Image

Raisa Mattila asuu perheineen pienessä kodissa ja tietää, mitä ahtaasti asuminen vaatii

Raisa Mattila asuu perheineen pienessä kodissa ja tietää, mitä ahtaasti asuminen vaatii
Tiiviisti asuminen on kaupunkiasumisen tulevaisuutta. Se on myös aktiivista asumista, sillä vähissä neliöissä tarvitaan usein kekseliäisyyttä.

Minulla ja puolisollani on omituinen tapa. Joskus iltaisin, kun olemme menossa nukkumaan, katselemme ympärillemme. Toinen sanoo tunnustellen: ”Meillä on kyllä kiva koti.”

”Niin on”, toinen vastaa nopeasti.

Kotimme on omistusasunto kerrostalossa Helsingin kantakaupungissa. Olohuoneen ikkunan takana kasvaa valtava puu, patinoitunut mutta huollettu tammiparketti on jalan alla lämmin, asunnon sijainti keskeinen mutta suojaisa. Olemme vastaansanomattoman hyväosaisia siinä, että olemme saaneet hankittua itsellemme tällaisen tukikohdan kalliista pääkaupungista.

Kotiimme sisältyy myös eräs mutta, minkä kehumisen tarve paljastaa. Meitä asuu täällä kolme ihmistä, minun ja puolisoni lisäksi nelivuotias lapsemme. Sellainen on ahdasta asumista. Tilastollisesti määritelmä kuuluu, että huoneita tulisi olla yhdelle hengelle yksi, kahdelle kaksi, kolmelle kolme. Meillä on olohuone avokeittiöllä ja yksi makuuhuone.

Neliöistä tilastomääritelmät eivät ahtaan asumisen yhteydessä puhu, mutta kodissamme niitäkin on niukasti kolmelle, kaikkiaan 40,7. Ei tässä näin pitänyt käydä meillekään, mutta kumminkin kävi.

Mietin, millaiseen asuntoon meillä tulisi olemaan varaa, jos jäisimme vetkuttelemaan ostopäätöksen kanssa.

Esikoisemme syntyi elokuussa 2015 kahden huoneen vuokrakämppään.

Muutto uuteen asuntoon ei tuntunut ajankohtaiselta synnytyslaitokselta kotiutuessa, koska pienet vauvat mahtuvat kirjaimellisesti äitiyspakkauslaatikkoon. Teimme harkiten lapseen liittyviä hankintoja ja järkeilimme esimerkiksi, ettemme tarvitse erillistä hoitopöytää. Hallitsematon tavaratulva ei näin pyyhkäissyt yli kompaktien nurkkien.

Puhuimme epämääräisesti kolmiosta – sellaisissa lapsiperheet asuivat meidän tietojemme mukaan. Ennen kaikkea juttelimme siitä, että oma nykyistä tilavampi kämppä hankittaisiin sitten joskus, kun oikeasti tarvitsisi. Asuntosäästötiliäkin olimme lihottaneet vasta edellisvuodesta.

Joulun tienoilla silmiini osui myynti-ilmoitus pikkukaksiosta, johon sen hetkiset säästömme riittivät. Samoihin aikoihin vauva oli alkanut kääntyillä iltaöisin levottomasti pinnasängyssään, jonka olimme koonneet kotimme keittiöllisen huoneen nurkkaan. Lapsen unet häiriintyivät, kun otimme jääkaapista iltapalaa. Minun uniani häiritsi tieto asumisen hinnan kohoamisesta pääkaupunkiseudulla ja pelko siitä, että tulevaisuudessa vielä lainojen korotkin lähtisivät nousuun.

Mietin, millaiseen asuntoon meillä tulisi olemaan varaa, jos jäisimme vetkuttelemaan ostopäätöksen kanssa. Kaupan oleva kaksio sijaitsi meille tutulla alueella. Ajatus juurtumisesta sinne tuntui paitsi mahdolliselta myös turvalliselta. Puolisolla oli opiskelut kesken, minä olin jäänyt perhevapaalle määräaikaisen työsuhteen päätteeksi ja suunnittelin yrityksen perustamista. Pieneen kotiin tarvittava lainasumma oli helsinkiläisittäin varsin kohtuullinen, ja se vasta tuntuikin tilanteessamme turvalliselta.

Enempiä pohtimatta teimme kaupat, olisihan kämppä pääkaupungissa joka tapauksessa sijoitus.

Uudessa kodissa vauva alkoi nukkua taas hyvin. Pinnasänky löysi paikkansa ikkunallisesta vaatehuoneesta, josta tuli parilla taululla ja iloisenvärisellä matolla mielestämme oikein pätevä lapsenhuone.

Koko maassa lapsiperheistä asuu ahtaasti 30 prosenttia.

Asumisen visionäärien mukaan tällainen asuminen on tulevaisuutta, ja osittain tulevaisuus on jo täällä, muidenkin kuin meidän kodissamme. On pakko olla.

