Nyt puhuu raakku: ”On kuulkaa varsin tympeää olla ihmisten arvoristiriitojen ja identiteettisotien kohde”

Olen raakku, toiselta nimeltäni jokihelmisimpukka, kirkkaissa virtavesissä viihtyvä nilviäinen. Hauska tutustua. Sopiiko, että kerron hieman maailmankatsomuksestani?

Meiltä raakuilta ei yleensä kysytä yhteiskunnallisista asioista. Elämäntyylimme on rauhallinen: elän täällä Suomussalmen Hukkajoen pohjassa soraan kaivautuneena. Mutta nyt kaikki puhuvat minusta. On se kunnia. Tässä iässä siihen osaa jo suhtautua, olenhan rapiasti yli 200-vuotias.

Suurin osa raakuista on vanhoja. Meillä on samoja ongelmia kuin muillakin suomalaisilla: lisääntyminen ei oikein onnistu, se on niin herkkää puuhaa. Menee parikymmentä vuotta tulla sukukypsäksi. Tulisi olla hapekasta vettä ja suotuisat virtausolosuhteet. Ja seksielämämme – jos sallitte vulgaarin suorapuheisuuden – se on hieman akrobaattista. Hedelmöittyneen raakun munasolun tulisi siirtyä lohen tai taimenen kiduksiin ja kehittyä siellä toukaksi, joka taas kehittyy raakuksi, tällaiseksi kuin minä, höm.

Huvittuneena olen täältä joenpohjasta katsellut ihmisten keskustelua niin perinteisistä perhearvoista kuin uusista perhemuodoista. Moni ei löydä ihmismaailmassakaan partneria lisääntymiseen. Siihen tarvitaan romantiikkaa ja luottamusta, mutta ei sentään lohikaloja.

Nykyisin virtavesissä eläviä vaelluskaloja on vähän, kun jokia on padottu. Hyvähän se, että on tätä vihreää siirtymää. Kun sähkö tulee vesivoimasta, ei tarvitse porata öljyä tai rakentaa atomivoimaa. Näin raakun näkökulmasta kannattaisin silti energianlähdettä, joka suojelisi virtavesiä, lohikalakantoja ja myös raakkuja.

Rauhallisesti ovat vuodet vierineet täällä Hukkajoella. Olen parinsadan vuoden aikana siirtynyt 15 metriä alavirtaan ja lisäksi soran mukana metrin luoteeseen. Olen päivittäin suodattanut kymmeniä litroja virtavettä syödäkseni ja kasvanutkin jo lähes 16-senttiseksi. Jos sopii kehaista, olen puhdistanut vettä muillekin eliölajeille.

Ihmisten maailmassa on näinä vuosina tapahtunut paljon. Kun synnyin, oli meneillään Ranskan vallankumous ja Yhdysvaltain itsenäisyyssota. Sitten tuli Napoleon ja Suomen sota. Suomi, Hukkajoki ja sen pohjasora liitettiin Venäjän imperiumiin.

1800-luvulla syntyi teollisuutta ja höyryjunia, nationalismi ja työväenluokka, oikeisto ja vasemmisto. Ihmiset alkoivat käydä kansakoulua ja ajatella olevansa suomalaisia. Aleksis Kivi kirjoitti metsän oravasta ja Sibelius sävelsi Finlandia-hymnin. Helsinki rakentui pikkukaupungista metropoliksi Engelin johdolla.

Mutta ei se Hukkajoella tuntunut. En huomannut edes, että joen sorapohja itsenäistyi Suomen mukana. En havainnut Tali-Ihantalan taistelua, Kekkosta, Nato-keskustelua enkä Juha Miedon mämminsyöntiä.

Keskityin kiinnittymään vakaasti soraan.

Enemmän täällä ovat vaikuttaneet taloudelliset innovaatiot ja ideologiset ristiriidat. Nuoruusaikanani Adam Smith ja Anders Chydenius teoretisoivat, miten hyödykkeiden arvo pohjautuu niukkuuteen ja työn arvoon. Siitä syntyi tämä vapaan markkinatalouden teoria. Sen ovat raakut toden totta huomanneet.

Helmi, hiukanjyvän tai kehityshäiriön aiheuttama kasvain, on yhdessä raakussa tuhannesta. Varsin niukasti on helmiä siis, ja siksi juuri ihmiset pitävät helmistä. Heillä on tarve erottua lajitovereistaan esimerkiksi killuttamalla raakun kasvaimia korvissaan. Ihmiskielinen nimityksemme simpukka on sama sana kuin venäjän žemčug, ‘jalokivi’. Ja sana raakku lienee sama sana kuin venäjän näkinkenkää ja helmiäistä merkitsevä rakovina.

Näin kertovat raakun nimitykset Hukkajoen sijainnista alueella, jossa venäläiset, suomalaiset ja muut kansat kuten saamelaiset ja skandinaavit ovat kilpailleet niukoista resursseista ja käyneet kauppaa. Ne ovat osa ajankohtaista Suomen konfliktihistoriaa, joka kuitenkin on aina jatkunut yhteiselon ja tavaranvaihdon historiana. Ehkä niin käy taas joskus tulevaisuudessakin, mielellään kylläkin ilman raakkuja, näin toivon.

Käytänkin tilaisuutta hyväkseni ja sanon, että raakkujen nimitykset tarjoavat hiukkasen kapean näkökulman elämääni. Tekisi mieli sanoa, että kyseessä on eräänlainen kulttuurinen omiminen, raakun nimeäminen dominoivan lajin eli ihmisen ja hänen eksoottisten viehtymystensä mukaan.

