Koulussa opetetuilla konsteilla ei aina erotakaan raudus- ja hieskoivua – ”Tunnusmerkit eivät aina päde”

Kaikille niitä on koulussa yritetty opettaa, rauduskoivun ja hieskoivun eroja. Rauduskoivun oksat riippuvat enemmän kuin hieskoivun, ja sen lehdet ovat kolmiomaiset, tyvestä leveät ja kärjestä suipot.

Hieskoivun lehdet ovat taas pyöreämmät, ja niiden reunaa menee yksinkertainen sahalaitakuvio. Rauduskoivun lehden sahalaita on kaksinkertainen.

Tällainen oli käsitys koivulajiemme eroista. Mutta tuoreen tutkimuksen perusteella maamme koivuyksilöt eivät olekaan aina sitä miltä näyttävät.

Kasvibiologian professorin Yrjö Helariutan vetämässä hankkeessa on selvitetty tähän mennessä noin 1 300 suomalaisen koivun perimä.

– Oppikirjoissa on tietyt tunnusmerkit, joiden perusteella voi päätellä, onko puu hies- vai rauduskoivu. Nämä tunnusmerkit eivät aina päde.

Eli kovasti hieskoivun näköinen puu saattaakin olla geneettisen perimänsä perusteella rauduskoivu tai päinvastoin. Lisäksi koivulajit myös risteytyvät keskenään ja näiden risteymien tunnusmerkit eivät välttämättä istu kumpaankaan lajiin.

– Ehkä liukumaa lajista toiseen kuin on enemmän kuin on ajateltu, Helariutta kertoo.

Koivut ovat Suomessa hyvin yleisiä. Hieskoivu on levinnyt koko maahan, rauduskoivu on lajina hieman eteläisempi. Perinteisen käsityksen mukaan hieskoivu sietää useammanlaisia ympäristöjä, varsinkin kosteita maita rauduskoivua paremmin.

Helariutan mukaan myös geenitutkimus toistaiseksi tukee ajatusta.

– Hieskoivun perimä on kooltaan isompi kuin rauduskoivun. Hieskoivu on ehkä paremmin varustautunut vaihteleviin oloihin.

Rauduskoivu on Suomen kansallispuu. Se on niin sanottu pioneeripuu, eli jos paljasta maata on tarjolla, rauduskoivu versoo siellä ensimmäisenä. Rauduskoivu vaatii kuitenkin valoisan kasvupaikan, eikä pidä märistä alueista.

Vaikka hieskoivulta kansallispuun status on jäänyt saamatta, se on rauduskoivua selvästi yleisempi, juuri siksi, ettei se ole yhtä tarkka kasvupaikkansa suhteen.

Molemmat koivut ovat kuitenkin Helariutan mukaan selvästikin sopeutuneet Suomen oloihin jääkauden jälkeisenä aikana mainiosti. Siitä todistaa jo niiden levinneisyys ja yleisyys.

– Me pyrimmekin selvittämään geenitasolla sitä, miten ja miksi koivut ovat menestyneet Suomessa.

Koivuja tutkitaan nyt kahdessa laajassa hankkeessa. Suomen akatemian Metsäpuiden biologian huippuyksikön tutkimus alkoi pari vuotta sitten ja jatkuu vuoteen 2029.

Tämän vuoden alussa alkoi Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoittama koivujen geneettisen monimuotoisuuden säilyttämistä tutkiva hanke.

Miksi tutkijat valitsivat juuri koivun? Yksi syy on se, mistä kansallispuun arvokin kertoo. Koivu on kaikille suomalaisille tuttu.

– Halusimme valita puun, joka on Suomessa ja pohjoisessa Euroopassa yleisesti kiinnostava. Lituruohoa, kasvikunnan hedelmäkärpästä, tutkii maailmassa noin kymmenen tuhatta tutkijaa.

Mutta lituruoho ei puhuttele suomalaisia, koivu puhuttelee.

Toinen, käytännöllisempi, syy on se, että koivun sukupolvien väli on lyhyt. Jo vuoden parin ikäinen koivu tuottaa siemeniä, jotka voi istuttaa saman tien. Tästä on paljon hyötyä perinnöllisyyden tutkimisessa.

Puut ovat yksilöitä. Helariutan vetämässä tutkimuksessa yritetäänkin löytää juuri niitä koivuja, joiden ominaisuudet ovat ihmisen kannalta erityisen hyviä.

Helariutta kertoo, että Maanmittauslaitos kartoittaa säännöllisin välein Suomen metsät puuyksilöiden tarkkuudella.

Näissä kartoituksissa löytyy esimerkiksi puita, jotka sitovat hiiltä muita paremmin tai kestävät vaikkapa kuivuutta poikkeuksellisen hyvin.

Tällaisten puuyksilöiden perimä kiinnostaa Helariuttaa. Tähän mennessä tutkimuksissa on sekvensoitu 1 300 koivun perimä. Tavoitteena on selvittää se kymmenestä tuhannesta puusta.

Näin tarkan tutkimuksen mahdollistaa se, että yhden puun perimän selvitys maksaa nykyään satasia, kun vielä parikymmentä vuotta aiemmin se olisi maksanut miljoonia euroja.

– Voidaan selvittää vaikkapa niiden kulmakunnan kingien perimä, jotka selviävät kuivilla paikoilla. Sitä geneettistä materiaalia voi käyttää vaikkapa jalostusohjelmissa.

Kuivuudensietokyky voi olla tarpeen, sillä ilmaston lämpeneminen lisännee kuivia kausia myös Suomessa.

Ilmastoon liittyen eniten koivuissa Helariutan tutkimustiimiä kiinnostaakin se, miten koivut saadaan sitomaan entistä enemmän hiiltä ilmasta.

Jos puusto sitoo nykyistä enemmän hiilidioksidia, sitä jää ilmakehään vähemmän lämmittämään ilmastoa. Kuten viime kuukausien keskustelu julkisuudessa on osoittanut, metsien muodostama hiilinielu on myös hyvin tärkeä Suomen kokonaispäästöjen kannalta.

Käytännössä koivut sitovat hiiltä, jos ne kasvavat nopeammin. Helariutta kertoo, että tähänkin tavoitteeseen pyritään etsimällä nopeasti kasvavia koivuyksilöitä, joiden perimää voitaisiin sitten käyttää siementenjalostuksessa.

Nopeakasvuisia koivuja voitaisiin sitten istuttaa talouskäytössä oleville metsäpalstoille. Sellaisten koivujen pitäisi tosin olla nopeakasvuisuuden lisäksi myös laadulta metsäteollisuudelle sopivia. Pinta-alaa tällaisille puille Suomessa löytyy.

– Nykyäänhän suurin osa meidän metsäpinta-alastamme on talouskäytössä.