Kun Helsingin keskustaa lähestyy Lahdenväylän suunnasta, Linnanmäen kohdalla alamäki kaartaa oikealle. Rinteeseen jäävät maailmanpyörä, suojellut vesitornit ja ennen kuin tie sukeltaa rautatien ali, veistos nimeltä Moduli.

Kain Tapper teki vuonna 1973 Helsingille kaupunginrakentajia esittävän työn teräsbetonista, samasta materiaalista, jolla kaupunkia tuolloin rakennettiin. Siinä se on seissyt, ei suinkaan törröttänyt, puolihuomaamattomissa graffitia juuressaan.

Paitsi nyt, kun etelästä ja pohjoisesta saapuu lähijunia, jotka pysähtyvät sillalle. Ihmiset tungeksivat alas Helsinginkadulle, Linnanmäelle, Kallioon, ketkä mihinkin. Moduli ottaa heidät vastaan.

Sturenkadun ja Helsinginkadun väliin jäävään kolmioon Linnanmäen raitiovaunupysäkin viereen on rakennettu kerrostalo, joka voisi olla kärjekkään muotonsa puolesta Helsingin Flatiron-rakennus. Helsinginkadun toiselle puolelle, siihen, missä oli ennen harhaanjohtavasti Diakoniapuistoksi kutsuttu rytö ja luiska pommisuojaan, on noussut kuusikerroksinen talo, jonka alakerrassa on taas yksi läppärikahvila Kallion uustyöläisille.

Lähikortteleista on täytetty löysät pois. On keittiöitä halki maailman, kivijalkakauppoja ja terasseja.

Näin ovat tekniikan tohtorit Mikko Särelä ja Riku Oja ja arkkitehti Matti Tapaninen suunnitelleet.

Kauan ennen Helsinginkadun aseman rakentamista Mikko Särelä istuu Hakaniemessä Rytmi-baarin pöydässä ja antaa tyylinäytteen.

”Kymmenen vuotta sitten arkkitehtiosaston kaupunkisuunnittelun materiaaleissa oli eri tontinrakentamistyyppejä. Omakotitaloalue 0,1, suurin luku tiivis kerrostaloalue 0,8 eli 800 asuinneliötä tuhannen neliön tontilla. Kantakaupungin tiiviit alueet ovat kolmea neljää. Nykyään kaikki kaavoittajat tuottavat tiiviille paikoille vähintään kolmea. 1980–90-luvuilla se ei ollut edes ajatuksena mahdollinen.”

Luvut tulevat ulkomuistista, sillä Särelä on pyöritellyt niitä päivittäin jo liki kymmenen vuotta. Vuonna 2009 hän perusti Facebookiin ryhmän Lisää kaupunkia Helsinkiin. Avausviesti alkoi näin:

Tervetuloa

Perustin tämän ryhmän siksi, että uskon Helsingin olevan parempi paikka, jos kaupunkia laajennetaan. En tarkoita maa-alan ryöväämistä 20-kilometrin päästä keskustasta, vaan keskusta-alueen laajentamista.

Näin varovaisena arviona uskon, että keskusta-alueella hyvin mielellään asuisi ainakin 200 000 ihmistä enemmän kuin sinne nykyisellään mahtuu. Keskusta-alueeksi itse parhaiten miellän keskustan tiiviit umpikorttelikerrostalot; tiheää rakentamista, jossa on asuminen, toimistot ja liikehuoneistot vieri vieressä.

Ryhmän nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Lisää asuntoja Helsinkiin. Helsingin asukasmäärä oli jo vuosia kasvanut nopeammin kuin asuntoja saatiin rakennettua. Markkinamekanismi toimi. Asuntojen hinnat nousivat varsinkin keskusta-alueella.

Särelän ryhmään kasautui kymmenien ihmisten joukko kaupunkinörttejä. Ryhmä oli heidän julkinen keskustelukerhonsa. Peli Helsingistä, jota voi karttakuvilla gryndata mielensä mukaiseksi. Joillekin ryhmä oli suoranainen harrastus, hurjimmille sellainen, joka alkoi viedä liikaa aikaa.

”Vuonna 2010 mä päätin, että tää on asia, jonka haluan muuttaa, ja liityin puolueeseen. Se helpotti asioita, kun pudotin käytännössä yhden harrastuksen pois”, Särelä sanoo.

”Jos 2009 oli visio siitä, että me halutaan Helsinki, jossa on enemmän kaupunkia, 2012 oli näkemys, miten se tehdään.”

Silloin Särelä kirjoitti kanssavihreiden Osmo Soininvaaran, Mari Holopaisen ja Otso Kivekkään kanssa pamfletin Seuraavat 400 000 helsinkiläistä ja lähti kuntavaaleihin.

Vaaleissa Helsingin valtuustoon nousi useita ”betonivihreitä”, Otso Kivekäs ja Hannu Oskala etummaisina. Särelä jäi rannalle. Facebook-ryhmä alkoi silti kasvaa. Vuonna 2013 jäsenmäärä saattoi kaksinkertaistua yhden kuukauden aikana. Perustettiin moderaatio, ja tehtiin säännöt yhdistämällä tieteellisen keskustelun periaatteita erään 200 ihmisen lastenhoitopostituslistan sääntöihin. Kaksi vuotta myöhemmin Valkeakoskella kasvanut Mikko Särelä valittiin vuoden helsinkiläiseksi.

