Raju murskaus: Arsenalia käskettiin pysymään nöyränä – ja niin se todella teki
Pohjois-Lontoon sunnuntai-illassa nähtiin lopulta murskajaiset Arsenalin tyrmättyä Manchester Cityn 5-1. Ottelun ratkaisut nähtiin ennen kaikkea korvien välissä, sillä vastakkain olivat aivan kaikkensa kentällä jättänyt ryhmä ja jälleen yhdestä hetkestä romahtanut kilpailija.
Nettimeemiksi asti levinnyt lausahdus hiipii mieleen.
– Silloin otin sen henkilökohtaisesti.
Koripallolegenda Michael Jordan katsoo kameraan ja toteaa näin The Last Dance -dokumenttisarjassa viitaten kauden aikana tapahtuneeseen hetkeen, joka suututti miehen valtaisaan liekkiin, lopputuloksena vastustajien totaalinen tuhoaminen.
Manchester Cityn ja Arsenalin syyskuinen kohtaaminen oli kuuma ja kitkerä. Vajaamiehiseksi joutunut vierasjoukkue parkkeerasi – aivan perustellusti – kaikkien bussien äidin ja isän selviytyen lähes maaliviivalle asti kolmen pisteensä kanssa. John Stonesin viime hetken tasoitus jakoi pisteet 2–2 -lukemin. Ottelusta muistetaan kuitenkin norjalaisen kukkopojan kommellukset. Ensin Erling Haaland juhlisti tasoitusta nakkaamalla pelipallon käsillään jalkapallomaailman pahimman nemesiksensä, Arsenal-toppari Gabrielin takaraivoon ja vaahtosi loppuvihellyksen jälkeen Mikel Artetalle:
– Stay humble. Stay humble, eh!
Pysy nöyränä.
Kelataan aikajanaa reilut neljän kuukautta eteenpäin. Syyskuun kohtaamisessa kaikki näytti City-leirissä vielä hyvältä, tavanomaiselta. Kyseinä iltana tapahtunut Rodrin loukkaantuminen käynnisti kuitenkin hyökyaallon, minkä seurauksena joukkue on nyt sarjakärki Liverpoolista 15 pistettä perässä. Arsenal kasvatti tämän illan 5–1-löylytyksellään eronsa viime vuosien pahimpaan peikkoonsa jo yhdeksään pisteeseen. Pep Guardiola on nähnyt viimeisten kuukausien aikana valmentajauransa ylivoimaisesti pahimman tappioputken samalla kun katalaanin olemus on muuttunut itsevarmasta mestarista vaihtopenkillään neuvottoman näköisenä röhnöttäväksi raunioksi.
Arsenal on toiminut tismalleen Haalandin neuvon mukaan, pitkälti siksikin, ettei sillä ole ollut ylimielisyyteen, tai edes näyttävyyteen, varaa. Liverpoolin mestaruusjunaan ei ole ilmaantunut pieniäkään teknisiä vikoja, kun taas Tykkimiehillä on tehnyt paikoin hyvinkin tiukkaa yrittää rimpuilla kyydissä.
Bukayo Sakan loukkaantuminen muutama viikko sitten on osoittautunut jopa pahemmaksi takaiskuksi kuin moni osasi pelätä. Arsenal on kerännyt useissa otteluissa pisteitä ylivertaisen erikoistilanneuhkansa ansiosta, mikä ei tietenkään ole väärä tapa, mutta pitkällä aikavälillä kestävä se harvemmin on, ainakin mestaruustaistosta puhuttaessa.
Avoimen pelin hyökkäämisestä on tullut takkuista, mikä on osaltaan ajanut Artetaa eräänlaiseen nöyryyteen. Viime vuosina nähdyt upeat kolmioihin perustuvat yhden kosketuksen kombinaatiot ovat loistaneet poissaolollaan ja pallollista peliä on yksinkertaistettu huomattavasti. Mikä on syy, mikä seuraus? Sen tunnistaminen ei olekaan kovin yksinkertaista.
Vaikka joukkueiden viime kuukaudet ovat olleet kirjavia, Cityllä enemmän, Arsenalilla vähemmän takkuisia, näkyi syyskuun kohtaamisen muisto tänään kentällä. Tosin vain toisen joukkueen pelaamisessa.