Asumisen hinta on noussut ja kaupungistuminen kiihtynyt. Myös työmarkkinoiden rakenne on murroksessa, mikä osaltaan kannustaa etsimään kodin hyvien yhteyksien päästä eikä nykyisen työpaikan naapurista. Usein tämä kaikki yhdessä tarkoittaa sovittautumista tiiviisin neliöihin.

Myös elämäntavat ovat muuttuneet, eivätkä nuoret aikuiset enää muuta entiseen tahtiin pois kantakaupungista lapsia saatuaan. Samaan aikaan pääkaupungin lapsiperheistä 36 prosenttia asuu ahtaasti, muista asuntokunnista nelisen prosenttia. Koko maassa lapsiperheistä asuu ahtaasti 30 prosenttia.

Toisaalta maan mittakaavassa keskimääräinen asumisväljyys on parissakymmenessä vuodessa jonkin verran parantunut, sillä yksinasuminen on yleistynyt, eikä yksinasuvan tarvitse jakaa tilastoissakaan huoneita muiden kanssa. Silti myös finanssikriisiä seuranneen taloudellisen epävarmuuden katsotaan katkaisseen tai ainakin hidastaneen asumisväljyyden kasvua.

Suomen kansa kasvoi hellahuoneissa, muutti niistä haaveidensa omakotikotitaloihin mutta tottui lopulta ajatukseen minikodeista, tiivisti ilmiön Suomen Kuvalehti. Luultavasti kaikki ovatkin kuulleet Saton kohutuista ”Studiokodeista” eli Vantaalle rakennetuista 15,5 neliön yksiöistä. Niitä on kauhisteltu valtalehden näkyvää kolumnipaikkaa myöten.

SK:n jutussa pohdittiin, miksi pienessä kodissa asumisesta puhutaan kielteiseen sävyyn, kun kerran asuminen on yksittäisen ihmisen merkittävimpiä päästöjen lähteitä ja tiiviit neliöt siksi toivottavia.

Toisaalla pientä asumista rummutetaan jo rohkeasti uutena normaalina. Ulkomailta on kantautunut juttuja liikuteltavista mini–kodeista ja purjeveneisiin muuttaneista perheistä. Myös Imagea kustantava A-lehdet julkaisi viime syksynä Parhaat Pienet Kodit -bookazinen eli paksun erikoislehden, jossa esiteltiin perheasuntoinakin toimivia yksiöitä ja kaksioita. Vinkkijutuissa jaettiin ”nokkelat konstit säilytykseen”, asuntoesittelyissä saimme äimistellä suurperheen yksiötä.

Tulevaisuudentutkija Elina Hiltunen sanoikin Helsingin Sanomissa uskovansa, että jatkossa tiiviin eli hänen mukaansa ”tehoasumisen” suosio vielä kasvaa.

”Tulevaisuudessa suosimme yhä enemmän ekologista asumista, johon kuuluu julkisten liikennevälineiden käyttö oman auton sijasta ja pienissä neliöissä asuminen kaupungissa”, Hiltunen visioi.

Mutta mitä kompakteissa neliöissä asuminen ihmiseltä vaatii?

Se vaatii kaukaa kantautuvan häpeän kohtaamista.

Kun olen kotona yksin tai pienen perheeni seurassa, viihdyn hyvin. Vieraiden seurassa pälyilen ympärilleni muiden silmin ja kuvittelen tietäväni, mitä he näkemästään ajattelevat. Silloin häpeän joskus kotiamme, vaikka olen täysin etuoikeutetusti valinnut asumukseni itse. Eikö ainakin lapsella pitäisi olla enemmän tilaa leikkiä?

Aina voi vitsailla, että myös Tarja Halosen lapsuudenperhe asui tiiviisti, ja hänestä tuli sentään presidentti. Tiivis asuminen olikin ennen varsin tavallista, mutta myös historiassa siihen on liittynyt häpeän aiheita, huomauttaa perheiden asumisvalintoihin perehtynyt tutkijatohtori Johanna Lilius Aalto-yliopistosta.

Porvariston kodeissa vieraita otettiin vastaan tarkoitusta varten rakennetuissa tiloissa. Hellahuoneissa majaillut työväenluokka seurusteli keskenään pihoilla.

Vuonna 1910 Suomeen perustettiin edelleen toimiva Asuntoreformiyhdistys, joka ryhtyi valistamaan kansalaisia asumisasioissa. Perheenjäsenille ja kodin eri toiminnoille tarvittiin omia tiloja.

”Suomessa koko historiallinen keskustelu asumisesta on liittynyt siihen, että hellahuoneet on nähty pohjimmiltaan moraalisesti arveluttavina asumuksina. Ahtaasti asumiseen liittyi myös terveysnäkökulmia, kuten pelkoa tautien leviämisestä, mutta on myös ajateltu, ettei ole hyväksi, että eri ikäisiä naisia ja miehiä on lähekkäin”, Lilius sanoo.

