Kirjailija Raija Oraselle perhe on tärkein ja koira välttämätön – ”Jokainen ikääntyvä nainen tarvitsisi koiran läsnäoloa”

Kirjailija Raija Orasen elämässä on riittänyt uusia alkuja, lähtöjä ja muuttoja. Hänellä on melkein sisäänrakennettuna valmius muutoksiin. Tästä kertoo myös muutto Veikkolaan, jo kolmatta kertaa. Kun Raija päättää jotain, sen hän myös tekee päätyyn saakka ja vähän ylikin.

Armottoman tarinankertojan tuotanto on valtava. Raija kuvaa kainuulaista luonnettaan näin:

– Minulla on Nälkämaan luinen nyrkki, ja kirjailijana olen maaninen. Koko ajan pitää kirjoittaa, ennen kuin herra Alzheimer tulee – tai kuolema, hän sanoo ja iskee vakuudeksi nyrkkinsä ruokapöydän pintaan.

Herra Alzheimer ei tosin ole lähimaillakaan. Orasen rakas oma herra, puoliso Jyrki Oranen, hipsii suihkusta, pukee ylleen ja lähtee vähin äänin haastattelun alta pois.

– Aina kun kysyn, minne Jyrki lähtee, hän sanoo, että sinne ja tänne! Minulla meni kainuulaisena parikymmentä vuotta, ennen kuin aloin ymmärtää Jyrkin eteläsavolaista huumoria ja temperamenttiemme eroa. Hän lähtee aina viime tingassa, kun taas minä haluan tehdä esimerkiksi matkavalmistelut ajoissa valmiiksi.

Pitkän parisuhteen salaisuutta Raija Oranen kuvaa ”sanan säilän heiluttamiseksi”.

– Ei ole asiaa, josta meillä ei syntyisi kiivasta keskustelua. Poikamme Jirimiko ja Oskari kuuntelevat välillä kauhistuneita otteluitamme, mutta kiistat sovitaan aina. Viihdymme hirveän hyvin yhdessä.

Suukopua ei syntynyt vielä vuoden 1970 alussa, kun Tampereen yliopiston opiskelija Raija osallistui Helsingissä ”vallankumouksellisten”, siis taistolaisten, kokoukseen, jossa Jyrki oli puheenjohtajana. Tämä antoi kiihkeälle nuorelle naiselle puheenvuoron. Se oli siinä.

Oraset muuttivat uuteen kotiinsa Veikkolaan kesäkuun alussa. Sieltä löytyi soma rivitalokaksio, joka tosin oli alkuperäisessä 1970-luvun kunnossa.

– Oskari ja hänen vaimonsa Mari lapsineen asuvat täällä, mikä oli yksi syy muuttoomme. Heidän muotoilutoimistonsa suunnitteli asuntomme remontin, ja Mari rakensi kauniin pihaterassin. Ennen tupareita heidän 16-vuotiaat kaksostyttärensä tasoittivat multakasat. Sitten istutettiin kukat, Raija kertoo tyytyväisenä.

Ennen Veikkolaa pari ehti asua hetken Helsingin Hietalahdessa Otavan Kirjasäätiön omistamassa asunnossa. Lähellä oli meri, kaikki tarpeelliset kaupat ja ravintoloita. Tosin ravintoloissa syöminen on jäänyt Raijalla aika lailla takavuosien harrastukseksi.

– Sitten tuli äkkilähtö, koska koko Otavan talo meni peruskorjaukseen. Keksimme muuttaa Jyrkin kanssa Tammisaareen. Siellä meillä oli ihana vanhan puutalon pääty ja kaunis puutarha.

Tammisaari tuntui silti olevan aivan liian kaukana Helsingistä, jonne Jyrki joutuu kuskaamaan Raijaa tämän töiden takia.

– Itse asiassa me tarvitsemme Suomen-kotia vain keväät ja kesät, koska vietämme talvet Espanjan Fuengirolassa Jirimikon asunnossa. Olemme olleet siellä jo useana vuonna.

Raija sanoo, että nyt pojat huolehtivat vanhemmistaan. Toinen poika huolehtii heidän asumisestaan Espanjassa ja toinen Veikkolassa.

Tammisaaren idylli sai jäädä, mutta Veikkolassa on tarkoitus viihtyä pidempään. Kun pari asui siellä edellisen kerran, Raijan lonkka äityi yllättäen niin kipeäksi, ettei hän pystynyt enää kiipeämään kaksikerroksisen rivitalokodin portaita.

– Hyvä, että pystyin edes kävelemään. Menin lääkäriin, joka totesi, että lonkassa on alkavaa nivelrikkoa. Tekonivelleikkaukseen hän ei kuitenkaan nähnyt vielä tarvetta.

