Mari Hynninen oli uupua, kun häntä tarvitsivat samaan aikaan lapset ja muistisairas äiti
Mari Hynninen purki kuormittavan elämäntilanteen aiheuttamaa ahdistusta yltiöpäisellä suorittamisella. Nyt hän sanoo vastaavassa tilanteessa oleville, että riittää, kun tekee parhaansa.
Harrastusralli oli vihdoin yhdeltä illalta ohitse. Vantaalainen Mari Hynninen kyyditsi kolmea nälkäistä kouluikäistä lastaan harrastuksista kotiin ja odotti hetkeä, kun hän saisi istahtaa pitkän päivän jälkeen rauhassa kotisohvalle. Lasten fysioterapeuttina työskentelevän Hynnisen päivät olivat kiireisiä.
Automatkalla puhelin soi. Linjan toisessa päässä oli vieras ihminen, joka oli löytänyt hänen äitinsä harhailemasta kotinsa lähettyviltä. Ilta jatkuikin rauhallisten kotipuuhien sijaan visiitillä äidin luona ja sen varmistamisella, että hänellä oli kaikki hyvin.
Hynnisen äiti oli sairastunut Alzheimerin tautiin pian eläkkeelle jäätyään ja sai diagnoosin 64-vuotiaana vuonna 2012. Jo sitä ennen Hynninen kantoi pitkään huolta äitinsä yksinäisyydestä.
Hynninen purki ahdistustaan yltiöpäisellä suorittamisella.
Kymmenen vuotta sitten arki tuntui Hynnisestä usein selviytymistaistelulta. Muistisairas äiti asui kotihoidon turvin omillaan. Hynnisen ja hänen puolisonsa siihen aikaan 15-vuotias poika pelasi jalkapalloa, 12-vuotias tytär harrasti taitoluistelua ja perheen nuorimmainen, 6-vuotias poika oli synnynnäisesti sydänvikainen. Kahdeksan vuoden iässä hänelle oli tehty neljä avosydänleikkausta vuonna 2015.
– Silloin äitikin oli huonossa kunnossa, muut lapset harrastivat ja minä valvoin lastensairaalassa. Elämä oli aikamoista tasapainoilua, Hynninen muistelee.
Kun hän sitoi jäähallissa luistimia tyttärensä jalkaan, puhelin soi ja äiti kaipasi apua, milloin mihinkin asiaan.
– Tunsin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Koko ajan ajattelin olevani väärässä paikassa väärään aikaan.
Noina vuosina Hynnisellä ei ollut omaa aikaa juuri ollenkaan. Hän heräsi varhain aamulla ennen muuta perhettä ja kävi väsyneenä juoksulenkillä. Silti liikunta oli oman jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta ehdottoman tärkeää.
Hynninen purki ahdistustaan yltiöpäisellä suorittamisella. Hän teki jatkuvasti käsitöitä, virkkasi ja neuloi tai leipoi yömyöhään, jotta saisi edes hetken omaa aikaa. Se kostautui liian lyhyinä yöunina ja väsymyksenä.
– Siihen aikaan vaadin itseltäni ihan hirveästi. Vedin päivästä toiseen eteenpäin samaa oravanpyörää suorittaen, ajattelematta sen kummemmin omia tunteitani tai jaksamistani.
Hynninen arvelee jaksaneensa väkipakolla, koska pitää itseään peruspositiivisena ihmisenä, joka ei ole masennukseen taipuvainen.
– Toisaalta omalle romahdukselleni olisi ollut aikaakaan.
Äiti oli kärsinyt pitkään yksinäisyydestä erottuaan Hynnisen isästä vuosikymmeniä aiemmin. Äiti ei koskaan löytänyt rinnalleen uutta kumppania, vaikka tytär toivoi hartaasti, että tämä kohtaisi vielä uuden onnen.
– Muistan jo nuorena aikuisena ahdistavan tunteen siitä, etten kyennyt auttamaan äitiä hänen yksinäisyydessään tai voinut ottaa siitä vastuuta.
Hynnisen mielestä äiti oli pitkään masentunut. Muistisairauden myötä hänestä tuli entistä itkuisempi ja vetäytyvä, etäisempi.
– Tietoisuus hänen yksinäisyydestään tuntui pahalta. Itselläni oli kauhea härdelli lasten kanssa ja pohdin toistuvasti, miten voisin paikata oman vanhempani yksinäisyyttä. Samalla ymmärsin, ettei se käytännössä ole mahdollista.