Sosiologi selittäisi, kuinka yksilö imee asumisen ihanteita omasta lapsuudestaan ja nykyisestä viiteryhmästään, mutta Liliuksen mukaan niitä saattaa tulla myös yhteiskunnan normeista.

”Asuntopoliitiikkaa on rakennettu pitkään ajatuksella, että vähitellen jokaisella lapsellakin olisi oma huone ja asunnossa olisi tietty määrä tilaa. Asumista on tässä mielessä normitettu myös yhteiskunnan taholta ja siihen liitetty ajatuksia sallitusta ja kielletystä. Ehkä ahtaan asumisen häpeily liittyy nykyisinkin tähän.”

Se vaatii kaavan rikkomista, ja tietyissä piireissä rohkeus palkitaan.

Asumisen tutkimuksessa puhutaan asumisurista. Ne ovat perinteisiä kaavoja, joiden mukaan asumisemme hyvinvoivissa länsimaissa tyypillisesti etenee: lapsuudenkodista muutetaan vuokra-asuntoon, sieltä muutaman käänteen kautta ensimmäiseen omistusasuntoon, joka vaihdetaan aikanaan isompaan.

”Sellaista lineaarista etenemistä”, luonnehtii asumiseen liittyvistä valinnoista vuonna 2017 väitellyt maisema-arkkitehti Eija Hasu.

Nykymaailmassa ihmisten liikkeet ovat kuitenkin usein perinteisiä kaavoja tempoilevampia. Työpaikkoja vaihdetaan, vakiintuneista parisuhteista erotaan. Myös asumisen tutkimuksessa on alettu puhua 2000-luvun puolivälistä alkaen asumispoluista, mikä laajentaa asumisuran ajatusta yksilöllisempään suuntaan.

Asumispolku on Glasgow’n yliopiston asumisen professorin David Claphamin käsite, ja Eija Hasun mukaan se muistuttaa, ettemme etene nykyisin asumisessamme kaikki samaa putkea pitkin. Me poikkesimme vakiintuneelta uralta, kun muutimme kompaktista kodista toiseen, vaikka samalla asumismuoto toki muuttui ”normien” mukaisesti vuokrasta omistukseen.

Nykyisin asumisessa ei enää Hasun mukaan tähdätä jatkuvasti parempaan, vaan asuminen on nyt enemmän kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopeutuvaa ja uraan nähden polveilevampaa menoa.

”Siinä voi mennä niin sanotusti taakse- tai sivullepäin, mikä vastaa myös nykyistä työelämää, jossa edetään nousujohteisen uran sijaan kiinnostavasta työstä seuraavaan ja välillä downshiftataan.”

Pienistä kodeista kertovien juttujen mukaan kompakteissa neliöissä asuu rohkeita oman polkunsa tallaajia.

Tosin niin työelämässä kuin asumisessakin ”yksilölliset valinnat” ovat joskus ennen kaikkea pakon sanelemia ratkaisuja. Helsingin Sanomien mukaan nykyisin yhä harvempi nuori aikuinen pääsee kiinni omistusasumiseen. Ensiasunnon ostajien määrä romahti meillä heti 2000-luvun finanssikriisin jälkeen. Ilmiötä selitettiin jutussa paitsi kulttuurin muutoksilla myös heikolla talouskehityksellä, joka on iskenyt erityisesti nuoriin.

Myönteisellä tavalla aiempaa sallitummat asumisvalinnat voivat näkyä Hasun mukaan vaikka siinä, että eroperheessä lapset jäävätkin perheasuntoon ja aikuiset alkavat vuorotella siellä asumista.

”Tai puolisot voivat asua työn takia puolet viikosta eri paikoissa, eikä siinäkään ole enää mitään kummallista.”

Pienistä kodeista kertovien juttujen mukaan kompakteissa neliöissä asuu rohkeita oman polkunsa tallaajia. Minikotiin mahtuminen ei ole heille, tai meille, ongelma, sillä asukkailla on ollut jo valmiiksi minimalistinen elämäntyyli.

Sain kymmeniä viestejä, joissa kotiamme ja oletettua elämäntapaamme ihasteltiin.

Tällainen puhetapa vahvistaa mielikuvaa, jonka mukaan pienessä kodissa vietetään kohtuullista ja siten tämän päivän ihanteiden mukaista arkea. Tässä mielessä itse valittu pienissä neliöissä asuminen on elämäntapojen tasolla jatkoa hyvinvointi-, karsimis- ja säästämisbuumille, jotka ovat vuorotellen jyllänneet nuoren keskiluokan ihanteita pitkin 2010-lukua.

