Image

Rakkaus niinku sai Juha Itkosen väittelemään kirjan sukupolven kanssa.

Rakkaus niinku sai Juha Itkosen väittelemään kirjan sukupolven kanssa.

Kolumni | Rakkaus niinku sai Juha Itkosen väittelemään kirjan sukupolven kanssa.
Teksti Juha Itkonen
Mainos

Tapasin Johannes Ekholmin juuri ennen kuin hänestä tuli sukupolvensa ääni. Oli helmikuu 2014, ja Ekholmin yhdessä ohjaaja Akse Pettersonin ja Q-teatterin näyttelijöiden kanssa luoma Kaspar Hauser oli äskettäin saanut ensi-iltansa.

Niin kuin tiedämme, esityksestä tuli valtava menestys. Se olikin loistava: tuore, raikas, hauska ja ajankohtainen.

Kaspar Hauserin ensi-illassa tajusin myös ensimmäisen kerran olevani keski-ikäinen. Siihen asti olin kuvitellut kuuluvani kulttuurikentän nuorimpaan sukupolveen. Nyt nämä tyypit näkivät maailman näin ja käsittelivät sitä tällaisin keinoin. Setämäinen tunteeni vain vahvistui, kun Ekholm vielä iski käteeni äskettäin ilmestyneen kirjansa. Sen nimi oli: Graafinen suunnittelu. Käytännöt. Tekniikat. Strategiat. Se ei ollut opas vaan romaani. Mahdollisesti.

Jos se oli, Rakkaus niinku on Ekholmin toinen romaani. Sekään ei edes yritä toteuttaa tiettyjä romaanimuotoon liittyviä odotuksia vaan lähtee rohkeasti luomaan omia lakejaan.

Alkuasetelma on näytelmällinen. Sekä luottotietonsa että elämänhalunsa menettänyt kolmekymppinen Joona on paennut pahaa maailmaa isänsä hirsihuvilaan Kirkkonummelle. Isä on kertaalleen eronnut kuusikymppinen, joka on äskettäin kirjoittanut oman taistelunsa. Poika kokee isänsä projektin loukkaavan hänen yksityisyyttään.

Isän ja Joonan keskinäiset väittelyt ovat kirjan selkäranka. Toisen tason muodostavat Joonan naispuolisen ikätoverinsa kanssa käymät chat-keskustelut. On muutamia muitakin juttukavereita: romaanin kerrotaan koostuvan yhden viikon aikana keväällä 2016 käydyistä keskusteluista, jotka Joona on litteroinut kirjalliseen muotoon. Teos houkuttelee uskomaan autenttisuuden illuusioon, sijoittamaan Johannes Ekholmin suoraan Joonan paikalle, vaikka näin tuskin on.

Dialogista koostuvaa romaania lukee mielellään. Loppua kohti taival käy raskaammaksi, mutta se ei johdu niinkään muodosta, enemmänkin jatkuvasti voimistuvasta halusta väitellä kirjan kolmikymppisten kanssa.

Rakkaus niinku on nimittäin ahdistunut ja ahdistavakin kirja. Jos se on sukupolviromaani, olen onnellinen, että kuulun edelliseen sukupolveen. Ehdin elää sentään osan aikuisuudestani rauhallisemmassa ajassa, vähän varmempien työmahdollisuuksien äärellä.

Ymmärrän informaatiotulvan. Ymmärrän pätkätyö-tuskan. Mutta työstä vapautumisen unelmaa en ymmärrä, enkä sitä, että mikä tahansa työsuhde lopulta olisi vain työnantajan rikastumista työntekijän kustannuksella.

Mietin et ku hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää oo vaan sosiaalinen turvaverkko perustuu joko sukulaisuuteen tai velanottoon. Romaanissa ajatuksen esittää Joonan chat-romanssi SAD91RL, mutta Helsingin Sanomien haastattelussa Ekholm itse sanoi lähes sanasta sanaan samoin. Tämä on typerää. Voi sanoa hyvinvointiyhteiskunnan olevan uhattuna. Tai että osia siitä on ankarasti karsittu. Mutta maassa, jossa edelleen on ilmainen koulutus ja ilmainen julkinen terveydenhuolto, ei voi tosissaan väittää, ettei hyvinvointivaltiota enää ollenkaan ole. Jos sukupolvikokemus rakentuu tälle totuudelle, se rakentuu valheelle.

Rakkaus niinku on kuin Kaspar Hauser ilman huumoria. Syntyy kuva totisesta sukupolvesta, jota vapaus masentaa ja joka ehkä siksi pyrkii jonkinlaiseen ajatukselliseen totalitarismiin. Pitää elää ja ajatella oikein. Väärin on kapitalismi. Väärin on ydinperhe ja sortavat patriarkaaliset rakenteet. Vääryydet ovat ilmiselviä mutta liian suuria korjattavaksi, Joona onnistuu vain ajattelemaan itsensä umpisolmuun. Tämänkin hän tietää – osa hänen tuskaansa syntyy siitä, että hän niin lakkaamatta ja piinallisesti tarkastelee omia ajatuksiaan ja tunteitaan.

Huolestuttavaa kyllä, kirjan henkilöistä samastun vaivattomasti Joonan isään. Aivan niin kuin hänkin, lukiessani väliin ärryn, väliin hellyn. Tekisi mieli ottaa syliin ja silittää. Ei elämä sentään noin vaikeaa ole. Ei maailma ole noin mätä. Mutta näin ajatellessaan sitä on tietenkin jo lopullisesti luovuttanut; vanhentunut, vaurastunut ja lakannut välittämästä. On nelikymppinen valkoinen cis-mies, vielä kolmikymppistäkin sellaista syyllisempi. ■

Julkaistu: 2.12.2016