitys: Nytkö kaikki vihdoin paljastuu. Sitä seurasi suru alan naisten puolesta. Mitä on jouduttu kokemaan ja mistä on pitänyt vuosikausia vaieta: kähmintää, pahimmillaan raiskauksia. Opiskellessa kaikki tiesivät, että sen proffan kanssa ei kannattanut jäädä kahdestaan samaan tilaan.
Aluksi Reetta ajatteli helpottuneena, ettei hänelle onneksi ollut koskaan koskaan sattunut mitään.
Se oli totta kai puolustusreaktio. Semmoinen järjetön torjunta, kuten Reetta tunnetilaa kuvailee. Pikkuhiljaa muistoja alkoi pulpahdella pintaan. Olikin sattunut ja vaikka mitä.
Viimeinen reaktio oli syyllisyys.
Piti nimittäin reflektoida, millä tavoin oli itse mahdollisesti ollut mukana luomassa ilmapiiriä, jossa ahdistelua saattoi tapahtua. Reetta muistaa yrittäneensä olla yksi jätkistä, suorasukainen ja ronski. Ohjaajana hän myös käytti valtaa. Piti miettiä uudelleen mikä siinä asemassa kävi päinsä ja mikä ei.
”Koetapa itse asettua yksin auktoriteettiasemassa olevia miehiä vastaan.”
Kesti kuitenkin pitkään ennen kuin nimiä alkoi putkahdella esiin myös Suomessa. Media epäröi. Useat lehdet laittoivat tekeillä olevat juttunsa hyllylle. Pelättiin seurauksia, koska kyse oli liki aina sana sanaa vastaan -tilanteista. Piti saada kymmeniä samansuuntaisia kertomuksia, eikä sekään riittänyt.
Lopulta kyse oli vallan tarjoamasta mahdollisuudesta. Siihenhän seksuaalinen häirintä aina nivoutui.
Niinpä uhrit joutuivat todistelemaan traumaattisia tapahtumia uudelleen ja uudelleen, ja joka kerta seurasi syyllistämistä ja paheksuntaa. Että julkisuuttahan tässä haetaan – ellei jopa rahaa.
Mutta koetapa itse asettua yksin auktoriteettiasemassa olevia miehiä vastaan.
Sadun lempiajattelija, brittiläinen Sara Ahmed, kirjoittaa juuri tästä. Ahmed kuvaa tarkasti sitä, miten institutionaalinen valta rakentuu, miten se varjelee ja pönkittää välillä väärinkäytöksiä ja suojelee hierarkian huipulla olevia. Ja sitten tällä on käsite ”feministinen ilonpilaaja”. Kuinka sen jälkeen tulee joku ”nipo kukkahattutäti” torumaan, että näin ei saa toimia.
Mieleen tulee se baarissa naisten vartaloita silmät kiiluen tuijottanut miekkonen, jolle ystävättäreni huomautti asiasta. Mies huusi raivoissaan, että eikö täällä saa enää edes katsoa.
Siinä toinen yleinen argumentti: ”mitään” ei saisi muka enää tehdä, eikä naisia edes nätisti lähestyä.
”Mietin millaista se olisi, jos ihmiset voisivat aina kohdata toisensa pelotta ja vapaina. Millaista seksuaalisuus silloin olisikaan?”
Reetta Aalto ihmettelee PMMP-dokumentin jälkimaininkeja. Pian näet huomautettiin, miksi tämmöiset asiat, naisen kehollisuus, seksuaalinen itsemääräämisoikeus, takavuosien ahdistelu, oli nostettu dokumentin keskiöön. Miksei oltu keskitytty musiikkiin?
Reetan mielestä kriitikoiden kannattaisi miettiä, mistäs se PMMP oikein lauloikaan.
Mutta noin muutoin ei kannata jäädä kiinni nimipaljastuksiin ja yksittäisiin keisseihin. Kyseessä ei ole pelkkä PMMP-luokan ongelma.
Nimittäin aina kun moraalipaniikki puolesta ja vastaan on laantunut, valta kerää uudelleen voimansa. Ja nyt pitää mainita se kuuma termi, joka saa ihmiset heti ottamaan kantaa: patriarkaatti. Satu Venäläinen sanoo, että #metoon jälkeen uudet aggressiivis-maskuliiniset arvot ovat nousseet framille.
Niin sanottu manosfääri elää ja Andrew Taten kaltaisia macho-miehiä juhlitaan. Suomessakin on omat wannabe-Tatensa, jotka neuvovat nuoria miehiä olemaan ”boss” naissuhteissaan. Voi veljet, miten raskasta.
Mutta toki myös myönteistä kehitystä on tapahtunut. Esimerkiksi elokuva-alalla otettiin käyttöön intiimikoordinaattorit. Yliopistossa toimii tätä nykyä häirintäyhdyshenkilö. On luotu niin sanottuja turvallisia tiloja, ja kapakoistakin lentää ulos, jos erehtyy taputtelemaan vieraita peppuja.
Reetta muistelee keväisiä Jussi-juhlia. Kuinka televisiolähetyksen jälkeen gaalavieraat tanssivat korokkeella vapautuneina, toisilleen hymyillen. Ei tietoakaan menneiden vuosien ahdistavasta tunnelmasta. Sukupolvi oli osin vaihtunut – tai ehkä vain oltiin opittu olemaan toisin.
– Mietin millaista se olisi, jos ihmiset voisivat aina kohdata toisensa pelotta ja vapaina. Millaista seksuaalisuus silloin olisikaan, hän kysyy ja jatkaa saman tien itse:
– Eikö se jos jokin olisi seksikästä as fuck?