Kun esittelin hiljattain kotimme sen enempiä pohtimatta Instagram Storiesissa, videoni saivat noin viisituhatta katselukertaa, moninkertaisesti silloiseen seuraajamäärääni nähden. Sain kymmeniä viestejä, joissa kotiamme ja oletettua elämäntapaamme ihasteltiin. Minulta esimerkiksi kysyttiin kehuvaan sävyyn, olenko aina ollut minimalisti. En tosin ollut sanonut olevani minimalisti, ja lisäksi meillä on hyllymetritolkulla vanhoja kunnon kirjoja, jotka näkyivät videoilla.

Kolme ihmistä sanoi, että he olivat ryhtyneet haaveilemaan muutosta pienempään kämppään esittelyni myötä. Eräs kertoi, että oma vasta hankittu isompi koti oli alkanut hävettää videoitani katsellessa.

Pieniä asuntoja koskeva keskustelu onkin jakautunut kuin asumisen hinta pääkaupunkiseudun ja muun maan välillä. Toisessa keskustelussa pienissä kodeissa asumista siis ihaillaan ja niihin muuttamista perustellaan omaan elämäntyyliin sopivana valintana. Toisessa puheessa tiiviit neliöt edustavat hyvinvointia uhkaavaa ongelmaa.

Se vaatii vaihtokaupan tekoa, mikä ei ole kaikille mahdollista.

Ahtaasti asumisessa on kyse nopeasti kasvavien urbaanien alueiden tilanteesta, uhasta tai mahdollisuudesta katsantokannasta riippuen”, kaupunkimaantieteen apulaisprofessori Venla Bernelius aloittaa.

Ahtaasti asumisessa on pohjimmiltaan kyse vaihtokaupasta, jota asumisen tutkimuksessa kutsutaan asumisen kompensoinniksi. Sitä tehdään muissakin kuin pienissä kodeissa, sillä ylipäätään vain harvalla kaikki asumiseen liittyvät toiveet toteutuvat tämän hetkisessä kodissa. Tästä syystä ostetaan mökkejä, veneitä ja kakkos­asuntoja, toisissa tuloluokissa taas vuokrataan kaupunkiviljelypalsta pyöräilymatkan päästä kotoa – eli kompensoidaan omaa asumista kodin ulkopuolisilla jutuilla. Jotkut pienten neliöiden asukkaat kompensoivat tilaa sijainnilla eli vaihtavat asumisväljyyttä tiettyä postinumeroa, lähipalvelujen tasoa tai naapurustoa vastaan.

Koko elämä on tavalla tai toisella kytköksissä asumiseen.

Muuttaessa minulle oli tärkeää, että monien ystävien luo pääsi kävellen, sillä olin tuntenut yksinäisyyttä perhevapaalla. Lapsen kasvaes­­sa tärkeiksi jutuiksi muodostuivat alueen leikkipuistot ja läheinen uimahalli. Parista kahvilastakaan ei ole ollut haittaa, jos kotona seinät kaatuvat päälle tai toisen aikuisen täytyy tehdä ilta-aikaan töitä kotona. Myös tällainen ”pienimuotoinen” asumisen kompensointi vaatii rahaa. Toisilla on kompensointiin varaa ja mahdollisuuksia, kaikilla ei.

Bernelius painottaakin, että asuminen ei tapahdu pelkästään kodin seinien sisäpuolella. Koko elämä on tavalla tai toisella kytköksissä asumiseen. Koti sijainteineen vaikuttaa elämässä ihan kaikkeen, siihen, keitä arjessa tapaa, mihin kouluun lapset menevät, mitä kukin perheenjäsen voi harrastaa – jopa siihen, missä perheenjäsenten synttärit vietetään.

Omaa nelivuotiastamme juhlittiin kesän lopulla tavallisessa ulkoleikkipuistossa kävelymatkan päässä kotoa. Olemme onnekkaita, sillä alueella on monia mukavia puistoja, joista pystyi jopa valitsemaan juhlia varten sen kaikkein kivoimman.

Bernelius kehottaa muistamaan, että juuri asumisen kautta kulkevat yhteiskunnan isot, eriyttävät prosessit. Vapaaehtoisesti ahtaasti asuvat ovat todennäköisesti tutustuneet asuinalueeseensa valmiiksi ja saattaneet miettiä jo etukäteen kompensaation mahdollisuuksia. Kaikki eivät ole näin hyvässä asemassa.

”Kannan itse kasvavaa huolta porukasta, jolla ei ole mahdollisuutta valita. He eivät välttämättä saakaan ahtaan asumisen kompensaatioksi muuta. He joutuvat asumaan ahtaasti ehkä turvattomaksi kokemallaan alueella, jossa ei myöskään ole kaupunkia olohuoneena vaan oven takana odottaa parkkipaikka.”

Berneliuksen sanoin: tällaisella asumisella ei ole mitään tekemistä lifestyleahtauden kanssa.