Särelän päivätyö oli tutkia internetin verkostoja Aalto-yliopistossa, mutta kerran bussissa istuessaan hän tajusi lukevansa koko ajan kaupungeista. Keväällä 2015 hän vaihtoi alaa Aallon elinympäristöihin keskittyvän Living+:n projektipäälliköksi.

Nyt Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä on yli 16 000 jäsentä. Särelän ympärillä Hakaniemen Rytmi-baarin pöydässä istuu kuusi muuta ylläpitäjää, viisi miestä ja yksi nainen. He ovat viestintäkonsultteja, tutkijoita, muusikoita, arkkitehtiylioppilaita ja koodareita, kuten Helsinginkadun asemaa suunnitellut Riku Oja. He suhtautuvat kaupunkisuunnitteluun postimerkkeilijän hartaudella.

Sen huomaa myös ryhmän keskusteluja lukiessa. Kun Helsingin Sanomat teki vuosi sitten jutun Särelän, Ojan ja Tapanisen suunnitelmasta Helsinginkadun asemaksi, pian keskustelussa laskettiin jo junan pysähtymisaikoja, pohdittiin alueen kivilajin helsinkiitin soveltumista rakentamiseen, esiteltiin asukastiheyksiä ja ”quick and dirty” -karttaluonnoksia.

Keskustelu oli jatkunut jo kymmeniä viestejä, kun mainituksi tulivat myös valkovuokot, kaupunkiluonto ja kulttuurihistorialliset arvot – feministisen puolueen kaupunginvaltuutetun Katju Aron kahdessa perättäisessä viestissä.

Tyypillinen ketju. Tekijöidensä näköinen.

Särelä ja ryhmää niin ikään moderoiva Teemu Pyyluoma kertovat chättäilevänsä lähinnä tyhjistä tonteista – samalla tavalla kuin toiset juttelevat indielevyistä tai NHL-tilastoista. Kerran kuussa järjestetään kaupunkisuunnittelupubi, joka on erinomainen tekosyy muutamaan olueen ja sosialisointiin kaavamuutosfinessien varjolla.

”Kaikki internet-ryhmät päätyvät ennen pitkää järjestämään miittejä oikeassa maailmassa”, moderaattori Jiri Salin sanoo.

Sen lisäksi Lisää kaupunkia Helsinkiin on päätynyt muovaamaan oikeaa maailmaa. Oikeastaan se pyrkii siihen.

”Mä en koe tätä harrastukseksi, mulla on suuria betonisia unelmia ja missio, johon oon sitoutunut.”

Mikko Särelä oli kaupunkivaatimuksensa kanssa etujoukoissa. Helsingin virallista tulevaisuutta siitä tuli vuonna 2012. Excelin naksahdus vain, ja vuoden 2050 ennustettu asukasmäärä kasvoi 120 000 ihmisellä. Nopean kasvun ei enää edes uskottu taittuvan. Viimesyksyisen ennusteen mukaan ”perusvaihtoehto” lupaa Helsinkiin 774 000 asukasta vuonna 2050, nopea yli 850 000.

Jälkimmäisten lukujen pohjalta Helsingille suunniteltiin Yleiskaava 2050, jonka valtuusto hyväksyi lokakuussa 2016. Kaavassa oli kilometreittäin kaupunkibulevardeja ja tilaa asunnoille Malmin lentokentällä, keskuspuiston reunamilla ja Laajasalossa.

Kaikille se ei riittänyt.

Arkkitehti Matti Tapanisen toimiston seinällä on suuri Helsingin kartta. Se on täynnä oranssia kuviota. Valtavia länttejä Ilmalassa, Herttoniemessä, Santahaminassa, Haagassa. Pienempiä alueita on Kulosaaressa, radanlaidalla Helsinginkadun ja Nordenskiöldinkadun välissä ja Sörnäisten rantatien varressa.

Kuvio tarkoittaa taloja. Kartassa on utopia Helsingistä, jossa on tilaa kaikille, jotka kasvuennusteiden pohjalta kaupunkiin tulevat.

Toimiston omistaa monikansallinen suunnittelu- ja konsulttiyhtiö wsp, jonka projekteja ovat olleet muun muassa New Yorkin One World Trade Centerin, Trump Towerin ja Kuala Lumpurin Petronas-tornit. Tapaninen on sen Helsingin kaupunkiarkkitehtuuriyksikön päällikkö.

Tapaniselle kartta ei ole töitä sinänsä, vaan sparrausta.

Kaupunkisuunnittelupubissa hänet esitellään varjokaava-arkkitehdiksi. Kartan tuhannet ja tuhannet uudet talot ovat osa Urban Helsinki -ryhmän ehdotusta Helsingin yleiskaavaksi. Seitsenhenkistä joukkoa Tapaninen luonnehtii suunnitteluaktivistien työrukkaseksi. He ovat porukka, jolla on verkostot ja ammattitaito viedä ideoita pidemmälle.

Varjokaavaa hierottiin kuukausia, ja lopulta se esiteltiin Kaisaniemessä hotelli Arthurissa täydelle salille. Paikalla oli lukuisia korkeita virkamiehiä ja kuntapoliitikkoja, heidän joukossaan esimerkiksi vihreiden tuleva kaupunkiympäristön apulaispormestari Anni Sinnemäki.