Olisi väärin sanoa, että Mikel Arteta vei entistä oppi-isäänsä taktisesti. Kentällä nähtiin kaksi hyvin pragmaattisen lähestymistavan valinnutta joukkuetta. Cityn muodossa puolustaminen ei näytä enää niin karmealta kuin kuukausi sitten; sen muodon sisään ei enää päästy niin helposti, ja asiaa edesauttoi selkeästi ottelusuunnitelmassa isoilla kirjaimilla lukenut laitahyökkääjien merkittävä puolustusvastuu. Elämänsä myllyssä viikkokausia keskikentällä haahuilleet Bernardo Silva ja Mateo Kovacic eivät jääneet niin pahasti yksin eikä Arsenal päässyt juoksemaan ennen 60. peliminuuttia keskikentän yli.
Yhtä lailla, Arsenalin tuttu 4-4-2-puolustusmuoto oli pääosin täyttä rautaa. Ryhmitys oli hyvin kapea ja erinomaisesti porrastettu, mikä teki sen sisään pelaamisesta hyvin vaikeaa. Etenkin Thomas Partey vaihteli kärppänä ylätaskun tukkimisen ja etupuolelta puolustamisen välillä – aina tilanteen edellyttämällä tavalla. Jos City sai Arsenalin laitapuolustajan irtoamaan kohti sivurajaa, oli Partey tai Declan Rice välittömästi puolustamassa taakse jääneen tilan pois. Ja kun Arsenal lähti prässäämään korkealta, teki se sen kapteeninsa Martin Ødegaardin johdolla todella vimmaisesti.
Molemmat joukkueet täyttivät kenttää hyvin keskustapainotteisesti, City toki vielä Arsenalia huomattavasti enemmän. Vanha sanonta “keskikentän keskusta on erinomainen paikka tavata uusia ihmisiä” piti tänään enemmän kuin paikkansa. City halusi viimeistä linjaa vastaan muodon sisään jopa viisi pelaajaa – joita ei silti löydetty Arsenalin tiiviyden ansiosta.
Herää ties kuinka monennen kerran kysymys, miksi City jatkaa päänsä hakkaamista seinään! Missä nopeat puolenvaihdot laidoille ja pyrkimys murtautua niiden kautta ylivoimia luomalla? Yksi harvoista kerroista, kun joukkue tämän tänään teki, johti maaliin. Puolenvaihto, kaksi vastaan yksi -tilanne ja pallo takaisin sisään välikaistalle, josta keskitys.
Arsenal sai palloa jonkin verran paremmin linjojen väliin pitkälti leipätyötään, muodon ulkopuolelle liikkumista suorittaneen Ødegaardin ansiosta. Myös Rice tarjosi hyvän vaihtoehdon ylätaskussa, mihin Parteyn pohjalla pelaaminen englantilaisen vapauttaa. Silti, ei kotijoukkueen pallollinen pelaaminen tänäänkään mitään loisteliasta ollut.
Kuinka noin voi sanoa ottelusta, jossa joukkue tekee viisi maalia Manchester Cityn verkkoon? Pääsemme illan ratkaisukohtiin kiinni, ja kuten sanottua, ne eivät olleet taktisia.
Haalandin tasoittaessa ottelun, olivat senhetkiset lukemat vielä suhteellisen oikeutetut. Toki Arsenal olisi voinut johtaa 2–0 Kai Havertzin hassattua massiivisen maalipaikan ottelun alussa, mutta yhtä lailla David Raya otti kaksi maagista torjuntaa avausjaksolla – sivuhuomiona sanottakoon, että virkaveli Stefan Ortega olisi todennäköisesti päästänyt molemmat sisään.
Mitä tapahtui minuutti Haalandin tasoituksen jälkeen, avasi sulkuportit ja poloinen City-potilas alkoi täristä nurkassa, kuten niin monesti tällä kaudella on nähty. Joukkue on näköjään edelleen psyykkinen sekamelska, joka ei näytä olevan kuin yhden ainoan hetken päässä suhteellisen hallitun tilanteen muuttumisesta täydelliseksi romahdukseksi. Parteyn maalin jälkeen kentällä alkoivat murskajaiset, aivan kuin joku olisi kääntänyt pääkytkimestä Cityn virrat pois.