Se vaatii epäkohtien myöntämistä itselle ja muille.

Miten olette ratkaisseet vaate- entä keittiön kuivatavaran säilytyksen? Montako kertaa viikossa käytte ruokakaupassa, etteivät vähät kaapit täyty äärimmilleen? Mitä harrastatte, ja missä ovat välineet?

Pienesti asuvalta kysytään kokemukseni mukaan eniten arjesta. Näihinkin kysymyksiin sain vastata tehtyäni kotiesittelyn Instaan.

Meidän naperomme ei ole edes kaveripiirin ainut lapsi, joka nukkuu yönsä vaatehuoneessa.

Kukaan sen sijaan ei kysynyt, miksi asumme näin, rahan vuoksi vai miksi. Ehkä kysymys oli liian henkilökohtainen esittäväksi omalla nimellä ja naamalla, joilla kuvapalvelussa operoidaan. Toisaalta moni tietää erittäin hyvin, että helsinkiläiset perheet asuvat muita ahtaammin, ja myös omassa tuttavapiirissäni asumisväljyys on jotain muuta kuin maan kattava keskiarvo; noin 40 neliötä henkeä kohden. Meidän naperomme ei ole edes kaveripiirin ainut lapsi, joka nukkuu yönsä vaatehuoneessa.

Kuitenkin myös valtaosa helsinkiläisistä on tyytyväisiä omaan asumiseensa. Pitkälti yli 80 prosenttia noin tuhannesta helsinkiläisvastaajasta ilmoitti olevansa melko tai jopa erittäin tyytyväinen kotinsa kokoon ja varusteisiin, kun asiaa kysyttiin valtakunnallisessa kaupunki- ja kuntapalvelut -tutkimuksessa (KAPA) vuonna 2016.

Minun tähän mennessä paras kotini on ollut tämä pieni asumus. Alun perin ajattelimme, että asumme täällä hyvillä mielin ehkä pari vuotta. Tätä juttua kirjoittaessa asuntokaupoista on melko tarkalleen neljä vuotta, ja edelleen olen täällä onnellinen (kuten sanoin haastattelussa, kun MTV-uutiset halusi tulla tekemään kodistamme verkkouutisen). Tilan määrään on varmasti tottunut vuosien kuluessa sekä henkisesti että fyysisesti, ja samaan aikaan olen kiinnittynyt entistä vahvemmin alueeseen kodin ympärillä.

Kenties tyytyväisyyttäni edistää sekin, että lapsuudessani asuin nelihenkisen perheeni kanssa vuosia ensin kaksiossa ja sitten kompaktissa kolmiossa. Lähiössämme oli kivojen kahviloiden sijaan pelottava ja huonomaineinen ostari, jossa ei paljon hengailtu, mutta onneksi kolmen kerrostalon pihoilla odotti aina samanikäistä seuraa. Ensimmäisen oman huoneen sain yläkoulussa.

Sitäkin pitää kyllä punnita, onko tyytyväisyys omaan asumiseen todellista. Venla Berneliuksen muistutuksen mukaan varsinkin keskiluokka on usein taitava kääntämään välttämättömyydet hyveeksi: jos ei ole esimerkiksi varaa muuhun, vallitseva tila kääntyykin omassa ajattelussa toivotuksi tilanteeksi.

”Vaikka keskiluokkaisella ahtaasti asuvalla kaupunki olisikin oikeasti olohuone ja kodin jatke, tuskin juuri kukaan ahtaasti asumista kuitenkaan toivoo. Asunnon koosta vain ollaan valmiita tinkimään, jotta saadaan tilalle muuta.”

Tyytymättömyyden myöntäminen tarkoittaisi epäonnistumisen myöntämistä itselle tai muille.

Sosiologit, kuten Matti Kortteinen, puolestaan puhuvat onnellisuusmuurista, mikä tarkoittaa jälleen keskiluokkaan liitettyä taipumusta puolustella omia valintoja. Tyytymättömyyden myöntäminen tarkoittaisi epäonnistumisen myöntämistä itselle tai muille: sitä ei pystynytkään saamaan tai valitsemaan olosuhteita, joita kuitenkin olisi pohjimmiltaan toivonut.

Berneliuksen mukaan ilmiö näkyy esimerkiksi tutkimusvastauksissa, kun ihmisiä haastatellaan heidän tyytyväisyydestään omaan asuinalueeseensa.

”Usein he voivat antaa ennen ja jälkeen muuton aika erilaisia kommentteja siitä, miltä asuinalue on heistä tuntunut.”

Bernelius huomauttaa myös, että tiivis asuminen vaikuttaa väistämättä arkisten toimintojen sujumisen lisäksi sosiaalisiin suhteisiin, kuten siihen, voiko kodissa pitää juhlia tai kutsua sinne ketään. Siksi hän myös kyseenalaistaa itse valittua ahtautta joissain tapauksissa.