”Me haluttiin julkaista tää ennen yleiskaavaa, että syntyisi pieni kilpailutilanne ja yleiskaavan pitäisi olla meitä nokkelampi ja parempi”, Tapaninen selittää wsp:n lounasruokalassa.

”Kaavassa mitoitus oli melko kohdallaan. Ajatus kaupunkibulevardeista, joiden varteen saadaan kolmannes asutuksesta, oli erittäin hyvä. Me arvosteltiin luontoalueiden kaavoitusta, koska tiiviin rakentamisen ajatus on säästää niitä. Nyt Vartiosaari ja Melkki joutui sivuraiteelle. Eli mä en keksi meidän kaavasta vielä mitään, mikä ei olisi toteutumassa.”

Kaava oli nimeltään Pro Helsinki 2.0, Eliel Saarisen vuonna 1918 suunnitteleman Pro Helsingfors -kaavan mukaan.

”Se oli desentralisaatiosuunnitelma, mutta nykysilmin se näyttää todella kompaktilta urbaanilta kaupungilta.”

Saarisen kaavassa Töölönlahti oli täytetty ja rautatieasema Fredriksbergissä eli Pasilassa. Nykyisen ratapihan halki kulki Kuningasaveny.

Arkkitehti Bertel Jungin suureellisin sanoin:

Meidän kaupungillamme ei ole mitään sellaisia suurempia mittoja, jotka maailman pääkaupungeille antavat suuruuden leiman; leveä virta, korkea akropoli, valtava aveny. Me tahtoisimme „Suur-Helsingissä“, josta me haaveilemme, nähdä mahtavan keskuskadun, joka suuruussuhteillaan ja kauneudellaan antaisi Suomen metropolille rakennustaiteellisen selkärangan sekä ulospäin julkisesti ilmaisisi sen henkistä merkitystä valtakunnan pääkaupunkina. Tähän vaadittaisiin jotakin enempää kuin Esplanaatikatu, jota ainoastaan voi katsoa kauniiksi yritykseksi, taikka Senaatintori.

Kuningasaveny oli ratkaisu myös tilaongelmalle, koska Suur-Helsingin keskusta olisi siirtynyt pohjoiseen. Samoin kehä Munkkiniemestä Pasilan kautta Hermanniin olisi ollut täynnä umpikorttelia jo vuosikymmeniä – kuten Mikko Särelä ryhmää perustaessaan toivoi.

Kuningasaveny pysyi vuosikaudet suunnitelmissa, mutta mitään ei ehditty rakentaa. Saarisen toisesta kaavasta, Munkkiniemen–Haagan alueesta, valmistui vain pieni pätkä Munkkiniemen puistotielle.

Se on yksinäinen, eurooppalainen bulevardinpätkä ratikkalinjan päätepysäkillä, Turunväylän sisääntuloportin nurkalla.

”Vuonna 1913 Helsingissä asui 160 000 asukasta. On laskettu, että Pro Helsingfors -suunnitelmassa olisi tilaa 500 000 asukkaalle. Se otettiin vastaan ihan kreisinä ajatuksena, mutta se toteutui jo 1960-luvulle mennessä”, Tapaninen sanoo.

”Ilmeisesti Saarinen kykeni ymmärtämään, että nää kaupungit vaan kasvaa.”

Suunnittelee kaupunkia maan johtava arkkitehti tai joukko nörttejä Facebookissa, se vaatii samaa kärsivällisyyttä. Utopiat rakennetaan aikojensa ihanteiden mukaan ja uskotaan ja toivotaan, että ne olisivat sadan vuoden päästä enemmän kuin surkea kadunpätkä.

Ne ihanteet, jotka Helsingissä lopulta voittivat, kirjoitti Väestöliiton toiminnanjohtaja Heikki von Hertzen pamflettiinsa Koti vaiko kasarmi lapsillemme vuonna 1946.

Vain hyviä asuntoja, vain kauniita avaria asuntoalueita, sen esipuhe vaati.

Hertzenin mukaan ”nykyaikainen kasarmikaupunki” ei tarjonnut mahdollisuuksia ”irroittautumiselle elämän kiireestä, lepäämiselle ja virkistymiselle luonnon läheisyydessä”. Se muuttaisi ”kiihkeän elämänrytmin kyllästämän” yhteiskunnan ihmiset ”roboteiksi” ennen pitkää.

Seuraavana vuonna Suomen ensimmäinen asemakaavaopin professori Otto Iivari Meurman julkaisi oppikirjan Asemakaavaoppi, jossa esiteltiin pariisilaista ”luonnottomuuteen asti tiivistynyttä” ja newyorkilaista ”huippuunsa tornistunutta” kaupunkia.

Meurman sen sijaan kaavoitti Espooseen Tapiolan, suomalaisen puutarhakaupungin, josta Asuntosäätiö kuitenkin rakensi Meurmanin visiota tiiviimmän. Se edusti Hertzeninkin ihanteita. Hänen pamfletissaan on valokuvia Taka-Töölöstä ja kuvateksti: ”Kuin kuolleiden kaupunkia. Ei ihme, että lapset täältä kaikkoavat.”

