Kaikki kävi: salakuuntelu, kiristys ja lahjonta – Miten rajussa brittimediassa marinoitunut pomo johtaa amerikkalaista laatulehteä?

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Artikkeli on alun perin julkaistu 23. kesäkuuta 2024.

Vuoden 2002 maaliskuussa 13-vuotias Milly Dowler poistui viimeistä kertaa kotoaan Englannin Walton-on-Thamesissa. Vanhemmat ilmoittivat tytön katoamisesta poliisille. Etsinnät alkoivat. Tapauksesta uutisoitiin laajasti.

Noihin aikoihin samojen uutisaiheiden perässä juoksi reilut kymmenen eri brittitabloidia ja puolisen tusinaa vakavampaa sanomalehteä. Eräs News of the World -tabloidilehdelle työskentelevä tutkija halusi päihittää lehden kilpailijat ja hakkeroi Dowlerin matkapuhelimen. Hän etsi viestejä, jotka antaisivat vihjeen tytön olinpaikasta, ja saattoi samalla poistaa joitakin viestejä, minkä seurauksena tytön perhe toivoi turhaan, että tämä olisi yhä elossa.

Dowlerin ruumis löydettiin muutaman kuukauden päästä. Vuosia myöhemmin Britannian poliisi löysi todisteita tytön puhelimen hakkeroinnista sekä näyttöä siitä, että News of the Worldin toimittajat olivat hakkeroineet myös monien muiden ihmisten (näyttelijöiden, urheilijoiden, prinssi Harryn) puhelimia juttuaiheiden perässä.

Kansalaiset tyrmistyivät: millainen hirviö hakkeroisi kadonneen lapsen puhelimen? Dowlerien perhe ja lukuisat julkisuuden henkilöt haastoivat News of the Worldin ja sen emoyhtiön oikeuteen. Yhtiön omistaja Robert Murdoch lakkautti lehden ja maksoi useiden vuosien aikana miljoonien puntien edestä vahingonkorvauksia. Prinssi Harryn kanne on yhä vireillä.

Kerron tästä kaikesta sen vuoksi, että kyseinen jupakka toimii taustana toiselle tarinalle. Se taas koskee The Washington Post -sanomalehteä, jossa työskentelin itsekin aikoinaan, aluksi pääkirjoitustoimittajana ja sen jälkeen kolumnistina.

Mutta ennen sitä haluan vielä mainita, että Britannian puhelinhakkerointiskandaali oli poikkeuksellinen vain yhdessä mielessä: sillä oli kielteisiä seurauksia lehdelle ja sen omistajalle. Useimmiten näin ei ollut.

Päinvastoin, puhelimien hakkerointi, puheluiden salakuuntelu, kiristys, poliisien lahjonta ja avokätiset korvaukset käytetyille lähteille olivat olleet hyväksyttyjä toimintatapoja brittimedian tietyissä piireissä jo hyvinkin kauan.

Sen onnellisen vuosikymmenen aikana, jonka vietin Britanniassa toimittajana – The Spectatorissa, Evening Standardissa sekä kolumnistina The Sunday Telegraphissa, ennen siirtymistäni Postiin – työskentelin useiden loistavien päätoimittajien ja erinomaisten toimittajien kanssa. Näin monen tuskailevan sen kanssa, oliko tunkeileva sensaatiolehdistö hyväksi Britannialle.

Kukaan ei kuitenkaan voinut kiistää voitontavoittelun logiikkaa. Kun The Sun hankki itselleen nauhan, jolla prinsessa Diana juttelee James Gilbeyn, oletetun rakastajansa kanssa, tai kun Mirror päätti julkaista transkription silloisen prinssi Charlesin ja tämän rakastajattaren välisestä keskustelusta, lehdet tekivät niin, koska se kasvattaisi niiden myyntiä.

Myös jotkut perinteiset sanomalehdet toimivat samoin. Vuonna 2009 Telegraphin toimittaja Robert Winnett ja päätoimittaja Will Lewis maksoivat noin 111 000 euroa tutkijalle, joka oli saanut haltuunsa varastettuja tietoja, joiden mukaan brittiparlamentaarikkojen kulukorvauksiin liittyi väärinkäytöksiä. Winnett ja Lewis osuivat kultasuoneen: paljastuksesta seurasi skandaali, useat kansanedustajat erosivat ja Telegraph-lehteä myytiin satoja tuhansia kappaleita.

Brittitabloidien kiivas keskinäinen kilpailu synnytti uudenlaisen tavan kirjoittaa uutisia. Jo kauan ennen sosiaalista mediaa brittiläinen keltainen lehdistö hyödynsi kokeilumielessä vihaa ja muita tunteita, puolueellisuutta ja polarisaatiota yleisön huomion saamiseksi ja ylläpitämiseksi. Joskus se rakensi skandaaleja julkkisten ympärille. Joskus se hyökkäsi maahanmuuttajia tai ulkomaalaisia vastaan. Joskus se valjasti käyttöönsä taitavia kirjailijoita ja toimittajia, mistä syystä Britanniasta löytyy heitäkin runsaasti.

