Raittijärvi on niin syrjässä, että sinne on mentävä moottorikelkalla – ”Täällä täytyy osata olla”, sanovat kylän miehet
Raittijärvi on noin kymmenen talon kylä keskellä Käsivarren Lapin erämaata. Kävimme poromiesten kylässä, jonne ei autolla pääse ja moottorikelkkamatka lähimmältä tieltäkin kestää tunnin.
Varpaita kipristelee. Kipakka tuuli ja kasvoille iskevät jäähileet eivät ainakaan helpota matkantekoa. Välillä monttuinen reitti täristää selkää niin, että keskikehon lihakset pitää jännittää äärimmilleen.
Hetkeä aikaisemmin poronhoitaja Antti-Oula Juuso, 76, on startannut moottorikelkkansa, johon kiinnitetyssä puisessa reessä Apu-lehden toimittaja ja kuvaaja matkaavat kohti Suomen syrjäisintä kylää, keskellä käsivarren Lapin erämaata sijaitsevaa Raittijärveä. Koska autotietä perille ei ole, paras tapa on pysäköidä auto Valtatie 21:n varressa sijaitsevalle Saarikosken levikkeelle ja jatkaa siitä moottorikelkalla kohti kylää. Toinen vaihtoehto on ajaa Kilpisjärvelle asti ja hypätä sieltä kelkan kyytiin.
Noin 40 kilometrin kelkkamatka Saarikoskelta Raittijärvelle kestää runsaan tunnin. Paikoin lunta tuiskuaa niin, että näkyvyys on vain joitakin metrejä. Reessä istumista helpottavat poronrehusäkit, jotka poromies on asettanut selänpehmikkeeksi.
Noin puolessa välissä matkaa Antti-Oula pysäyttää kelkan ja nousee satulasta. Ympärillä näkyy lähes pelkkää valkoista.
– Siitä olen kiitollinen Metsähallitukselle, että ovat nuo tolpat laittaneet. Ilman niitä tässä kelissä olisi vaikea löytää perille, hän sanoo ja osoittaa reittiä reunustavia, punaisilla merkeillä varustettuja puisia tolppia. Vuosikymmenien ajan Raittijärven poromiehet suunnistivat kyseisen reitin puhelintolppien mukaan, mutta nyt niitä ei enää ole.
Miehen sanoja on helppo uskoa. Tavalliselle tallaajalle olisi vähintäänkin pelottava ajatus joutua yksin keskelle erämaata tuulen tuiverruksessa, jossa edellä ajavan moottorikelkan jäljet hautautuvat nopeasti näkymättömiin. Kelkka on talvella ainoa kulkupeli Raittijärvelle, ellei jostain syystä uskaltaudu taittamaan matkaa suksilla. Kesäisin perille kulkee mönkijäreitti.
Horisontissa näkyy taloja. Yksi kerrallaan ne paljastuvat pöllyävän lumen keskeltä. Näkymä on oudolla tavalla erikoinen: Kun on matkannut tunnin keskellä ei mitään, kylän näkeminen tuntuu siltä kuin kotiin tulisi.
Antti-Oula pysäyttää kelkan talonsa eteen ja katsoo matkalaisia kuin lukisi näiden ajatukset. Kylmänkankeat varpaat kaipaavat lämpöä, eikä kuppi kuumaakaan olisi pahitteeksi.
Raittijärvellä taloja on kymmenkunta. Kaikissa niissä asuu poronhoitaja joko yksin tai puolisonsa kanssa. Lähes kaikki Raittijärven asukkaista kuuluvat Juusojen sukuun.
Noin 70 vuotta sitten oli lähellä, että Raittijärvelle olisi vedetty autotie. Silloinen pääministeri Urho Kekkonen vieraili erämaassa poronhoitajien luona ja halusi tietää tarkasti paikallisten elämästä. Kekkonen kysyi Antti-Oulan edesmenneeltä vaarilta Aslak Juusolta, haluaisiko tämä autotien kylään. Aslak ei halunnut, mutta kysyi, saisinko kylään puhelinlangat. Sellaiset rakennettiin seuraavana vuonna.