Röntgenkuvista ilmeni Raijan mukaan erikoinen juttu – reisiluu oli painunut liian syvälle lonkkaluuhun. Lääkäri määräsi hänelle fysikaalista hoitoa, mutta fysioterapeutti hämmentyi diagnoosista eikä osannut tehdä oikein mitään.

– Sitten lähdimme Espanjaan, jossa edelleen laahasin jalkaani. Sikäläinen tuttu fysioterapeutti Sari kävi hieromassa minua kotona ja oivalsi, mitä pitää tehdä. Hän veti jalkaa ulos lantiosta, ja lonkka alkoi toimia. Jyrki jatkoi sitten venyttämistä ohjeiden mukaan. Nykyisin kävelen ihan hyvin.

Raijalla on 77-vuotiaana jo niin paljon kokemusta itsestään, että hän sanoo tietävänsä, mistä milloinkin on kysymys.

Aloittelevana kirjailijana Raija Oranen pelkäsi haastatteluissa eniten kuvien ottamista. Siksi hänen piti vetää ennen kuvausta hirveät määrät konjakkia. Sitä, samppanjaa ja viiniä kului ihan riittävästi aina 2000-luvun alkuun saakka.

– Olin juonut itselleni diabeteksen, joka todettiin jo vuonna 1971. Sitten meni vuosikymmeniä. Muistan hetken, kun päätin lopettaa alkoholin käytön kokonaan.

Helsingin Kirjamessujen jälkeisenä maanantaina Raija meni tutun yksityislääkärin vastaanotolle sokeriarvojensa vuoksi. Tämä ehdotti neljän kuukauden paussia viinin juomisessa.

– Totesin, että voin hyvinkin pitää! Ja jatkoin, että se on sitten loppu kokonaan. Kun jotain päätän, se on päätöksessä. Eikä päätöstä pidä jahkata jälkeenpäin.

Raija myöntää, että takavuosina oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän kaipasi viiniä.

– Opin nauttimaan alkoholittomia viinejä, mutta ei niitäkään voi määrättömästi juoda. Niissä on hirveä määrä sokeria.

Diabetes on pysynyt lääkityksellä aisoissa. Sen sijaan kolesterolilääkkeet Raija lopetti puolen vuoden kokeilun jälkeen.

– Kun kävin Tammisaaressa terveysasemalla, sain statiinilääkityksen. Pian sen aloittamisen jälkeen jalkoihini alkoi ilmaantua puutumista, kipuja ja kyhmyjä. Täällä Veikkolassa jalkahoitaja tiesi yhteyden. Hänen oma statiiniannoksensa oli puolitettu.

Raija ei ole luonteeltaan puolittaja, joten hän lopetti lääkityksen kokonaan, vaikka omin päin lopettamista ei suositellakaan. Tunto ja lämpö ovat palanneet jalkoihin, ja enää vain kaksi pienintä varvasta on puuduksissa. Raija ei enää pelkää neuropatiaa eli ääreishermoston toimintahäiriötä.

Viime talvena Raijan käteen iski kuitenkin monen kirjoittajan vaiva, kun oikean käden nimetön muuttui niin sanotuksi napsusormeksi. Se tarkoittaa sormen koukistajajänteen jännetuppitulehdusta, jonka vuoksi sormi voi jäädä koukkuasentoon ikään kuin lukkoon.

– Sen takia kirjoitin käsin seuraavan kirjani muistiinpanoja koko vihollisen. Seuraus oli, että peukalon ja ranteen seutu tulehtui rasituksesta. Viat korjattiin kortisonipiikeillä. Nyt käsi ja sormi toimivat, Raija sanoo ja heiluttaa sormiaan.

Terveyttään hän hoitaa syömällä mahdollisimman paljon hedelmiä, vihanneksia ja marjoja. Uudet ravintosuositukset näkyvät pariskunnan ruokapöydässä.

– Syömme lihaa entistä harvemmin, ja leikkeleet ovat paljolti unohtuneet. Ehkä ruokavalion keventyminen on myös ikäkysymys. Sen tiedän, että minun pitäisi kävellä nykyistä enemmän.

Aikoinaan Raija harrasti kokkaamista, kun hän sai Jyrkiltä lahjaksi kuusiosaisen ranskalaisen keittokirjan. Omistuskirjoituksessa luki: ”Raijalle hyvää joulua, Jyrkille hyvää ruokaa.”

Raija Oranen on kirjoittanut yli sata teosta: romaaneja, novelleja, lastenkirjoja sekä elokuva- ja televisiokäsikirjoituksia. Nuorena hän opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ja draamakirjallisuutta.