Lähiöiden aika oli Suomen suuri muutto. Helsinki kasvoi vuosirenkaittain kuin puu: kantakaupunki 1940-luvun alkuun asti, Lauttasaari, Haaga, Maunula, Herttoniemi 1950- ja 1960-luvuilla, kauinta kehää Pakilaa ja Mellunmäkeä 1970-luvuilla.

Laitamien lähiöistä piti tulla pienkaupunkeja, joissa teollisuustyöpaikat ja luonto olivat lähellä. Vastareaktio Tapiolan modernismiin oli tiiviys, mutta sekin oli tiiviyttä toisistaan erillisissä lähiöissä, ei tiheää kaupunkimattoa. Lopulta maailma ja lähiöt kasvoivat erilleen, ja ostarit typistyivät kaupoiksi ja keskikaljabaareiksi.

Katajanokan kohtalo on päinvastainen. Se rakennettiin 1910-luvulla kauppiaiden tiheäksi ja halvaksi asuinkeskittymäksi. 1960-luvulla asunnot eivät meinanneet käydä kaupaksi, sillä niistä puuttuivat vessat. Nyt ahtaat yksiöt on yhdistetty jugend-linnoiksi, joissa kuitenkin asuu niin vähän ihmisiä, ettei kaupunginosassa kannata pitää kummoisia palveluita.

Tai Jätkäsaari! Siellä vasta onkin Lisää Kaupunkia. Alue kantakaupungin laidalla, tiheä kuin Töölö. Mutta ei kukaan sinne palveluiden ja kuhisevan baarielämän perässä muuta. Ellei sitten kiinnosta notkua Verkkokaupassa.

”Kaikkien mielestä jotkut asiat on kivoja, mutta niitä ei välttämättä saada luotua tekemällä niille tiloja. Kaupunkeja voi hahmottaa niin pitkälle avantgarden ja kulttuurin ja marginaalien kautta. Kulttuuriseen hedelmällisyyteen ei useinkaan vaikuta koko. Tai sitä voi parantaa halpuus, harvuus tai taloudellinen syöksykierre. Ne asiat on arvaamattomia”, Mika Savela sanoo.

Savela on Hongkongissa Kiinan urbanisaatiosta väitellyt arkkitehti ja Arkkitehti-lehden tuore päätoimittaja, joka korostaa kommentoivansa yksityishenkilönä.

”Lkh:ssa on musta joskus vähän poikamaisen lapsellinen suhtautuminen kaupunkiin. Se on vastine sille, kun elämässä hienoa olisivat Applen tuotteet ja Tesla.”

Savela kertoo Hongkongista, joka on niin ultraurbaani, ettei siellä ole enää mahdollista tehdä mitään luovaa. Suomalaisittain hyvät asiat ovatkin alusta loppuun bisnestä.

Vertaus Helsingin ja maailman tiheimmän kaupungin välillä on tietenkin järjetön, mutta:

”Suomessa on aina kärsitty siitä, ettei meillä ole tarpeeksi tiiviyden hyviä puolia, mutta ei tajuta niitäkään hyviä asioita, joihin ollaan totuttu. Miten me katsotaan kaupungista luontoa ja toisinpäin”, Savela sanoo.

”Uudet kaupunkialueet rakennetaan projekteina. srv tekee tämän korttelin, yit tämän. On yksi ratkaisumalli ja projektikoko. Vanhoissa eurooppalaisissa kaupungeissa voi olla lääkäri Tötterströmin huvila talojen välissä. Ei sellaisia voi syntyä enää. Hedelmällinen keskustelu olisi, hyväksytäänkö lkh:ssa tämä rakentamisen status quo asuntojen tuottamisen varjolla.”

Savela osoittaa lehdessä olevaa kuvaa Keskuskadulla esitellystä Tikku-talosta. Kolme kerrosta, 37,5 neliötä.

”Tässä ajatus on ollut kysyä, mikä tämä on. Ja jos ei ole, niin miksi. Ja jos on, mihin niitä voisi syntyä ja kuka niitä tekisi.”

Kaupunkiryhmäläinen huumori on sitä, ettei ruskeita kirjekuoria kuulemma ole näkynyt. Pari lasia valkoviiniä. Siinä se. Suomessa ei ole korruptiota.

”Me parhaamme mukaan hommataan pokaa rakennusliikkeille”, Jiri Salin sanoo.

Siinä on totuuden hiven. Tiivistämisvimma on voitto suurfirmoille.

Helsinki on rakennettu niin väljästi, että jokainen talo Kehä III:n tai Kehä I:n sisään tiivistää kaupunkia jo itsessään, sanoo Helsingin yliopiston kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara.

”Tiivistämisestä on tullut rakennusliikkeille itsetarkoitus rakentaa pienempiä asuntoja kuin tutkitusti halutaan.”

Hän päivittelee Helsingin yksiövimmaa, vaikka niitä on enemmän suhteessa asuntokantaan länsimaisista kaupungeista vain Riiassa, Vilnassa ja Bratislavassa. Kööpenhaminassa alle 65-neliöisten asuntojen rakentaminen on kielletty.

Kaupunki on Helsinkiä tiiviimpi, koska se on vanhempi. 1950-luvulla siellä olivat vallalla ihan yhtä hajautetut ihanteet.