”Pep Guardiola on nähnyt viimeisten kuukausien aikana valmentajauransa ylivoimaisesti pahimman tappioputken samalla kun katalaanin olemus on muuttunut itsevarmasta mestarista vaihtopenkillään neuvottoman näköisenä röhnöttäväksi raunioksi.”
Toki on korostettava, että Cityn “suhteellisen hallittu tilanne” vertautuu parin viime kuukauden aikana nähtyyn. Muussa tapauksessa tämän päivän Arsenal olisi johtanut tauolla 5–0, sellaisella kiimalla se otteluun tuli ja oli alusta asti huomattavasti paremmalla jalalla liikkeellä. Jokaisesta kotijoukkueen pelaajasta näki, mitä ottelu heille merkitsee. Ei yhtään puoliväliin jätettyä prässiä, ei ainuttakaan laitapuolustajan auttamatta jättämistä puolustussuuntaan. Syötönkatkosta purkautuva raivoisa tuuletus. Kova kontakti vastustajaan, vapaapotku ja siitä voimakas, mutta rajoissa pysynyt tunnereaktio. Heittäytyminen ja tunne olivat joka hetkessä läsnä.
Silloin otimme sen henkilökohtaisesti.
Kun taas City, “suhteellisen hallitusta” tilanteestaan huolimatta teki tänäänkin asioita, jotka eivät olisi tulleet kuuloonkaan Pep Guardiolan joukkueelle vuosi tai kaksi sitten. Prässin alle pelaaminen viime vuonna, jotta vastustajaa saadaan houkutella? Tottakai, kymmeniä kertoja pelissä aikanaan! Tänään siitä tuli yksi maali ja yksi iso maalipaikka omiin.
Painottoman ylätaskun löytäminen ahtaasta paikasta? Koska tahansa viime vuonna! Eipä juuri tätäkään nähty, ja kun nähtiin, soi omissa.
Uskallus pelata todella ahtaisiin väleihin Fodenille ja Silvalle? Koko illan, koko murtautuminen siihen perustaen, monta vuotta! Tänään sinne ei uskallettu edes yrittää.
Mikään näistä ei onnistu tämän hetken Cityltä, mistä tänään nähtiin seurauksena kaksi ilmaista maalia Arsenalille. Muutos maailman parhaasta seurajoukkueesta täysin itseluottamuksensa kadottaneeseen lammaslaumaan on uskomaton. Pelaajat eivät ole huonompia jalkapallossa kuin vuosi sitten.
Hattuni nousee Arsenalille pitkään ja korkealle. Sen peli ei rullaa saumattomasti, mutta se osaa olla, niin… nöyrä. Yksinkertaistaa peliä avaamalla useammin pitkällä Havertzille. Hakemalla yksi vastaan yksi -tilanteita laidoille kolmioiden sijaan. Ja ennen kaikkea, jättämällä aivan kaikkensa kentälle. Ääripäät eivät voisi olla selvemmät. Cityn peli ei kulje, joten joukkue on aivan sekaisin. Arsenalinkaan peli ei viime vuoden malliin kulje, mutta se kompensoi asiaa raivokkaalla palolla kentällä, on sitkeä eikä lannistu. Suoritus on psykologisesta näkökulmasta erittäin kunnioitettava.
Nostetaan loppuun myös yksilönosto. Islingtonin oma poika, 18-vuotias Myles Lewis-Skelly näyttää laitapuolustajalta, joka ratkaisee Englannissa pitkään voivotellut ongelmat kyseisellä pelipaikalla. Tämän illan esitystä katsoessa ei voinut välttyä ajatukselta, kuinka paljon Lewis-Skellyn kaltainen vasenjalkainen hyökkäävä laitapuolustaja voi tuoda maajoukkueenkin peliin viime kesän EM-kisoissa nähdyn kosketus sisään ja syöttö takaisin topparille -meiningin sijaan.
Vaikka Arsenalin ilta päättyi riemujuhliin, ja se otti kovasti ennen ottelua huudetun pakkovoiton, ei asia varmastikaan pahemmin televisioidensa ääressä iltaa viettäneitä Liverpool-pelaajia hetkauttanut. Ero on kuusi pistettä ja Liverpoolilla ottelu vähemmän pelattuna. Mutta ennen kaikkea, Liverpoolin pelin rakenne on edelleen täysin ylivertainen Arsenaliin verrattuna. Homma ei ole kellään muulla kärkijoukkueella lähimainkaan niin hyvin hanskassa.