Kirjailijanura alkoi vuonna 1977 novellikokoelmasta Nainen joka söi junassa appelsiinin. Sitä ennen Raija ehti työskennellä toimittajana Tiedonantaja-lehdessä.

Tänä kesänä häneltä ilmestyi historiallinen romaani Ruhtinatar. Se on rikkauksista ryysyihin -tarina Venäjän toiseksi rikkaimmasta suvusta. Kun hovitallimestarin tytär Natalia naidaan Demidovien sukuun, hänestä tulee ruhtinatar.

Raija syttyy, kun hän kertoo Natalian, kuuden pojan synnyttäneen naisen ihmeellisestä elämästä. Se vei Kiovasta Karjalaan, Taliin, Pietariin, Pariisiin ja talvisodan jälkeen takaisin Suomeen.

– Deminovien varat olivat ehtyneet jo ennen talvisotaa. Natalia eli loppuelämänsä äärimmäisessä köyhyydessä ja asui vanhan kanalan ja sikalan nurkissa, mutta arvokkuuttaan hän ei menettänyt ikinä.

Kirjailijalle haaste oli se, ettei monin tavoin dramaattinen kertomus ole masentava.

– Olin tyytyväinen, kun luin alkukesästä vielä kerran kirjan oikovedoksen.

Myös Raijan ensi vuonna ilmestyvä kirja on jo valmis. Se kertoo taidemaalari, taiteilijaprofessori Anita Snellmanista. Raija ei tuntenut tätä, mutta hän osaa sukeltaa muiden nahkoihin. Sitä hän on tehnyt kirjoittaessaan muun muassa Urho Kekkosesta, Juho Kusti Paasikivestä, Aino Acktésta, Aurora Karamzinista, Armi Ratiasta ja monista muista historian merkkihenkilöistä.

Melkoinen persoona on myös kirjailija Raija Oranen. Hän on itsetietoinen, määrätietoinen tekemisissään ja varma mielipiteissään.

– Tarinat kulkevat mukanani yötä päivää. Joudun harmikseni käyttämään nukahtamislääkkeitä, jotta rauhoitun. Pelot iskevät muuten aamuyöstä kimppuun, eikä niitä tarvitse edes liioitella tässä maailmantilanteessa.

Raija oli erityisherkkä jo lapsena. Hän kertoi vanhemmilleen, että illalla ”tulee pahat ajatukset”.

Raijan lapsuus Hyrynsalmella Kainuussa oli onnellinen, niukka ja henkisesti rikas. Hän syntyi nelilapsisen Juntusen perheen kuopukseksi, ja hänestä tuli Mikko-isän lellilapsi. Isän tytöistä tapaa kasvaa usein vahvoja naisia.

Maailmaan Raija tuli kuitenkin vaikeimman kautta, sillä Jenny-äidin synnytys kesti kolme vuorokautta. Hän ehti kokea monenmoista jo ennen kouluikää.

– Kolmi-nelivuotiaana olin hukkua likakaivoon. Päivä oli pilvinen, ja rehevissä ruohoissa avokaivon ympärillä oli kastepisaroita. Ajattelin, että nyt minä hyppään! Muistan vieläkin likaveden läpi kajastaneen valon. Sen jälkeen en ole veteen hyppinyt.

Kuusivuotiaana Raija sairasti puoli vuotta keuhkokuumetta. Vaikka elämän alku oli vaikea, tiivis perheyhteisö antoi kestävät arvot.

– Perhe ja sen sisäiset suhteet ovat tärkeitä. Jyrkin perheessä oli seitsemän lasta, joten siinäkin elämänarvomme kohtasivat. Poikiemme perheet ja lapsenlapset ovat meille kaikki kaikessa, Raija sanoo.

Yksi tähän tarinaan on vielä lisättävä. Topi-koira eli Toivo Ikuinen tuli perheeseen edellisen koiran, Sulo Raitiksen, kuoleman jälkeen. Topi on nyt yhdeksänvuotias ”mäntsälämix”.

– Meillä oli aina koira jo lapsuudenkodissani. Muistan erityisesti Heppu-koiran, joka oli Topin näköinen, mutta korkeajalkaisempi.

Raija on aikoinaan kirjoittanut monia koiratarinoita. Hän sanoo nyt painokkaasti, että jokainen ikääntyvä nainen tarvitsisi koiran läsnäoloa.

– Koira on suorastaan välttämätön mielenterveyden ja kosketuksen kannalta.

Topi haukkuu vieraat sisälle ja tuo sitten lelunsa näytille. Sitten se istahtaa Raijan syliin, huokaisee tyytyväisenä ja nuolaisee emäntänsä nenänpäätä.