Raju kysymys: Onko Veikkausliigan uusi järjestelmä susi jo syntyessään? – HJK, Ilves ja KuPS muutosten kourissa
Kaikkien aikojen pisimmän Veikkausliiga-kauden käynnistyessä suurseurat ovat tahoillaan kovassa paikassa. HJK:n Toni Korkeakunnas sai armonaikaa, KuPSin Jarkko Wiss menettää tähtipelaajansa ja Ilveksen Joonas Rantanen havittelee mestaruutta. Aition Jari Virtanen avaa asetelmia, joissa mitataan seurojen hermot ja kentät.
Jalkapallon Veikkausliiga palaa uudistetun, viime vuoden loppupuolella julkaistun sarjajärjestelmänsä siivittämänä ottelumääriltään osin kauden 2018 tasolle. Tuo kausi jäi ainakin toistaiseksi viimeiseksi, jossa seurojen sijoitukset määritettiin pelkän runkosarjan avulla. Kolminkertaisena pelatun sarjan ottelumäärä oli kauden pituuteen nähden jopa huomattavan korkea, 33 ottelua.
Tämän vuoden liiga tulee sisältämään runkosarjan kuudelle kärkijoukkueelle yhden pelin ennätysvuotta vähemmän, mutta samalla vuoden 2025 versio on ensimmäinen, jonka kesto ylittää seitsemän kuukautta. Ottelumäärän kasvu kuusikolle on kuitenkin merkittävä, sillä vuonna 2019 alkaneen pudotuspeliaikakauden kausilla pelejä on pelattu 27 kierroksen verran. Tuo ottelumäärä pysyy samana tulevan Veikkausliigakauden kuuden parhaan ulkopuolelle jääville joukkueille, joiden jatkosarja pelataan kaksinkertaisen sijaan yksinkertaisena.
Tämänkaltainen päätös sarjajärjestelmäksi, joka jakaa joukkueet ottelumäärien perusteella kahteen kastiin, herättää väistämättä kysymyksiä sen yhdenvertaisuudesta, oikeudenmukaisuudesta sekä ylipäätään ymmärrettävyydestä.
”Suomalaiset jalkapalloseurat, niiden pelaajat, toimijat, kannattajat sekä tulojen ja menojen tasaajat kärsivät joka tapauksessa kohtuuttoman pitkästä ajanjaksosta, jolloin sarjat eivät ole käynnissä.”
Suomen maantieteellinen sijainti huomioiden Veikkausliiga-kauden yli seitsemän kuukauden mitta on nyt venytetty äärimmilleen. Pelit aloitetaan huhtikuun alussa, jolloin suomalainen talvi voi vielä hyvinkin pitää valtakuntaa ja sen tekonurmikenttiä jäisessä otteessaan.
Viimeiset kierrokset marraskuun puolella tarjoavat pitkälti samaa, mukavana lisänä vielä vuodenajan mukanaan tuoma pimeys ja kalseus. Tämä ei ole, tai ei olisi, merkittävä ongelma, mikäli puitteet jokaisella liigapaikkakunnalla olisivat asianmukaiset. Näin ei kuitenkaan ainakaan vielä ole, ja esimerkiksi hallitsevan Suomen mestarin aurinkokatsomossa voi auringon sijaan katsojia tervehtiä räntä tai silkka lumi.
Kauden aloitus kevättalvella ei ole minkäänlainen ongelma Tampereella, Helsingissä tai vaikkapa Seinäjoella, missä kaikki halukkaat pääsevät stadionin jokaiselle neljälle sivulle istumaan vailla pelkoa siitä, mitä ikinä pohjoisen taivas päättääkään sinä päivänä alleen laskea. Sanomattakin on selvää, että tekonurmi on tällaisella kauden pituudella ainoa järkevä tai edes mahdollinen ratkaisu pelialustaksi. Luonnonnurmi niillä resursseilla, joita seuroilla tai kaupungeilla on Suomessa kentänhoitoon käytettävissä, ei ole realistinen vaihtoehto.
