Kuluneen kesän jatkunut – ja edelleen jatkuva – julkinen keskustelu ja kinastelu fasismista ja etenkin rasismista on pannut miettimään, onko keskustelussa kyse jostakin muustakin kuin pelkästään fasismista ja rasismista.

Voisiko kyse olla myös siitä, että osapuolien lähtökohdat keskusteluun/kinasteluun poikkeavat ratkaisevasti toisistaan?

Toinen puoli on ahdistunut maailman tilasta ja demokratiaa ja ihmisoikeuksia uhkaavien ilmiöiden yleistymisestä.

Toista puolta taas ei niinkään ahdista – ainakaan samat asiat – vaan paremminkin jurppii vastapuolelle asemoidun joukon ”maailmanparannus” ja ”hyvesignalointi”: luulevatko nuo olevansa parempia ihmisiä? On helppo kuvitella, miten terapeuttiselta ellei suorastaan nautittavalta tuntuu ärsyttää ihmisiä, jotka ”minun fiilikseni” mukaan asemoivat itsensä ”meidän” yläpuolellemme.

Ollaan inhimillisten tunteiden ja niiden aiheuttamien reaktioiden ytimessä.

Mieleen palaavat tunnelmat 70- ja 80-luvun vaihteen suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Yhtä alakulttuuria otti aivoon toisen alakulttuurin meininki, usein jo pelkkä vaatetus tai kampaus: luulevatko nuo…?

Silloiset nuoret ovat nyt kuusikymppisiä, ja kaikki heistä eivät ole vieläkään päässeet traumoistaan. Sosiaalinen media taas näyttää pitäneen huolen siitä, että osa nuoremmasta polvesta on perinyt ne samat traumat.