Kylän alkuperäinen saamenkielinen nimi on Ávžžasjávri. Vasta myöhemmin nimi on muuttunut Raittijärveksi (Ráitejávri). Nimenmuutokset tehtiin, kun ei-saamenkieliset muokkasivat saamelaisperäisiä paikannimiä helpommin suomenkielisille ymmärrettäviksi tai ääntyviksi.
Antti-Oulan pirtin seinällä komeilee poromiehen itsensä maalaama taulu, joka kuvaa elämää ennen moottorikelkkoja. Taulussa Antti-Oula, hänen siskonsa ja edesmennyt isänsä taittavat kävellen matkaa Raittijärveltä Saarikoskelle. Matka oli niin pitkä, että yö piti viettää teltassa.
Television edessä on nahkasohva, johon isäntä istahtaa laitettuaan ensi töikseen pannukahvin tulille. Kahvit keittyvät isolla puuhellalla, jolla on myös toinen, tärkeämpi tehtävä. Tulisija pidetään lämpimänä vuorokauden ympäri, jotta lämpö pysyy seinien sisällä. Hella näyttää ajavan asiansa erinomaisesti, sillä matkalaisten vilunväreet ovat pian muisto vain.
Moni Juusoista on asunut Raittijärvellä koko ikänsä. Antti-Oulan vanhemmat matkasivat kylään aikanaan kahdeksan kilometrin päästä Rommajärveltä polttopuiden ja parempien kalastusmahdollisuuksien perässä. Heidän jälkeensä kylään alkoi nousta taloja suvun muille jäsenille. Nykyisin kylässä asuu 40 ihmistä, joiden äidinkieli on saame.
Antti-Oulan perheellä on toinen koti vajaan sadan kilometrin päässä Karesuvannossa, mutta siellä hän ei ole käynyt pariin kuukauteen. Miesväki viettää suurimman osan ajastaan Raittijärvellä, mistä käsin poroja paimennetaan kahdesti päivässä.
Porojen perään lähdetään heti kahdeksalta aamulla. Aamukahvin jälkeen moottorikelkka pärähtää käyntiin ja miehet käyvät tarkistamassa, onko lauma liikkunut yön aikana. Pisimmillään siirtymä voi olla sadan kilometrin mittainen. Eläimiä jäljitetään pääasiassa niiden jälkien perusteella, mutta osalla eläimistä on kaulapanta, joka välittää niiden sijainnin gps-paikantimen perusteella.
Moottorikelkan kyydissä kulkee jopa 400 kiloa rehua. Tänä talvena ruokinnalle on ollut erityisen kova tarve, sillä jäkälä on paksun jääkerroksen alla. Antti-Oula päivittelee sitä, että ennen porot ruokkivat hänet, nyt hän ruokkii porot.
– Kyyneleet tulevat silmiin, kun katsoo jäistä maata ja ajattelee, miten porot löytävät syötävää. Se on vähän sama kuin että ihmisellä olisi lukittu jääkaappi. Tietää, että on ruokaa, mutta ei saa kaappia auki, mies vertaa.
Rehua tarvitaan niin paljon, että se on jo alkanut haitata elinkeinoa. Osa joutuu myymään poroja, jotta rahat riittäisivät eläinten ruokkimiseen.
– Moni on lopettanut työnsä. Poronhoito on kannattavaa vain, jos omistuksessa on vähintään 400 poroa. Silloin jää jotain käteenkin, Antti-Oula kertoo.
Kylän talot on rakennettu verrattain laajalle alueelle Raittijärven rannan tuntumaan. Wc-käynnit hoidetaan ulkovessassa ja peseytyminen ulkosaunassa, jollainen on joka talon pihamaalla. Miehillä on käytössään myös suksien päälle rakennettu sauna, jonka voi siirtää moottorikelkan perässä haluttuun paikkaan silloin, jos paimennusreissu kestää useamman päivän.