”Pekka Kuusi uumoili 1960-luvun sosiaalipolitiikassaan, että kaksiokauden ajasta olemme päässeet ohi 1980-luvulla. Yhteiskunnan pitäisi tukea ihmisiä, jotta he yltäisivät siihen, mitä huomenna pidämme välttämättömänä.”

Suomessa näin ei ole. Martinlaaksoon valmistuu juuri 15 neliön miniyksiöitä. Halpoja – paitsi neliöhinnaltaan.

”Entä sitten, kun sijoittajat häviää ja se alue vanhenee? Siinä on huonomaineinen lähiökortteli yhteiskunnan riesana ainakin 50 vuotta.”

Vaattovaara epäilee, että Helsingin yksiökuplalle on taloustieteellinen selitys, nimeltään Giffenin paradoksi. 1830-luvun Irlannissa oli nälänhätä, mutta perunan kysyntä kasvoi, ja siksi sen markkinahinta nousi koko ajan. Syy oli se, että ihmisillä ei ollut varaa syödä muuta kuin perunaa.

”Ei yhteiskunnan tehtävä oo tukea sen perunansyönnin lisääntymistä. Pitäisi miettiä, mitä asuntomarkkinoille tapahtuisi, jos meillä olisikin ylitarjontaa kolmioista”, Vaattovaara sanoo.

Nykyisille kaupunkisuunnitteluihanteille on peruste: kasautumisetu. Jan Vapaavuoren kaupunkisymposiumin ohessa julkaistussa pamfletissa Aalto-yliopiston kehittyvien suunnittelumenetelmien professori Anssi Joutsiniemi selitti sanan ”kaupunkilänkytyksen huipentumaksi”: – – jo puhe kaupungeista ilman kasautumisen etuja on mieletöntä. Mitä tällä hiljattain taloustieteen kautta suomalaiseen kaupunkidebattiin tuodulla käsitteellä milloinkin tarkoitetaan, on erittäin epäselvää.

Heikki von Hertzenin mukaan Mannerheimintie tarjosi asukkailleen vain ”kiviseiniä, ilmeettömiä ikkunarivejä ja runsain mitoin rumuutta”. Eli lähes samaa kuin Mannerheimintiellä nyt 70 vuotta myöhemmin. Keskustaan asti katu on sisääntuloväylä ja tuulitunneli. Satunnaisia erikoiskauppoja ja hengettömiä baareja, ei mitään kaupunkikulttuuria saati edes terasseja. Pohjoiseen päin edetessä henki tien liepeiltä vähenee entisestään, kohtuullisista liikennemääristä ja kauttakulkijoista huolimatta.

”Se on just sitä bulevardia sinne bussivarikoille asti. Aikamoinen väylä, vaikka sinne yritettäisiin rakentaa puita väleihin”, Vaattovaara sanoo.

Kaupunkibulevardit ovat kuohuttavin asia, mitä ”lisää kaupunkia” lopulta tarkoittaa.

Lisäksi:

Umpikortteleita.

Joukkoliikennettä.

Kävelyetäisyyksiä.

Halvempia asuntoja.

Kaupunkipolitiikkaa, jollaisesta suomalaisessa keskustelussa on vaiettu vuosikymmenten ajan, kiitos Hertzenin, Meurmanin ja keskustapuolueen.

Näitä ryhmässä piirrellään kaavaehdotuksiin ja lobataan virkamiehille asti. Tuloksia on saatu. Yleiskaavassa on nyt Särelän ajatus, että Vallilan Teollisuuskadusta tulee Pasilan ja Kalasataman muodostaman ”uuden keskustan” poikittaisakseli. Myös Koskelan sairaala-alueen kaavamuutos, pieni tiheä kerrostaloalue Käpylän kaupunginosan ja Lahdenväylän alkupään välissä, meni hyvin linjaan ryhmässä suunnitellun toiveen kanssa. Urban Helsingin varjoyleiskaavasta puhumattakaan.

Toki kaupunki ei ole vain kaavoja, vaan kulttuuria, kerrostumia ja kuhinaa, jotka saavat kaupungin tuntumaan kaupungilta.

”Ryhmän alkuaikoina me puhuttiin Otso Kivekkään kanssa, mitä mittareita kaupungille voisi olla paitsi se, että sen tunnistaa kun näkee. Silloin meidän idea oli, että pitää kävelyetäisyydellä ei-ketjuliikkeen kahvila, josta saa erikoiskahvia”, Mikko Särelä sanoo.

Onko oireellista, että tällekin on mittari?

”Joo on.”

Mittaria voi pitää lkh:n tavoitteena mikrotasolla. Laajemmassa mittakaavassa linja mukailee megatrendipuhetta: Helsinkiin pitää voida olla helppo muuttaa, ja kaupunkia pitää tukea maan kasvun veturina. Asunto-ongelma ratkeaa – ainakin ideaalimaailmassa – rakentamalla. Kuten ryhmän henkinen isä Osmo Soininvaara on usein kirjoittanut, kohtuuhintaisia asuntoja luodaan rakentamalla hyviä asuntoja. Jos niistä tulee turhan kalliita, markkinamekanismi auttaa. Kun Kehä I:n tuntumassa asuva perhe huomaa, että heillä on varaa siirtyä paremmalle paikalle kantakaupunkiin, tilalle voi muuttaa jostain kauempaa joku, joka on etsinyt paikkaa keskemmältä.