Kauden venyttäminen niin pitkäksi kuin suinkin näillä leveysasteilla on mahdollista, on järkevää. Se asettaa toisaalta merkittäviä ja vakavia vaatimuksia olosuhteille, mutta niiden kehitystä ei voi ikuisesti odottaa. Suomalaiset jalkapalloseurat, niiden pelaajat, toimijat, kannattajat sekä tulojen ja menojen tasaajat kärsivät joka tapauksessa kohtuuttoman pitkästä ajanjaksosta, jolloin sarjat eivät ole käynnissä.
Maailman pisintä harjoituskautta yritetään toki piristää muun muassa juuri alkaneella liigacupilla, mutta sitä pelataan pitkälti joukkueilla, joiden pelaajavahvuudessa ei välttämättä ole montaa varsinaista liigakautta avaavaa pelaajaa. Rohkaisevaa on se, että esimerkiksi viime kausi oli yleisömäärältään selkeästi sitä edeltänyttä kautta suurempi, vaikka kausi avattiin ja lopetettiin kaikkea muuta kuin kesäisissä lämpötiloissa.
Se on pitkälti uuden Tammelan stadionin ansiota, missä isäntäseura Ilves nosti katsojakeskiarvoaan surullisesta Ratinan betonikaudestaan lähes 3000 katsojan verran. Katsojamäärillä ja sitä kautta yleisen mielenkiinnon edelleen kasvulla on kuitenkin rajansa, mikäli yhä useampi kaupunki ei seuraa esimerkiksi Tampereen jalanjälkiä olosuhteidensa kehittämisessä nykyvaatimusten mukaisiksi.
Niinkin konservatiivisessa lajissa kuin jalkapallo sarjajärjestelmän muutos ei ole vähäpätöinen asia. Pudotuspelejä on perinteisesti pidetty erittäin huonosti istuvana konseptina pallopelien globaalille ykköselle, mutta muun muassa Pohjois-Amerikan MLS on hyvä esimerkki siitä, että myös päinvastaisia kokemuksia maailmalta löytyy.
Vaikka Veikkausliigan jatkosarjat eivät perinteisiä pudotuspelejä olekaan, ovat ne joka tapauksessa tuoneet merkittävän annoksen draamaa ja jännitystä kausien viimeisille kierroksille, jolloin monena myöhäissyksynä mestari on ollut selvillä vasta viimeisen pillinvihellyksen jälkeen. Urheilullista oikeudenmukaisuutta mietittäessä voidaan todeta, että ristiriitoja on olemassa. Jatkosarjojen oltua käytössä, kahtena kautena Veikkausliigan runkosarjan ja jatkosarjan jälkeinen lopullinen mestari on ollut eri joukkue, kolmena sama.
Jos runkosarja on riittävän pitkä ja kattava, jokaisen joukkueen kohdatessa toisensa yhtä monta kertaa, sen voittanutta joukkuetta voidaan perustellusti pitää sarjan parhaana. Kukaan ei tiedä, miten järjestys olisi muodostunut, mikäli joukkueet olisivat jatkaneet kauden loppuun pelaten kärkiviisikon sijaan vielä kaikkia muitakin vastaan. Mestaruutta tavoittelevien joukkueiden keskinäiset pelit kauden loppuun antavat kuitenkin mahdollisuuden sille draamalle, mitä pelkän runkosarjan varassa pelattava kausi ei usein kykene tarjoamaan.
Onko urheilun tehtävä luoda draamaa, ehkä jopa hieman keinotekoisestikin, vai pidättäytyä selvittämään se, kuka tai mikä on paras?
”Onko Korkeakunnas oikea mies palauttamaan HJK:n kärkeen, sitä en tiedä. Ainakin hän on hyvin onnekas saadessaan siihen edes mahdollisuuden.”
Kaksi ja puoli kuukautta on pitkä aika. Sen verran pitää kuitenkin vielä malttaa odottaa tulevaa Veikkausliiga-kautta, ja käytännössä jokainen seura on vielä pelaajistoltaan hyvin erilainen kuin mitä se tulee huhtikuun viides päivä olemaan. Jotain on kuitenkin jo tapahtunut, ja jotain on myös jäänyt tapahtumatta.
