Raju sairauskohtaus pakotti Ilu Heiskasen muuttamaan elämäntapojaan – ”Tuollaiset kokemukset muistuttavat, että elämän peräseinä häämöttää”

Komea hattu erottuu kaukaa. Sitä koristaa värikäs papukaijan sulka, joka hohtaa auringonvalossa kuin sudenkorento. Näyttelijä Ilkka Heiskanen, tuttavien kesken Ilu, näyttää farkkurotsissaan ja pyöreissä aurinkolaseissaan bluesrokkarilta, joka on juuri putkahtanut ulos hämyiseltä klubilta Nashvillessä.

Paitsi, ettei nyt olla Amerikassa, vaan etelähelsinkiläisessä kahvilassa. On lounasaika, mutta Ilun edessä on pelkkä kahvi ja lasillinen vettä. Jos mukana olisi joku perheen­jäsenistä, hän todennäköisesti patistaisi hoikistunutta näyttelijää syömään.

Viime vuonna läheisten ja tuntemattomienkin huoli tuli Ilulle tutuksi. Tulehdus keuhkoissa aiheutti sairaus­kohtauksen ja kiidätti miehen sairaalaan. Tutkimuksissa Heiskasella todettiin alkava keuhkoahtaumatauti.

Ilu toppuuttelee huolehtijoita, vaikka ymmärtääkin säikäyttäneensä monet. Niin hänelle kävi ensin itsellekin.

– Ei tässä mitään hätää enää ole, olen täydessä iskussa. Mutta hemmetin hyvä pysähdys se oli. Tuollaiset kokemukset muistuttavat, että elämän peräseinä häämöttää ja tässä hortoillaan jo tuulikaapin puolella, 61-vuotias taiteilija tuumaa.

Rankka kokemus on pakottanut Ilunkin muuttamaan elämäntapojaan. Kokonaan eroon tupakasta hän ei ole päässyt, mutta sytyttää sätkän yhä harvemmin.

– Ei siinä oikein ole vaihtoehtoja. Jos poltan entiseen malliin, tauti pamahtaa kunnolla päälle.

Aika juoksee liian nopeasti. Sen on Ilukin huomannut. Rinnalta on poistunut jo monia rakkaita ystäviä ja kollegoita. Sellaisia kuin Antti Litja, jonka ehtymättömän puheenparren Ilkka kuulee vieläkin korvissaan.

Ilkka myöntää, että toisinaan omaakin peilikuvaa on hämmentävää katsoa. Hän sanoo samaistuvansa vanhukseen, joka näkee junan ikkunan heijastumassa nuoren itsensä. 61-vuotiaan kuoren alla asuu yhä se nuori kolli, joka seikkaili vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, karkasi meksikolaisen tyttöystävän kanssa Kaliforniaan ja työskenteli rodeoklovnina.

– Kehoni vanhenee, mutta sielultani ja mieleltäni olen vieläkin nuori. Sisältäni löytyvät ne samat tunteet ja ajatukset kuin nuorempana.

Heiskasen työtahtia eivät ole mitkään diagnoosit hiljentäneet. Alkuvuodesta Ilkka juhlisti sivuosa-Jussia, jonka hän sai roolistaan Hetki lyö -elokuvassa. Heiskanen näyttelee tarinassa alkoholisoitunutta miestä, joka tavoittelee ulospääsyä viinanhuuruisesta sokkelosta Espanjassa.

– Kun luin käsikirjoituksen, ihokarvat nousivat pystyyn ja innostuin heti. Tarinassa oli hieno rytmi ja näyttelijänäkin tilaa toteutukselle. Ohjaaja Jukka-Pekka Valkeapää on nero, Ilu kehuu.

Kesän Ilu viettää Sotkamossa, jonka Marjex Stadionteatteriin hän ohjaa Huovisen Erikoiset -näytelmän. Lavalla Ilua nähdään yhdessä Mari Perankosken, Jouni Hynysen ja Heikki Vihisen kanssa. Syksyllä vuorossa on rooli Fellinin La Stradassa, jonka Suomen ensiesitys nähdään Teatteri Avoimissa Ovissa Helsingissä.

Miten tällaista tahtia voi jaksaa?

– Välillä ihmettelen sitä itsekin. Hoen jatkuvasti, että nyt rauhassa vaan, ei ole mihinkään kiire. Töihin lähteminen tympäisee aina ensin, mutta kaikki unohtuu heti, kun ryhdyn hommiin. Tämä on sellainen hullu elämäntapa: ilmankaan ei oikein osaa olla.