Hän yritti houkutella äitiä erilaisiin eläkeläiskerhoihin ja kannustaa liikkumaan ihmisten ilmoilla, mutta äiti ei innostunut.
Kun äidin muistisairaus alkoi, hän menetti ongelmanratkaisukykynsä ja alkoi toistelemaan samoja asioita. Jos ovi ei auennut avaimella, hän luovutti eikä yrittänyt edes uudelleen. Pullan leipominen ei enää onnistunut.
– Siinä samassa ystävien tapaaminen jäi, koska niiden järjestely nimenomaan vaatisi tilanteiden hahmottamista ja sen pohtimista, minne mennään ja milloin.
Samalla monet ystävät lakkasivat soittelemasta ja pitämästä yhteyttä äitiin. Mari Hynninen arvelee, että he kokivat muistisairaan lähestymisen ja hänen kanssaan kommunikoinnin liian vaikeaksi.
Hynninen ja hänen äitinsä asuivat 10 kilometrin päässä toisistaan ja tapasivat viikon tai kahden välein. Jos päiviä edellisestä näkemisestä kului, syyllisyys alkoi kalvaa tyttären mieltä.
Kun äidin kunto vielä salli, hän osallistui perheen arkeen ja tuli mieluusti auttelemaan lastenhoidossa. Muistisairauden edetessä visiitit vähenivät.
Kun Hynninen kävi kylässä äitinsä luona, hän tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että koko vierailu kului arkisista asioista huolehtimiseen.
Tyttären huoli oli jatkuvaa. Äiti harhaili kotoaan ja oli jäädä useita kertoja ulos pakkaseen nukkumaan. Hynninen osti äidilleen ranteeseen laitettavan paikantimen, jota äiti paineli ja soitteli sen avulla vahingossa jatkuvasti.
– Haastavinta oli olla koko hälytystilassa: missä äiti menee, onko hänellä kaikki hyvin?
Kun Hynninen kävi kylässä äitinsä luona, hän tunsi huonoa omaatuntoa siitä, että koko vierailu kului arkisista asioista huolehtimiseen: pillereiden laskemiseen ja sen tarkastamiseen, oliko äiti ottanut lääkkeensä. Tiskien ja pyykin pesemiseen, laskujen maksamiseen ja postien läpikäymiseen.
– Tuntui, että olin kotihoitaja, joka tuli vaan tekemään askareita. Olisin kaivannut normaaleja rupatteluja ja kahvihetkiä äidin kanssa, mutta kaikki aika meni asioiden toimittamiseen.
Hynninen purki pahaa mieltään miehelleen, jolla oli lämpimät välit anoppiinsa. Yhteinen huumori auttoi vaikeinakin aikoina.
– Tuntui helpottavalta elää sitä hetkeä ihmisen kanssa, joka tiesi koko ajan missä mennään.
Viimeiset neljä vuotta elämästään äiti asui hoivakodissa. Muutto oli Hynniselle valtava helpotus.
– Taakka tippui sydämeltäni. Hoivakodissa äiti ei ollut enää yksinäinen vaan viihtyi siellä.
Äiti menehtyi keuhkokuumeeseen 73-vuotiaana marraskuussa 2021. Surusta huolimatta tytär oli onnellinen, että äiti sai vihdoin lähteä.
– Olin menettänyt tuntemani ihmisen jo vuosia aiemmin, nyt hyvästelin vain kuoret. Silti menetys otti koville.
Hynninen muistaa kuullensa sanonnan, että muistisairas ihminen kuolee kahdesti. Se on hänen mielestään totta.
Miten ihmeessä selvisin niistä vuosista? Sitä Mari Hynninen on pohtinut lukemattomia kertoja. Erään kerran hänen ystävänsä vitsaili tekevänsä hänestä huoli-ilmoituksen stressaavan elämäntilanteen vuoksi.
Kun aikaa on kulunut, nyt 49-vuotias Hynninen on oppinut katsomaan itseään lempeämmin. Toivomaan, että hän olisi osannut keskittyä enemmän omaankin hyvinvointiinsa.
– Olen harmitellut paljon sitä, miksi soimasin koko ajan itseäni. Olisin voinut päästää itseni paljon helpommalla. Kunpa olisin osannut olla itselleni armollisempi.
Jälkikäteen hän on pohtinut, että arki olisi voinut olla hitusen helpompaa, jos työaikoja olisi saanut muokattua joustavammiksi. Oman kuormituksensa keskellä hän ei kuitenkaan edes ymmärtänyt pyytää tämänkaltaisia järjestelyjä työantajaltaan.