Raittijärven luminen maisema on kaunis, mutta samaan aikaan petollinen. Polttopuuta on oltava riittävästi, koska muuta lämmitystapaa ei ole ja kylmä tulee sisälle nopeasti etenkin kovalla tuulella. Puut haetaan kymmenen kilometrin päästä. Aivan lähistöllä polttopuuta ei ole, sillä puut ovat harvassa.
Ympäröivä hiljaisuus on korviin pistävää. Edes lintujen laulua ei juuri kuulu, sillä erämaassa siivekkäitä on vähän. Lähestyvän moottorikelkan äänen voi kuulla kaukaa. Tarkkaavainen saattaa hyvällä tuurilla bongata taivaalta maakotkan, joka ei tosin ole poromiesten paras ystävä. Lintu kykenee raatelemaan aikuisenkin poron.
Miehet kulkevat kylän talosta toiseen usein moottorikelkalla, vaikka välimatka ei ole järin pitkä. Jalka uppoaa helposti lähes metrin paksuiseen lumikerrokseen, vaikka lumen pinta vaikuttaakin kovalta.
Runsaan sadan metrin päässä Antti-Oulan talosta asuu hänen veljensä Aslak Juuso, 78. Rakennuksen seinään on kiinnitetty kaksi aurinkopaneelia, joiden virta riittää kännykän lataamiseen. Etuovelta avautuvasta maisemasta moni eteläisemmän Suomen asukas olisi valmis maksamaan maltaita: Järvi on kymmenen metrin päässä kuistilta ja sitä kehystää tunturi.
Raittijärvellä ei ovikelloja tarvita. Koputus oveen ja vieraat voivat astua sisään. Ulko-oven ja kuistin kautta siirrytään suoraan olohuoneeseen. Aslak istuu olohuoneen pöydän ääressä ja ottaa vieraat hymyillen vastaan. Pöydällä on aikakauslehtiä ja rasiallinen irtokarkkeja.
Olohuoneessa saa tämän tästä siristellä, sillä auringonsäteet suorastaan tulvivat pirttiin. Hiljaisuus, ulkoilmassa vietetty aika ja pirtin lämpö alkavat nopeasti unettaa.
Aslak myöntää, että aika Raittijärvellä kuluu välillä hitaamman puoleisesti. Maisemia hän ei enää jaksa ihailla. Niihin on tottunut.
– Täällä täytyy osata olla. Se on täällä Raittijärvellä kovin vaatimus. Kyllä täälläkin voi stressaantua, jos pää ei kestä olemista.
Seuranaan miehellä on oma poika ja välillä puoliso, joka nyt on perheen toisessa tukikohdassa Karesuvannossa. Televisiokanavat tarjoavat seuraa silloin, kun aika käy pitkäksi. Seuraavaksi hän aikoo ottaa päiväunet. Illalla on edessä rehujen vienti poroille. Ennen torkkuja Aslak noutaa juomaveden Raittijärveen tehdystä avannosta. Vesi on niin puhdasta, että sitä voi käyttää juomavetenä sellaisenaan.
Aslak on edelleen porohommissa, vaikka tahti ei ole yhtä kiivas kuin suvun nuoremmilla. Parikymmentä vuotta sitten mies joutui rullatuoliin verisuonten tukkeutumisen aiheuttaman halvaantumisen takia. Se jätti jälkensä liikkumiseen.
Halvaantuminen oli yksi niistä vakavista tilanteista, jolloin Raittijärvelle on tarvittu apua nopeasti. Hätätilanteissa lääkintäapua lähetetään Norjan Tromssasta helikopterilla. Apua tarvittiin myös silloin, kun yksi kyläläisistä ajoi moottorikelkalla porolankaan. Terävä rautalanka viilsi miehen kasvot silmien kohdalta.
Erään kerran Antti-Oulan nuorempi poika oli tunturissa kaverinsa kanssa. Miehet lähtivät eri teille, ja hieman myöhemmin kaverin kelkka kaatui. Hänet löydettiin erämaasta jälkien perusteella. Oman vaaransa tuovat lumivyöryt, joita on tänä vuonna raportoitu runsaasti.