”Sehän onkin aika uusi trendi-ilmiö. Vaikka osa on tyytyväisiä, tunnen myös perheitä, jotka ovat ensin pitäneet ahdasta asumista hyvänä ratkaisuna. Parin vuoden päästä he ovat tuskastuneet ja muuttaneet isompaan kotiin. Silloin he sanoivat, että kylläpä elämä helpottui.”

Jos jokin hylly alkaa pullistella, vähälle käytölle jääneet kamat, kuten lapsen pienet vaatteet, pannaan saman tien kiertoon.

Meillä on käynyt säännöllisesti vieraita, luultavasti siksi, että meille pääsee helposti monesta suunnasta ja kutsumme ihmisiä usein kylään. Kahden metrin ruokapöytä on tästä syystä tuntunut tärkeämmältä kuin avara lattiapinta-ala. Valtavien juhlien pitämisestä olemme tosin luopuneet kokonaan. Ajattelen, että vieraille tulisi kuitenkin kuuma ja kenkiä seilaisi muiden mielestä ärsyttävästi siellä täällä.

Tutkitusti kodin epäjärjestyksestä aiheutuu asukkaille stressiä. Meillä on paikat suht koht järjestyksessä, sillä jokaiselle tavaralle on ollut pakko miettiä paikka. Jos jokin hylly alkaa pullistella, vähälle käytölle jääneet kamat, kuten lapsen pienet vaatteet, pannaan saman tien kiertoon. Meillä on henkisiä resursseja tällaiseen.

Se vaatii aktiivista asumista.

Kaikkea ei voi ratkaista, ei elämässä eikä pienessä kodissa. En edes harkinnut lapselleni kestovaippoja, koska pyykkitelinettä ei saa millään piiloon, enkä vain olisi jaksanut katsella sitä joka päivä. Se kompaktisti asuvien ylivoimaisesta ekologisuudesta muihin verrattuna.

Roskiskaappiin ei mahdu tarpeeksi roskiksia, joten pahvin ja paperin keräämme kasseihin olohuoneen puolelle. Arjen pieniä ärsyttävyyksiä.

Pienessä kodissa asuminen onkin monesti aktiivista asumista. Tilat eivät ole valmiita tiloja, joihin kamat vain kannetaan ja jätetään sijoilleen. Säilytystilojen sijaan pienessä kodissa on siis säilytysratkaisuja, eli ennen säilytyksen alkamista on saatu ratkaistua ongelma (jos on saatu). Kompaktista asumisesta kysyvillä on siis hyvinkin pointtinsa.

Hassua silti, ettei isossa talossa asuvalta koskaan kysytä, miten teillä on ratkaistu puutarhanhoito tai saunan lämmitys. Arki on arkea ja asuminen tällaisten asioiden jatkuvaa miettimistä kodin koosta riippumatta.

Eija Hasun mukaan asumisen kompensointiin liittyy pienissä perheasunnoissa myös sen pähkäily, miten jokainen saa omaa rauhaa. Jotkut lähtevät harrastamaan kodin ulkopuolelle, mutta Hasun huomion mukaan omaa tilaa saa nykyisin myös uppoutumalla laitteisiin kotisohvalla.

Vaikka yksi pientä perheasumista puolustava väite kuuluu niin, että kompakteissa kodeissa vietetään väistämättä paljon aikaa yhdessä, voi siis myös olla, että pienet neliöt ajavat perheenjäseniä päinvastoin toisistaan erilleen, omiin harrastuksiin – ja omille laitteille.

Voin vakuuttaa, että imuroiminen käy kivuttomammin nyt vaikka 250:ssa kuin 40 neliössä, sillä pienessä kodissa irtaimistoa on ensin raivattava pois tieltä.

Pieneen kotiin liitetään usein myös helppouden mielikuvia, jotka eivät aina pidä paikkaansa. Isomman asunnon siivoamiseen kuluisi enemmän aikaa, useissa Instagramissa saamissani kommenteissa kannustettiin. Harmitti paljastaa, ettei se ihan niinkään mene. Opiskeluaikoina työskentelin kodinhoitajana ja siivosin valtavia espoolaisia omakotitaloja. Voin vakuuttaa, että imuroiminen käy kivuttomammin nyt vaikka 250:ssa kuin 40 neliössä, sillä pienessä kodissa irtaimistoa on ensin raivattava pois tieltä. Asukkaiden lukumäärä tosin vaikuttanee paljon. Meillä on tiiviissä tilassa kolmen tavarat.

Joskus kodin epäkohtien myöntämistä vaativat ennen kaikkea ulkopuoliset. Helsingin Sanomien juttu kahdesta tiiviisti asuvasta lapsiperheestä sai kommenteissa aikaan melkoista ihmettelyä, jopa ilkeilyä.