Hynnisen esikoinen on nyt 25-vuotias ja opiskelee Vaasassa, 22-vuotias tytär opiskelee Tampereella ja 16-vuotias asuu kotona ja opiskelee ammattikoulussa. Arjessa on taas omaa aikaa ja vapautta. Sen hän käyttää ulkoiluun koiran kanssa, aktivismiin ja kuntapolitiikkaan, pyöräilyyn ja talvisin hiihtoon. Nykyään hän käy juoksemassa silloin kun huvittaa.
Muistot omasta raskaasta elämänvaiheesta palaavat mieleen herkästi, kun hän kuuntelee vanhemmistaan huolta kantavia ystäviään.
– Toivon aina, ettei kukaan syyttelisi itseään. Jos tekee parhaansa, se riittää. Niin äitinikin minulle opetti, kun olin lapsi.
Sarjassa käsitellään väestön vanhenemisen vaikutuksia perheisiin ja ihmissuhteisiin.
Vertaistukea ja tunteiden hyväksyntää
Joka kolmas työssäkäyvä hoitaa läheistään. Näin kertoo Anna-Maria Kuri, joka työskentelee hanketyöntekijänä Läheisenä työelämässä -hankkeessa.
Maria Akatemian ja Miina Sillanpään Säätiön kolmivuotinen hanke on tarkoitettu 40–65-vuotiaille, jotka huolehtivat oman työnsä ohella läheisestään. Valtaosa, jopa 84 prosenttia, hankkeessa mukana olevista hoivaajista on naisia.
– Monet eivät edes tunnista itseään läheishoivaajan roolista, koska pitävät toisen auttamista itsestään selvänä eikä heillä ehkä ole virallista omaishoitajan statusta.
Hankkeen tarkoituksena on tarjota läheistään hoitaville valtakunnallisesti maksutonta tukea uupumuksen ehkäisemiseksi vertaisryhmätoiminnan ja yksilökeskustelujen avulla. Vuoden 2024 loppuun asti kestävään hankkeeseen on tähän asti ottanut yhteyttä reilut 70 ihmistä.
Kurin kokemuksen mukaan ikääntyviä läheisiään hoitavia työikäisiä yhdistää usein jatkuva syyllisyyden tunne.
– Oman ajan jakaminen hoivaamisen, työn ja omien kotiasioiden yhteensovittamiseksi on paletti, joka voi aiheuttaa paljon riittämättömyyttä.
Usein hoivaajat tinkivät omasta hyvinvoinnistaan ja harrastuksistaan. Omat tarpeet ohitetaan herkästi. Monille hoitovastuun jakaminen on vaikeaa esimerkiksi yhteiskunnan tarjoamien tukipalvelujen kanssa.
– Silloin tunnekuorma kasvaa. Turhautumisen ja ärtyneisyyden tunteet lisääntyvät. Stressi ja huoli näkyvät pahoinvointina ja se heijastelee kokonaisvaltaisesti hoivaajan koko elämään, Kuri sanoo.
Mutta miten jatkuvaa syyllisyyttä ja riittämättömyyttä voisi käsitellä?
– Tärkeintä on hyväksyä kokemansa tunne. Huono omatunto ei ole paha asia vaan kertoo rakkaudesta ja välittämisestä. Itsensä syyllistämisen sijaan olisi hyvä osoittaa myötätuntoisia ajatuksia omiin vaikeisiin tunteisiin. Todeta, että on tehnyt sen minkä voi.
Kurin mielestä olisi myös hyvä hahmottaa, mihin kaikkeen omilla teoillaan voi vaikuttaa – ja hyväksyä se, että kaikkea ei voi hallita.
Hänen kokemuksensa mukaan moni saa helpotusta avoimuudesta. Kun omasta kuormittavasta tilanteesta kertoo vaikkapa työyhteisössä, kynnys hakea apua madaltuu ja kaikenlaisten väärinymmärrysten määrä vähenee.
Kurin mukaan 91 prosenttia Läheisenä työelämässä -hankkeeseen yksilötapaamisiin osallistuneista tuntee saaneensa apua keskusteluista hankkeen työntekijöiden kanssa. Vertaistukiryhmän jälkeen 75% koki voimavarojensa kasvaneen toiminnan myötä.
– Vertaistuen voima on suuri. Ei ole mitään arvokkaampaa, kun omien kokemusten jakaminen ihmisille, jotka tietävät mitä käyt läpi.
Päivitys 1.2.2024 klo 9:58 otsikkoa muutettu