En tiedä kuinka moni oletti HJK:n jatkavan Konferenssiliigan viimeisen ottelukierroksen jälkeen Toni Korkeakunnaksen johdolla valmistautumista uuteen kauteen, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että viime kauden epäonnistumisesta vastuun kantavat muut kuin kesken kauden ruoriin tullut päävalmentaja.
Vaikka Korkeakunnaksella ei ollut osaa eikä arpaa kauteen pahasti epäonnistuneeseen valmistautumiseen tai sen alkupuoliskoon, oli hänellä kuitenkin vähintään riittävästi mahdollisuuksia ja aikaa pelin kehittämiseen ja tuloskunnon parantamiseen.
Sekavasti rakennettu Klubi pelasi kuitenkin kauden loppuun asti suoraan sanottuna aneemisesti, eivätkä päävalmentajan sanat kunniakkaista tappioista herätä suurta luottamusta tilanteen parantumiselle sinivalkoisten lasien läpi katsottaessa myöskään jatkossa.
Pelaajamateriaali Teemu Pukki -huhuineen tulee tuskin toista kautta peräkkäin olemaan yhtä heikko, joten sen puolesta kehittymiselle voisi kuvitella olevan edellytyksiä. Onko Korkeakunnas oikea mies palauttamaan HJK:n kärkeen, sitä en tiedä. Ainakin hän on hyvin onnekas saadessaan siihen edes mahdollisuuden.
Jos on Töölössä haasteita ja epävarmuuksia, niitä on myös hallitsevan Suomen mestarin Keskuskentällä. Kotistadionin lisäksi uudistustarpeita näyttää syntyvän kentälle ja etenkin sen keskustaan. Uudella päävalmentajalla Jarkko Wissillä on maine erinomaisena nuorten pelaajien kehittäjänä, mutta juuri nyt näyttää vahvasti siltä, ettei entinen Inter-luotsi saa mahdollisuutta kehittää yhtä kaikkein kirkkaimmista helmistään. Viime kaudella itsensä jo Veikkausliigan keskikenttäpelaajien eliittiin pelannut 17-vuotias Matias Siltanen kiinnostaa paitsi ex-valmentajansa Jani Honkavaaran Djurgårdenia, myös seuroja aivan Euroopan huipulta.
Siltasen lähtö vie KuPSin pelistä merkittävän annoksen rytmiä ja pelin ymmärrystä, yksilön ominaisuuksia, joita jopa Wissin tasoisen kokeneen valmentajan on äärimmäisen vaikea pelaajalle opettaa. Kaiken lisäksi seuraan talvella hankittu lahtelainen suurlupaus Samuel Pasanen saattaa pahimmassa tapauksessa menettää koko tulevan kauden harjoitusottelussa tulleen polvivamman takia. Paitsi KuPSille, kaksikon poissaolot ovat menetys koko Veikkausliigalle, suomalaisia huippulupauksia kun ei ihan joka stadionin oksilla kasva.
Viime kauden kakkonen Ilves valmistautuu ainakin valmennuksen jatkumon puolesta hyvissä asemissa uuteen mestaruustaistoon. Erittäin ansiokasta työtä Tampereella tehnyt Joonas Rantanen on tähän mennessä menettänyt luottopelaajistaan Juhani Pikkaraisen sekä Jorginhon, mutta joukkueen menestyksen vahvoista hahmoista ainakin Pikkarainen on pystytty korvaamaan sisään tulleella Sauli Väisäsellä.
Vahvistuksia haetaan ja tarvitaan kuitenkin edelleen, jotta joukkueen ja seuran noste jatkuu ja tulevat eurokarsinnat voisivat poikia jotain muutakin kuin pelkän osallistumisoikeuden. Doni Arifin lähtö keskikentältä olisi merkittävä menetys, mutta sopimuksettomalla pikkuhuuhkajalla saattaa olla ottajia Tammelan lisäksi Euroopan muillakin toreilla.