Tämä on kiinnostavaa ja liittyy ehkä osittain siihen, ettei jutussa käynyt ilmi yhtään pieneen asumiseen liittyvää arkistakaan epäkohtaa. Kai joka kodissa jotain on vähän pielessä neliömäärästä riippumatta?

Kaupunkitutkija Elina Eskelä on toisaalta selittänyt kiivaana vellovaa asumiskeskustelua sillä, että asumisesta aivan jokaisella on väistämättä omakohtaista kokemusta. Hänen mukaansa tämä on näkynyt minikoteja koskevassa keskustelussa.

Se vaatii ja antaa läheisyyttä.

Eräs kaverini asui koko lapsuutensa ja nuoruutensa 35-neliöisessä yksiössä vanhempiensa kanssa. Hän sanoo, ettei lapsena nähnyt järjestelyssä juuri hyviä puolia.

”Vaikka koti oli koti ja viihdyin siellä hyvin, haaveilin omasta huoneesta ja seinästä täynnä teini-idoleiden julisteita. En kuitenkaan voinut saada mitään sellaista. Välillä äiti suostui yksittäiseen siistiin julisteeseen”, kaveri sanoo.

Näin jälkeenpäin hän arvioi, että tiivis koti lähensi välejä vanhempiin. Ne olivat lämpimät pahimmassa teini-iässäkin. Kotona ei ollut ovia, joita paiskoa, ja aikaa vietettiin väistämättä yhdessä. Silloin myös ristiriidat tuli selvitettyä nopeasti, eikä saman katon alle muodostunut erillisiä mikrotodellisuuksia.

Tykkään meidän perheessä siitä, että ollaan ja osataan olla toistemme kanssa luontevasti pienissä neliöissä – johtuen varmaan siitä, ettei vaihtoehtoja ole, eräs tiiviisti asuvan perheen vanhempi kirjoitti minulle Instagramissa.

Olen itsekin haaveillut isoista neliöistä maalla. Mutta sitten me kokeiltiin sitä, eikä se ollut meidän juttu, eli kirjaimellisesti en keksinyt tilalle mitään tarvetta, toinen kertoi.

Venla Berneliuksen mukaan on paitsi järkevää myös välttämätöntä käydä keskustelua siitä, minkä kokoista asumusta yksi ihminen, pariskunta tai lapsiperhe oikeasti tarvitsee hyvään elämään. Siitä ei vain ole tutkimustietoa, mikä on ihmisen oikeasti tarvitsema asumisväljyys, Bernelius huomauttaa.

”Vallitsevien asumisnormien kyseenalaistamiseen liittyy ehdottomasti hyvää anarkismia, koska maailma muuttuu, ilmastonmuutos uhkaa, ja tarvitsemme uutta keskustelua kohtuullisuudesta. Tässä mielessä vapaaehtoisesti tiiviisti asuvat lapsiperheet ovat arvokas ilmiö.”

Kaikki vapaaehtoisestikaan tiiviisti asuvat eivät silti halua kompensoida tilaa sijainnilla ainakaan loputtomiin. Johanna Lilius haastatteli väitöstutkimukseensa (2017) Helsingin kantakaupunkiin, kuten Kallioon, lasten syntymän jälkeen jääneitä perheitä. He puhuivat halusta jäädä alueelle mutta toisaalta vaikeudesta löytää sieltä isompaa asuntoa. Yhteiskunnan tasolla tarvitaan molempien asiantuntijoiden mukaan ennen kaikkea aktiivista asuntopolitiikkaa, joka tähtää asumiskustannusten nousun katkaisuun ja jolla varmistetaan, että kasvaviin kaupunkeihin kaavoitetaan tarpeeksi myös perheasuntoja.

Venla Bernelius korostaa moneen kertaan, ettei hän halua sanoa jonkun asuvan väärin. Koti on liian ahdas silloin, jos asukkaat sen niin kokevat, eikä tätä kokemusta voi määritellä ulkopuolelta.

Joskus ahtaus tulee vastaan pikkuhiljaa. Ensin tilannetta siedetään, kunnes jonkun kuppi menee nurin. Niin sanottu Nurmijärvi-ilmiö saattaakin olla perheellisten keskuudessa jälleen voimistumassa. Vuonna 2018 helsinkiläisiä muutti lähikuntiin Hesarin mukaan lukumäärällisesti eniten sitten vuoden 2007.

Se vaatii muuton punnitsemista.

Meidän pienissä kodeissa asuvien perheellisten hokema kuuluu, että tiiviit neliöt eivät haittaa, sillä viettäisimme aikaa joka tapauksessa samassa tilassa.

Ihan pienen lapsen kanssa lausahdus pitänee paikkansa kodin neliömäärästä riippumatta. Eihän vaikka yksi- tai kaksivuotiasta yksinkertaisesti voi päästää silmistään kovin pitkäksi ajaksi minkään kokoisessa kodissa. Pienen lapsen kanssa ei siis tavallaan tule maksaneeksi asumisesta ylimääräistä, jos tilaa on vain sen verran, mitä oikeasti käytetään.