Se myös sekoittaa asujaimistoja, jolloin segregaatio korjaa itse itseään. Siis: järkevä lisärakentaminen on myös järkevää sosiaalipolitiikkaa.

”Tätä mekaanista sekoittamista on nyt 30 vuotta yritetty siinä onnistumatta. Helsingin sekoittuneimmat alueet on Taka-Töölö ja Haaga, eikä sillä ole mitään korrelaatiota esimerkiksi kaupungin vuokra-asuntojen määrään”, Mari Vaattovaara sanoo.

Hänestä ja professorikollegoistaan Anssi Joutsiniemestä ja Matti Kortteisesta on tullut kaupunkikeskustelun ankeuttajia.

”Aika usein on sellainen fiilis, että pilaan leikit ja otan ihmisiltä lapiot pois. Silti mä väittäisin, että mä olen hyvän kaupungin ideaalissani jopa radikaalimpi. Mulla ei vain ole reseptejä niin paljon tarjolla”, Vaattovaara sanoo.

Kortteinen on kerta toisensa jälkeen muistuttanut, että hänestä todennäköisin syy ihmisten pakkautumiseen Helsinkiin viime vuosina johtuu lamasta. Jo nyt Helsingin työikäinen väestö kasvaa vain ulkomailta muuttavien ansiosta.

Joutsiniemen mukaan tiiviin kaupunki-ideaalin esimerkit ovat syntyneet ajalta ennen nykyisenlaista kaupunkirakennetta, vaikkapa kaupunkibulevardit 1800-luvulta. lkh:n vaaliman kaupunki-ideaalin esikuvat ovat kärjistettynä niissä eurooppalaisissa kaupungeissa, joissa on keskellä kaunis vanha keskusta.

”Saadaanko nykyään samaa lopputulosta? Ilmiselvästi näyttää, että ei saada. On tiiviitä alueita, joilla ei oo mitään ominaisuuksia, joita kuvitellaan. ’Hyvä’ kaupunki ei muodostu parhaiden mahdollisten yksiköiden summana”, Joutsiniemi sanoo.

”Jos asiat oliskin noin helppoja, ne olisi keksitty jo ennen lkh-ryhmää.”

Jos toiveissa on nimenomaan kaupungintuntu ihmisineen, Joutsiniemi ihmettelee, miksi luupin alla on asutuksen tiiviys, eikä esimerkiksi ravintolaruuan verotus tai alkoholipolitiikka. Vaattovaara taas pyörittelee asumiskokeilua, jossa kaupunki vuokraisi jostain tietystä lähiöstä nuorille asuntoja selvästi alle markkinahinnan.

Ei tarvitse katsoa kuin Berliiniin, Detroitiin tai 2000-luvun alun Brooklyniin huomatakseen, kuinka luovat alueet ovat kasvaneet sinne, mihin ihmisillä on riittävän huokea muuttaa.

”Täydennysrakentamisella saadaan asuntoja sadoille, maksimissaan tuhansille asukkaille. Mittakaava katoaa hirveän helposti. Jätkäsaareen on tehty uutta kantakaupunkimaista aluetta 30 vuotta ja toivottu, että sinne nousee kaupunki. Jos se on tapa, millä asioita korjataan, meillä pitäisi olla 30 Jätkäsaarta tekeillä eri vaiheissaan”, Joutsiniemi sanoo.

”Ne 29 Jätkäsaarta määrittää Helsingin puuttuvan kehityslinjan.”

Tiivistäjien tavoittelema kaupunki taas on Mika Savelan mukaan sidottu lainalaisuuksiin, jossa pääkadun varrelta löytyvät kaikkialla ne tietyt jutut, joista saa sitä erikoiskahvia.

”Nykyajan mekanismit luovat hirveän siistiä kaupunkia ja striimlainattua kaupunkielämää. Ne jättävät hyvin vähän tilaa millekään epämääräiselle, vaikka on kulttuurihistoriallista tutkimusta siitä, kuinka paljon se epämääräinen on vaikuttanut länsimaisen kulttuurin muotoutumiseen.”

Vaattovaaraa risoo sama näköalattomuus. Kaupunki on mahdollisuus, jota ei käytetä. Rakennetaan hirveästi, mutta suunnitteludokumenttien ainut laadullinen ominaisuus on 5G-verkko.

”Missä on ne ihanteet, Tuusulan saksalaistyyppinen dekkarimaisema, jota ei oo missään, tai kaupunkielämä, jota sitäkään ei nyt oo. Ihan varmasti kummallekin riittää kysyntää.”

Toisille turhaa idealismia ei ole. Mikko Särelä on selvästi yksi heistä. Hänestä on kahdenlaisia nörttejä. ”On sitä kyynistä, joka ymmärtää asiat ja muistaa kertoa kaikille, että mistään ei tuu mitään. Sitten on tätä DIY-nörttikulttuuria, jota näkyy varsinkin softamaailmassa. Jos on ongelma, selvitetään miten se toimii ja häckätään se toimimaan. Mä olin itse kyynisellä puolella, mutta Otso Kivekäs muistutti, että me ei voida lakata uskomasta muutokseen, joka me halutaan saada aikaan.”