Toisinaan Ilkka yllättää itsensä hätäilemästä. Elämässä on vielä niin paljon asioita, joita hän haluaisi tehdä. Toisaalta vuodet ovat tuoneet kiirehtijään tolkkua ja oivalluksen, että suorittaminen on turhaa. Pari vuotta sitten hän luopui jopa kalenterin käytöstä, koska huomasi sen aiheuttavan vain turhaa stressiä.

– Lopulta tärkein juttu on se, että pitäisi osata vain olla. Se on sitä elämän todellista arvokkuutta, ei ympäriinsä sätkiminen ja jatkuva tekeminen. Tuota opettelen yhä itsekin.

On Ilukin ajatuksella eläkepäivistä herkutellut. Kun 65 vuotta kolahtaa mittariin kolmen ja puolen vuoden päästä tammikuussa, Heiskanen uhoaa heittävänsä käsikirjoitusplarit kaaressa taakseen ja poistuvansa lavalta, vaikka kaikki olisi kesken.

– No, en usko tuohon kyllä itsekään, hän tunnustaa. Mutta ehkä voisin hieman vähentää työn määrää. Haluaisin kiertää esiintymässä vaikka palvelutaloissa. Sitä olen tehnyt välillä nytkin.

Kurkistuksen vanhustenhoidon todellisuuteen Ilkka on saanut lähihoitajana työskentelevän vaimonsa, Annikka Tuuran kautta.

– Ankun työ on tuonut omaan työhönikin perspektiiviä. Minun on ihan turha valittaa, jos epookkisukkahousuissani on välillä saumat vinossa. Vanhustenhoidossa painetaan työtä hiki hatussa joka päivä.

Ilu kutsuu vaimoaan ”maailman lunkeimmaksi ihmiseksi”, joka on osannut ottaa aina rennosti, vaikka elämä kuuden tyttären kanssa on ollut välillä vauhdikasta.

Aviopari tapasi Mikkelin torilla 37 vuotta sitten, kun Australiasta Suomeen saapunut Annikka näki Ilkan esiintymässä.

– Onhan se harvinaista, että suhde kestää näin kauan. Meillä on varmasti auttanut se, että olemme hyväksyneet toisemme sellaisena kuin olemme, Ilu sanoo ja muistuttaa, että pitkässä liitossa suhde väistämättä muuttuu.

– Voimme olla kotona, mutta puuhata molemmat omiamme. Nukumme jopa eri huoneissa, koska minä olen niin levoton pyörijä ja heräilijä.

Ilkka sanoo nauttineensa siitä, että talo on täynnä elämää, joka jatkuu vielä kahdeksan lastenlapsen myötä. Perheeseen on tullut uusia kulttuurejakin Australiassa asuvien tytärten ja näiden puolisojen myötä.

– Jos joku olisi sanonut nuorempana, että sinulla tulee olemaan sukua ja vävypoikia ympäri maailmaa, en varmasti olisi uskonut. Olen monta kertaa miettinyt, että elämä olisi ollut tylsää yksin ilman perhettä. Toivon, että olen osannut olla lapsille rakastava faija.

Tyttäriensä valintoja hän on seurannut ylpeydellä.

– He ovat minua niin paljon fiksumpia, eivät tällaisia tolvanoita kuin me sodan jälkeen syntyneet. Luojan kiitos, etteivät ole perineet luonnettani.

Omaa nuoruuttaan Ilu katsoo nyt hiukan huvittuneena. Kouluvuodet menivät levottomalta pojalta koheltaessa, eikä päätöksiäkään tullut liikaa puntaroitua. Teatterikorkeakoulusta liiennyt vapaa-aika hujahti kantakapakassa tuoppeja kumoten ja flipperiä pelaten.

Kun Vaasan kaupunginteatterista tarjottiiin 23-vuotiaalle näyttelijälle kiinnitystä, Ilu teki päätöksen 20 pennin kolikkoa heittäen.

– Sopimusta allekirjoittaessa en lukenut koko paperia, ruksasin vain nimen alle. Kun muutin Vaasaan, minulla oli kaikki tavarat yhdessä merimiessäkissä.

Varallisuuden kartuttamiseen Ilu ei ole keskittynyt myöhemminkään. Koti on löytynyt vuokra-asunnoista ja rahat ovat menneet elämiseen.