Onko koululaisella tilaa tehdä rauhassa läksyjä – tai mahdollisuuksia kutsua kotiin itse vieraita?

Tulevaisuudessa mekin joudumme punnitsemaan asumista yhä enemmän lapsen kannalta. Onko koululaisella tilaa tehdä rauhassa läksyjä – tai mahdollisuuksia kutsua kotiin itse vieraita? En todellakaan usko, että tiedän tiiviin asumisen rajoista juuri mitään yhden terveenä syntyneen ja hyvin nukkuneen leikki-ikäisen vanhempana.

Asumisen tutkimuksessa puhutaan vetävistä ja työntävistä tekijöistä: vetävät tekijät puoltavat jäämistä tiettyyn osoitteeseen, työntävät kuiskivat tai huutavat suoraa huutoa muuton puolesta. Kun tietty stressitaso ylittyy, työntävien tekijöiden vaikutus on käynyt vetäviä suuremmaksi. Silloin on ”pakko” muuttaa – tai pakko.

Mutta entä, jos asumista tietyllä alueella on siinä vaiheessa takana jo vaikka kymmenen vuotta? Vaatehuoneessa kasvanut lapsi on ehtinyt aloittaa lähikoulussa yhdessä päiväkotikavereidensa kanssa, mutta äkkiä kotona ei olekaan tarpeeksi rauhallista tilaa läksyille.

Tutkimuksesta tiedetään, että muutot ovat lapsen hyvinvoinnille riski esimerkiksi juuri kaverisuhteiden purkautumisen vuoksi. Venla Berneliuksen mukaan nykyisen asumiskeskustelun painottuminen lähes pelkästään taloudellisiin seikkoihin on tästä syystä ristiriitaista.

”On kiinnostavaa, että emme ajattele ollenkaan niin, että ihmisillä olisi oikeus omaan asuinpaikkaansa. Sen sijaan ajattelemme, että heillä joko on tai ei ole varaa asua siellä missä he haluaisivat. Kuitenkin on kyse todella isoista asioista siinä, mihin kaikkeen, kuten kokonaiseen alueeseen tai naapurustoon, asuminen meidät kiinnittää”, hän sanoo.

Missä vaiheessa minä aloin miettiä asunnon vaihtamista? Silloin, kun lapsi alkoi selvästi kaivata enemmän tilaa leikeilleen. Kävimme katsomassa lähistöllä joitakin isompia kämppiä, mutta lopullisen päätöksen teko muodostui joka kerta mahdottomaksi. Muutto tuntui jäämistä isommalta riskiltä osittain toki asumiskustannusten väistämättömän nousun vuoksi – mutta suurimmaksi osaksi sen takia, että olimme vain juurtuneet omaan asuntoomme. Vanha koti tuntui kodilta aina asuntonäytöstä palatessa, eli vetäviä tekijöitä oli pitkään enemmän kuin työntäviä.

Me halusimme kodin juuri haaveidemme talosta, neliöistä viis.

Järjestelimme olohuoneeseen leikkinurkan, ja jäimme. Sitten selvisi, että toisen lapsemme laskettu aika saattaisi osua yksiin taloyhtiön remontin kanssa. Tajusimme, että nyt meidän olisi muutettava.

Ostimme viimein uuden kodin talosta, jossa oli valmiiksi kavereita sekä aikuisille että lapsille ja lisäksi harvinainen herkku, aidattu sisäpiha leikkitelineineen. Myös uusi koti on perheasunnoksi tiivis, sillä neliöitä per henkilö on vauvan syntymän jälkeen saman verran kuin edellisessä kodissa. Pankki olisi antanut hankkia isommankin. Me halusimme kodin juuri haaveidemme talosta, neliöistä viis.

Uskoin, että uudessa kodissa voisimme viettää aikaa mukavasti yhdessä paitsi oman perheen kesken myös muiden kanssa. Kaksi päivää muuton jälkeen esikoisemme olikin käynyt naapurissa leikkimässä jo kahdesti. Minulle tällainen tuo turvalliselta tuntuvia muistoja lapsuudestani.

Kunhan muuttolaatikot on purettu, leikkejä jatketaan meillä – uuden kodin valtavassa lastenhuoneessa. Nyt me aikuiset nukumme vuorostamme kompaktissa nurkkauksessa.

Katsotaan, kuinka pitkään viihdymme.

Asumisväljyyteen liittyviä tilastotietoja toimitti yliaktuaari Arja Tiihonen Tilastokeskuksesta. Lähde: Elina Eskelän kirjoitus ”Asumisen valintoja ja kokemuksia”, Yhdyskuntasuunnittelu-lehti 1/2018.

Julkaistu: 11.1.2020
Kommentoi »