Tässä he nyt ovat, joukko itseoppineita kaupunkisuunnittelijoita, uskomassa muutokseen ja argumentoimassa professorieliittiä vastaan. Luvut ja yksityiskohdat he tietty osaavat ja antavat ryhmässä tutkijoiden kriittisille mielipiteille tilaa jo siksi, että sen prestiisi kasvaisi. Yhdistelmä on silti hauska, kun samaan aikaan internetin toisilla laidoilla velloo moraalipaniikki asiantuntijuuden kriisistä.

Mikko Särelä osaa esitellä professoreiden kriittisiä näkemyksiä kaupunkibulevardeista, katuverkkohierarkiasta ja lähiöiden väljyydestä, joissa kyllä ”on järkeä”, mutta hän ”ei tiedä, pitäisikö niiden olla kaupunkisuunnittelun normeja”.

”Me ollaan vähän sellaista realoporukkaa. Mihin voidaan rakentaa nyt ja huomenna, sinne rakennetaan. Kaupunkibulevardi ei oo täydellinen, mutta jos sinne voi laittaa kymmenen vuoden päästä taloja, se on mahtavaa”, Juhana Rantavuori sanoo.

”Ne on semmoisia tutkijan etuoikeuksia, että voi kertoa, että tässä on vika, eikä tarvitse miettiä, miten sitä ratkaista”, Teemu Pyyluoma jatkaa.

Varsinaisia urbanismin vastaisia näkemyksiä ei juuri ryhmässä kuulu. Tai ainakin ne ovat ”helposti diskreditoitavissa”.

”Jos joku sanoo, että otetaan bulevardit pois, se on 80 000 ihmistä!” Juhana Rantavuori puuskahtaa.

Vuonna 1961 kanadalainen journalisti, kirjailija ja aktivisti Jane Jacobs julkaisi kirjan Life and Death of American Cities.

Arkkitehtimiehet pilkkasivat Jacobsia kotirouvaksi samalla, kun tämä pyyhki heidän autokaupunkikäsityksillään lattiaa. Jacobs loi ”uutta urbanismia”: Tiheyttä, käveltävyyttä, julkista liikennettä. Katuja, jotka eivät ole väyliä vaan tiloja. Kaikkea sellaista, joka tekisi kaupungista tiiviimmän ja viihtyisämmän, kaduista turvallisempia ja siinä sivussa helpottaisivat naisten vapautumista kotoa. Feminististä kaupunkisuunnittelua ennen kuin etuliitettä tarvittiin.

Ihannekaupunginosa oli vehreä ja taiteilijoiden kansoittama Greenwich Village New Yorkissa.

Ajatukset ovat yhä erittäin kurantteja, sanoo Anssi Joutsiniemi. Sinänsä.

”Mutta elävätkö ihmiset enää samalla tavalla kuin ihmiset 60-luvun Greenwich Villagessa? Kodin ympäristön sijaan menee koko ajan enemmän aikaa töissä, toisissa kaupunginosissa tai kesämökeillä. Jokainen päivä, jonka Helsingistä viettää lomaillen Pariisissa, on Helsingin katuelämältä pois”, Joutsiniemi sanoo.

”Me ollaan menty siihen, että shoppaillaan katunäkymiä, fiiliksiä, tunnelmia ja paikkoja pikemmin kuin rakennettaisiin omista ympäristöistä sellaisia.”

Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmä on kaupunkisuunnittelun Football Manager. Rakentaminen on sopivan helppoa, kunhan selaa karttoja ja kuvittelee.

Kymmenen vuoden kuluessa voinee kävellä Helsinginkatua länteen ja katsoa unelmaansa virtuaalilasien läpi.

Ellei oikea asema ole jo valmistunut Modulin kupeeseen.

Vuoden 2017 tammikuussa ryhmässä käytiin pitkä keskustelu, yksi monista samasta aiheesta. Sen aloitti vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo. Hän huomautti, että Helsingin kaupungin yleiskaavakeskustelussa kaksi kolmasosaa puheenvuoroista oli miesten käyttämiä. Naiset puhuivat sotesta.

Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä vaikutti Honkasalon mukaan olevan samanlainen meno. Ryhmän keskustelukulttuuri oli vääränlainen ja sille pitäisi tehdä jotain.

Honkasalo tuntui sanallistavan monien naisten huolen. Heitä pelotti osallistua keskusteluihin, joissa jyräävät numerot. Ja tutkimukset. Ja jäisenloogiset nörtit. Miehet, jotka tutkitusti yliarvioivat omaa osaamistaan. Eikä niin sanotuista pehmeistä aiheista, kuten päivähoidosta, ryhmässä juuri puhuttu.

Kiinnostus patologiseen numeroiden pyörittelyyn johtui ”rakenteista”. Ongelma, jonka tunnistamisesta on hyvä aloittaa.

Ylläpitäjiensä mukaan Lisää kaupunkia Helsinkiin on Suomen parhaiten moderoitu Facebook-ryhmä. Mutta se on internetissä ja internet on sellainen kuin on.

Moderaattorit korostavat ryhmän vaalivan meritokratiaa. Paras argumentti voittakoon. Säännöissä lukee, että ryhmä on poliittisesti sitoutumaton ja sen aktiiveissa useiden puolueiden jäseniä. Tosiasiassa se on niin lähellä vihreitä, ettei sitä ihan perusteetta nimitetty Helsingin Sanomissa ”soininvaaralaisten Hommaforumiksi”.