Matkan varrella sensaatiolehdistö kehitti modernin populismin kielen jo kauan ennen kuin populismi sanana vakiintui arkikäyttöön. Jokainen julkkis, poliitikko ja instituutio, oli se sitten Euroopan unioni, Britannian oikeuslaitos tai kuninkaallinen perhe, oli vapaata riistaa.

Halu haalia lisää lukijoita kaikin keinoin hämärsi lopulta rajan sensaatiolehdistön ja perinteisten sanomalehtien välillä, etenkin siinä ekosysteemissä, joka tunnetaan joskus nimellä ”Tory press”, Tory-lehdistö: Rupert Murdochin sanomalehdet, Telegraph Media Group ja Daily Mail.

Arvostetut sanomalehdet etsivät jatkuvasti parhaita päätoimittajia ja etevimpiä toimittajia ja rekrytoivat heitä usein tabloidien puolelta. Perinteisten sanomalehtien toimittajia houkutellaan usein tekemään juttuja myös keltaiselle lehdistölle; olen itsekin tehnyt niin useita kertoja. Samaan aikaan myös Tory-lehdistön ja konservatiivipuolueen välinen raja hämärtyi, kun toimittajat, mukaan lukien entinen pääministeri ja Telegraphin kolumnisti Boris Johnson, hyppivät edestakaisin niiden välillä (sama ilmiö on nähtävissä myös Britannian politiikan vasemmalla laidalla).

Lopulta kilpailu lietsoi suoranaista julmuutta, eikä pelkästään poliitikkoja ja julkisuuden henkilöitä kohtaan. Tuolloin oli, ja on ehkä yhä, normaalia, että uusi päätoimittaja aloitti kautensa irtisanomalla joukon toimittajia. ”Kissanpentujen hukuttamista”, luonnehti eräs omistaja käytäntöä. Sen oli tarkoitus olla kohteliaisuus.

Lewis aloitti uransa Mail on Sunday -sanomalehdestä ennen siirtymistään Financial Timesiin, missä hän julkaisi useita paljastusjuttuja. Sen jälkeen hän siirtyi Murdochin omistamaan Sunday Timesiin. Kuten mainittua, hänestä tuli Telegraph-lehden päätoimittaja ja lopulta Dow Jonesin toimitusjohtaja ja Murdochin omistaman Wall Street Journalin kustantaja. En ole koskaan tavannut Lewisiä. Kaikesta päätellen hän on ystävällinen, hurmaava ja erittäin lahjakas.

Hän myös elää urallaan opittujen sääntöjen mukaisesti. Hänen nimensä nousi äskettäin esille oikeusjutussa, joka liittyy ammoiseen puhelinhakkerointiskandaaliin (joka ei vain suostu häviämään julkisuudesta) ja hänen väitetään tarjonneen NPR-mediayhtiön toimittajalle haastattelua yksinoikeudella vastineeksi siitä, ettei tämä kirjoittaisi aiheesta juttua.

Kukaan Lontoossa ei välttämättä olisi ihmetellyt asiaa, mutta Washington Postissa ei olla totuttu toimimaan tällä tavoin, aivan kuten siellä ei ole tapana maksaa toimittajien lähteille korvauksia. Lewis riitaantui äkillisesti Washington Postin nyt jo entisen päätoimittajan kanssa, kenties osittain sen vuoksi, että hän pyysi myös tätä olemaan julkaisematta juttua aiheesta.

Lewis päätti korvata päätoimittajan Winnettillä, miehellä, joka auttoi Lewisiä tämän uran tärkeimmässä paljastusjutussa Telegraphissa. Syyt olivat varmasti kaupalliset: Winnett saa skuuppeja, skuupit tuovat lukijoita ja lukijat ovat sitä, mitä sanomalehti tarvitsee.

Mutta Washington Post saa myös skuuppeja; se vain hankkii niitä eri tavalla. Kollegani Stephanie McCrummen, entinen Washington Postin toimittaja, joka oli mukana tekemässä paljastusjuttua Ray Mooresta (Yhdysvaltain senaattoriksi pyrkivä ehdokas Alabamasta oli ahdistellut teinityttöjä), kirjoitti eilen, että hänen työryhmänsä ei koskaan maksanut korvauksia lähteille, ja siihen oli erittäin hyvä syy:

”Washington Postin uutistoimituksen maine perustuu lukijoiden luottamukseen. He voivat luottaa siihen, että toimittajat eivät maksa lähteilleen, saati sitten varasta asiakirjoja, hakkeroi tietokoneita tai harjoita mitään muitakaan vilpillisiä uutistenkeruukeinoja, jotka on yhdistetty tietynlaiseen brittijournalismiin sekä pahimmanlaatuiseen amerikkalaiseen sensaatiolehdistöön.”