Antti-Oulan eno eli 103-vuotiaaksi. Hän antoi neuvoksi jälkipolvilleen muun muassa sen, ettei ruuaksi tarvita muuta kuin marjoja, poronlihaa ja kalaa. Ulkopuolelta entisaikaan ostettiin lähinnä vain voita, suolaa ja maitoa.
Opit ovat hyvässä muistissa, sillä nykypolven raittijärveläisten ruokapöydässä on poronlihan lisäksi etupäässä vain kalaa, joka pyydetään Raittijärvestä syksyllä ja pakastetaan tuoreena. Poron teurastamisen jälkeen liha saattaa olla pöydässä alle kahdessa tunnissa. Eläimestä käytetään ruuaksi kaikki mahdollinen, myös maksa. Antti-Oulan mukaan paras osa on selkäliha, joka keitetään heti teurastamisen jälkeen. Loppu liha pakastetaan heti, kun eläimen ruumiinlämpö laskee tarpeeksi.
– Poronliha on siitä kumma, ettei siihen kyllästy. Ei tarvita kuin vesi ja suola. Luuydin on hyvää leivän päällä, mies kertoo.
Keväällä kuivumaan laitettu poronliha on oivallista reppuruokaa pitkillä kelkkareissuilla, sillä se säilyy hyvin ja tarjoaa laadukasta ravintoa. Muita eväitä ei välttämättä mukana kanneta. Vuodessa ruuaksi käytetään kymmenkunta poroa. Joskus miehet ahertavat pelkän kahvin voimalla ja syövät, kun ehtivät.
Kesken jutustelun sisälle astuu Antti-Oulan vanhempi poika Per-Ailu Gaup-Juuso, 40. Hän on ollut tarkistamassa porojen sijainnin viiden kilometrin päässä. Kovan hangen aikaan poroja on vahdittava välillä läpi yön, sillä ne voivat siirtyä jopa 30 kilometrin matkan vuorokaudessa. Silloin miehille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin majoittua yö teltassa.
Per-Ailun mukana on Ruske-koira, joka ensin murisee tuvassa oleville vieraille, mutta tulee muutaman minuutin kerjäämään rapsutuksia.
– Tähän hommaan täytyy syntyä. Ei näitä töitä opita kouluja käymällä, vaikka Inarissa onkin nykyään porotalouskoulu, Per-Ailu virkkoo. Hänen oma perheensä käy Raittijärvellä aina, kun lapsilla on lomaa koulusta. Muun perheen arki on etupäässä Karesuvannossa.
– Raittijärvi on minun oikea kotini. Koti on siellä, missä porot ovat.
Raittijärveläisistä huokuu elämäntapa, jonka keskiössä on porotalous ja luonnon ehdoilla eläminen. Samaan tapaan kuin toimistotyöläisen on vaikea hypätä poromiehen saappaisiin, poromiehen on vaikea ymmärtää näyttöpäätteen edessä istumista kahdeksasta neljään. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös porohommissa iskisi joskus motivaation puute.
– Tässäkin työssä on pakko lähteä liikkeelle joka aamu. Aina ei jaksaisi lähteä. Kelkan selässä saa istua paljon. Usein työpäivä voi venyä iltaan. Kotiin tultua ei ehdi muuta kuin mennä nukkumaan.
Kevään ja syksyn kelirikkoaikana maa on niin pehmeää, ettei kelkalla pääse mihinkään. Jos kelkka uppoaa vetiseen maahan, sitä ei saa ylös millään. Kelkan hajotessa poromiehellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin etsiä lähin talo. Sellainen voi olla kymmenien kilometrien päässä. Poromies suunnistaa tuulen suunnan ja maamerkkien kuten kivien ja tunturien perusteella.
– Jos on oikein kova myrsky, on parempi jäädä siihen mihin kelkkakin ja odottaa apua, Per-Ailu tietää.