Ryhmää tutkinut kaupunkisosiologian dosentti Pasi Mäenpää sanoo, että ryhmää kannattaisi ajatella vähän kuin puolueena. Se ei voi tarjota kaikkea kaikille.

Mutta valta on katsojan silmässä. Se, mikä on toisille kaupunkisimulaatioharrastus, on toisille poliittinen teräsnyrkki, jossa on jäseniä yli viisi kertaa enemmän kuin Suomessa arkkitehtejä.

Sellainen vaatii tasa-arvoseikkojen huomioimista ja tilan antamista jokaisen ihan ikiomille ajatuksille. Se taas käy huonosti yhteen meritokratiaperiaatteen kanssa.

Lisäksi kaupunkisuunnittelu on monilta osin teknistä ajattelua, ja siitä puhuminen on vaikeaa ilman numeroita. Ne ovat silti paljon yksinkertaisempia kuin vaikkapa valtiontalouden kaltaisessa monoliitissa.

Mechelininkatu on 31 metriä leveä. Siihen ei mahdu kahta autokaistaa, pyöräkaistaa, ratikoita, lehmuksia ja levennettyjä jalkakäytäviä, ellei siirrä taloja. Länsimetron laiturit ovat 90-metrisiä. M200-sarjan metrovaunu 44-metrinen.

”Metrin mitta ei ole neuvottelukysymys. Voi olla tilanteita, että kadulle pitäisi saada kiskot, mutta ne ei vaan mahdu”, Teemu Pyyluoma sanoo.

”On hirveän mielenkiintoista seurata julkista debattia, jossa määrällisistä asioista puhutaan adjektiiveilla. Nämä ovat aiheita, joissa ihminen pystyy olemaan ihan puhtaasti väärässä”, Jiri Salin jatkaa.

Jos luvut eivät ole kunnossa, joutuu hakkaamaan päätään numeerisiin reaaliteetteihin. (Malmin lentokentästä puhumista on rajoitettu siksi, että sen puolustajat kaappasivat kaikki ketjut.)

”Ideologinen kysymys on, millaista kaupunkia kukin haluaa. Siinä ei ole oikeaa tai väärää. Mutta jos käytännön kysymyksiin vastaa ideologisilla argumenteilla, metri on yhtäkkiä 1,2 metriä. Ja kun siihen argumentoi vastaan, että silloin kapasiteetti ei riitä tai silta romahtaa, syytetään teknokratiasta”, Tuomas Saloniemi sanoo.

”Mä näen tämän ihan pedagogisena projektina. Kun toistaa sata kertaa, mitkä on tiheydet ja tehokkuusluvut, aina ne joku oppii”, Juhana Rantavuori jatkaa.

On kritiikissä perääkin. Lkh-aktiivien enemmistö koostuu 30–40-vuotiaista miehistä, jotka eivät pelkää manifestoida nippelitietouttaan. Tunnekylmiä insinööriajattelijoita siis, erityisesti niiden mielestä, jotka pitävät muuta sukupuolistereotypisointia erityisen problemaattisena. Paheksumisen aiheeksi riittää sekin, että Jiri Salin moderoi myös Hommaforumia.

Honkasalon aloittamassa keskustelussa esitetyn kritiikin moderaattorit ottivat vastaan todella diplomaattisesti.

Pian moderaattoritiimiin ilmoittautuivat myös sen ensimmäiset naiset. Toinen on pöydän nurkassa istuva arkkitehtiylioppilas Emilia Pohjanpalo.

”Jossain vaiheessa tuntui, että kaikesta vaadittiin tosi tarkkaa faktaa. Sanoi mitä tahansa, piti olla hyvä jos ei laskukaava valmiina”, Pohjanpalo sanoo.

Nyt ryhmässä on menty parempaan suuntaan. Koko jäsenistössä sukupuolijakauma on nykyään noin 50–50.

”Mutta kyllä se on niin, että sanomisille pitää olla jotain pohjaa. Ei ole hyvä, että ollaan ’mutku ja ’mun mielestä’ ja keksitään fiiliksille esimerkkejä, jotka ei ole rinnastettavissa.”

Kun kaupunkisimulaattoripeli SimCityä suunniteltiin 1990-luvulla, sen tekijät törmäsivät ongelmaan. Todellisessa maailmassa oli todella paljon parkkipaikkoja.

”Mittasin ensin pienehkön lähikauppani pihaa ja järkytyin, kuinka paljon parkkipaikka oli kauppaa suurempi. Alun perin pelissä piti tehdä oikeita kaupunkeja, mutta tajusimme pian, että oikeassa maailmassa oli ihan liikaa parkkipaikkoja”, pelin pääsuunnittelija Stone Librande kertoi The Atlanticin haastattelussa 2013.

Jotta pelistä ei tullut SimParkkipaikkaa, tekijöiden ratkaisu oli kuvitella, että parkkipaikat ovat maan alla. Pelaajia he huijasivat. Kaupan yhteydessä oli kuusi tai seitsemän ruutua, stadioneilla kunnolliset parkkipaikat, mutta mitään tekemistä todellisuuden kanssa määrillä ei ollut.

Eikä se mitään. Illuusio riitti. Pelistä tuli menestys. Tärkeintä oli tunne, että pääsi suunnittelemaan ja rakentelemaan itse. ■