McCrummen arvelee, että Postin Moore-uutisoinnin vaikutukset olivat niin suuret, koska ihmiset luottivat lehteen. Moore hävisi vaaleissa.

Kukaan ei ole tuonut tätä kovin selvästi esille, mutta toimituksissa vallinnut huoli sekä Winnettiä että Lewisiä kohtaan saattaa liittyä miesten aiempien työtehtävien politiikkaan sekä eettiseen toimintaan ja mahdollisiin eturistiriitoihin.

Lewis perusti PR-toimiston, joka kantaa yhä hänen nimikirjaimiaan ja jonka kautta hän tarjosi Financial Timesin mukaan neuvoja muun muassa Johnsonille ja konservatiivipuolueelle. Winnett on työskennellyt pitkään Telegraphissa, sanomalehdessä, jonka läheiset suhteet konservatiivipuolueeseen ovat olleet tiedossa aina. En tiedä, olisiko hän tuonut Washington Postiin poliittisesti värittynyttä otsikointia, mutta arvelen, että osa toimittajista pelkäsi hänen tekevän niin.

Emme saa koskaan tietää, oliko pelko aiheellinen, koska Winnett on jo poissa. Kapinamielialan noustua uutistoimituksessa Winnett erosi kesäkuun puolivälin jälkeen Washington Postin päätoimittajan tehtävästään.

Jotkut hänen brittikollegoistaan Lontoossa puolustivat häntä huvittavan puolueellisella tavalla. Murdochin omistama Times julkaisi Winnettistä artikkelin, jossa viitattiin vain ohimennen lähteille maksettuihin rahoihin ja muihin journalismin etiikkaa uhmaaviin käytäntöihin, jotka olivat kuohuttaneet Postin toimitusta. Niiden sijaan artikkelissa keskityttiin väitteeseen, jonka mukaan ”toimituskunnan kapina” Winnettiä vastaan oli saanut alkunsa siitä, kun tämä oli ”nostanut esiin virheitä lehden tavassa käsitellä Gazan sotaa”.

Sunday Timesissa Gerard Baker, Wall Street Journalin entinen päätoimittaja, arvosteli Postin toimittajia ”tekopyhiksi” ja kutsui sanomalehteä ”vasemmistolaisen, edistysmielisen woke-ideologian luotettavaksi äänitorveksi”. Samanlaista kieltä voisi yhtä hyvin kuulla vaikkapa Sean Hannityn suusta.

Mutta ennen kuin tästä jutusta tulee täysimittainen kulttuurisotameemi (ovelat, julmat oikeistolaiset britit vastaan tunteilevat, woke-vasemmistolaiset amerikkalaiset) on syytä mainita, että tätä saagaa kerrottaessa Britannian konservatiivipuolue, joka elänyt jo pitkään symbioosissa Tory-lehdistön kanssa, on parhaillaan luhistumassa.

Tämä luhistuminen johtuu osittain brexitistä, Tory-lehdistön ajamasta populistisesta politiikasta, joka on tehnyt Britanniasta, jos ei muuta, niin ainakin köyhemmän. Toisin sanoen kaikki ne sanomalehdet eivät olleet hyväksi Britannialle – eikä kaikilla myöskään mene kovin hyvin. Telegraph-konsernin omistukseen on liittynyt epävarmuutta jo kuukausien ajan. Sekä Sun että Daily Mail, kuten lähes kaikki muutkin mediat ympäri maailmaa, menettävät vauhdilla levikkiään ja mainostulojaan.

Mitä tahansa temppuja ne aikoinaan käyttivätkään kilpailijoidensa kukistamiseen, ne eivät välttämättä toimi enää pitkään.

Eikä ihme: ihmiset Washingtonissa, Lontoossa ja kaikkialla maailmassa hukkuvat epäeettisesti hankittuun informaatioon. Asiat, jotka aikoinaan järkyttivät ihmisiä ja aiheuttivat skandaaleja, ovat nyt netissä kaikkien saatavilla ja vieläpä ilmaiseksi.

X, Facebook, Telegram ja YouTube ovat vieneet vihan, tunteellisuuden ja puolueellisuuden tasolle, jota yksikään sanomalehti ei pysty koskaan saavuttamaan. Tekoälyohjatut somekampanjat menevät vielä pidemmälle. Tabloidisoituminen on jo nähtävissä kaikkialla ympärillämme. Markkinat on kyllästetty. Emme kaipaa Washington Postin panosta kaiken muun päälle.

En osaa ennustaa sanomalehtien tulevaisuutta, enkä edes rohkenisi yrittää. Mutta jos Lewis haluaa tukeutua Washington Postin maineeseen ja luottaa lehden nykyisiin toimittajiin, hän voi luotsata lehden väljemmille markkinoille panostamalla sen laatuun, uskottavuuteen ja luotettavuuteen. Sitä kautta voi myös löytää lukijoita, jotka ovat valmiita maksamaan lehdestä, ja nimenomaan näiden ominaisuuksien vuoksi.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.