– Olen lapsillekin sanonut, että minulta on turha odottaa mitään perintöä. Pyrin auttamaan heitä nyt eläessäni silloin, kun jostain fyrkkaa saan, hän pohtii ja vilkaisee ulos. Purjeveneet lipuvat niemenkärjen ohi ja suuntaavat miehistöineen Helsingin edustan lähisaariin.

– Kai tässä iässä pitäisi kuljeskella jo raidallisessa pikeepaidassa, chino-housuissa ja purjehduskengissä. Kaikilla kavereilla on kesämökkejä ja autoja. Minulla ei ole mitään muuta kuin hattuja ja koruja.

Tehdyt valinnat eivät silti kaduta.

– Olen porhaltanut sen kummempia suunnittelematta, mutta ihan hyvin elämä on silti mennyt. Taakse päin katsottuna oma polku näyttää paljon helpommalta kuin se on todellisuudessa ollut. Tai aika on kullannut muistot.

Huoleton elämänasenne ei näy Ilkka Heiskasen ansioluettelossa. Näyttelijä-ohjaaja on ehtinyt tehdä pitkän uransa aikana pelkästään elokuva- ja tv-puolella 125 roolia, ja vielä enemmän teatteritöitä. Ilu toteaa olevansa kiitollinen, että työkirjo on pysynyt aina monipuolisena.

– Tärkein työkaluni ei ole ollut hitsauspilli tai moottorisaha, vaan mielikuvitus.

Työmetodit ovat muuttuneet nuoruudesta, jolloin esiintymisen palo oli niin suuri, että Heiskanen olisi omien sanojensa mukaan voinut vain rynnätä lavalle. Nykyään hän sanoo nauttivansa rooliin valmistautumisesta. Kouluvuosien levoton poika oppii nykyään 50-sivuisia monologeja tarvittaessa vaikka viikossa.

– Rooliin valmistautuminen on kuin meditointia. Ulospäin saattaa näyttää, etten tee mitään, mutta tarina alkaa elää sisälläni lause kerrallaan. Lempeästi, ei pakottamalla.

Vaikka Heiskanen nauttii myös ohjaamisesta, pohjimmiltaan hän sanoo olevansa näyttelijä. Tarinankertoja viihtyy kollegojen kanssa elokuvien kuvaustauoilla ja teatterien takahuoneissa. Ilu arvelee olevansa juuri se vanha rallu, jolle kukaan ei kehtaa sanoa, että nämä jutut on kuultu sataan kertaan jo.

– Ihmiset luulevat vieläkin, että olen joku kovanaama, vaikka oikeasti olen ihan nössö. Eilen katselin Youtubesta Britain’s Got Talent -ohjelmaa. Yksi kundi lauloi niin koskettavasti, että minua alkoi itkettää.

Ilkka on huomannut, että monelle sukupolvensa miehelle tunteiden näyttäminen on vaikeaa. Taiteella ja kulttuurilla on silloin ihmeellinen voima. Näyttelijänä Ilu kokee onnistuneensa, kun hän rekisteröi katsomossa liikutuksen. Pienet, melkein huomaamattomat eleet, jotka paljastavat, että tämä on koskettanut.

– Jos välillä mietin, että onko tällä työllä mitään merkitystä, nuo hetket muistuttavat, että on.

Ilun sisällä on asunut aina tarkkailija. Vapaapäivinä hän voi kuljeskella kädet taskussa luonnossa tai haahuilla lomareissuilla vailla päämäärää.

Pikkupojasta saakka piirtämisestä nauttinut Ilu on kuljettanut mukanaan tuttua hahmoa, joka syntyi väriliiduilla koulun ekaluokalla. Hahmo on yksinkertainen, päärynää muistuttava karikatyyri pellestä. Hahmo hykerrytti opettajaakin aikoinaan niin, että hän pyysi sen Ilkalta omakseen.

Kun Ilu näki sattumalta opettajaansa aikuisiällä, tämä antoi vanhalle oppilaalleen piirroksen takaisin.

– Miksi se pelle on seurannut minua kaikki nämä vuodet? Se on putkahtanut esiin mitä kummallisimmissa tilanteissa: roolihahmoissani ja jopa kotipihamme puun jääpuikossa. Tiedä sitten, että ehkä se klovni olenkin minä.

Pellen tarinan jatkaminen kiehtoo Ilua. Miksi kaverista kannattaisi luopua, kun se on kulkenut mukana niin kauan?