Tiedättekö, minä en ole koru, eikä sisässäni ole helmeä, olen ihan terve. Helmen löytämiseksi tulee löytää yksi sairas raakku ja siinä hytäkässä tappaa 1000 tervettä raakkua. Helminauhaa varten tapetaan sitten esimerkiksi 5000 tai 500 000 raakkua. Sairasta, sanoisin. Sairasta etsiä sairasta raakkua ja tappaa samalla terveet.

Nykyään on Suomussalmella myös tätä metsän hinnanmääritystä. Metri minusta alavirtaan rymisteli metsätyökone ohitse noin 300 kertaa. Ei se täällä tuntunut, mutta naapurin raakuille meni mutaa suuhun. Ne tukehtuivat kuoliaaksi.

Ihmisen mielestä on olemassa ihmisiä ja eläimiä. Sitten ihminen keskustelee siitä, ovatko ihmiset ja eläimet samanlaisia vai erilaisia. Itse en tiedä olevani eläin, mutta elämälläni on päämäärä, juurtua soraan ja elää siinä satoja vuosia.

Filosofi Jeremy Bentham sanoo, että oleellista ei ole, onko eläimillä tietoisuus vaan se, onko eläimillä kärsimystä. En ota kantaa siihenkään, mitä kärsimys on, sillä kysymys on laaja kuin Suomussalmen pohjoinen taiga. Totean silti, että kun raakku tukehtuu mutaan, se ei ole sitä, mihin raakku pyrkii.

Raakku, kuten ihminen, on monessa asiassa voimaton, mutta toisissa asioissa äärettömän sitkeä. Se on pitkäikäisempi kuin ihminen, kestävämpi ja vakaampi. Mutta raakun elämän kuten ihmiselämän voi lopettaa hetkessä, jolloin kaikki siinä mahdollinen jää toteutumatta. Siinä tiedossa tulisi olla kärsimystä kylliksi jokaiselle.

Ihminen, toisin kuin raakku, häärää ja muuttaa maailmaa. Ja maailman muutoksessa oleellista on varallisuuden kasvattaminen ja siitä riitely.

Raakku elää 300 vuotta, mutta siltä otetaan veitsellä suu auki, että saataisiin tuumori yläluokkaisiin korvalehtiin. Puut voisivat elää 1000 vuotta, mutta ne keitetään selluksi. Niihin pyyhitään pylly ja pakataan kiinalaista viihde-elektroniikkaa. Sitten keskustellaan siitä, että ihmiset eivät viihdy ja että elektroniikka on lapsille kauhean haitallista.

Samaan aikaan toinen ihminen kirjoittaa väitöskirjaa raakuista, laskee montako niitä on milläkin joella. Viisaudessaan on ihminen määrännyt raakullekin arvon, joka on 589 euroa. Pari euroa per ikävuosi. Hinnat on määrätty helsinkiläisessä virastossa tai ehkä ministeriössä, hyvin kaukana raakuista. Siellä määritellään myös, missä susi ja ahma saa elää ja missä ei.

Ihminen, joka raakun ja suden arvon määrää, istuu virastossaan 800 kilometrin päässä raakusta. Ei hän tule nauttimaan elämästä joen sorapohjalla eikä edes tarjoudu suden syötäväksi takametsässä. Ei ihme, että maaseudun ja kaupungin välille syntyy kitkaa.

Kun olin nuori, vaikuttivat Adam Smithin ohella myös Johann Wolfgang von Goethe ja Jean-Jacques Rousseau. He pohtivat, että ihmisen ja hänen arvonmääritystensä ulkopuolella on sellainen asia kuin luonto.

En tiedä, onko luontoa olemassa, sekin on vaikea kysymys. Mutta eittämättä on olemassa Hukkajoki. Selvästikään sitä ei kyetä suojelemaan, ellei sille kyetä laskemaan arvoa rahassa. Tässä mielessä Rousseau oli siis ehkä väärässä, ja Adam Smith oikeassa. Niukkuus on arvo, kuten Smith tiesi. Ja niukkuutta on aina vain enemmän ja runsautta vähemmän. Tästä seuraa outo tilanne, että ihmisillä riittää rahaa, mutta sillä ei näköjään voi ostaa juuri mitään mielekästä.

Vaikka ihminen on keksinyt arvon sekä helmille, puille että raakuille, ei niiden suojelu selvästi sittenkään onnistu. Ei, koska arvoja on niin monenlaisia ja ne ovat kaikki voimassa yhtä aikaa ja keskenään ristiriidassa.

Näin on elämä Hukkajoen vakaalla sorapohjalla surullisesti kiilautunut jonnekin kapitalismin ja luonnonfilosofian ajattelutraditioiden ja arvoristiriitojen väliin. Suomi merkitsee dynaamista sellunkeittäjäkansaa insinööreineen tai helmikorujen pelkistettyä muotoilua, mutta samalla myös Aleksis Kiven ja Sibeliuksen säkeitä suomalaisesta, muka koskemattomasta luonnosta, joka taitaa olla olemassa vain ideana. Siltä ainakin täällä joenpohjassa tuntuu.

On kuulkaa varsin tympeää olla ihmisten arvoristiriitojen ja identiteettisotien kohde. En nimittäin ole ensi sijassa taloudellinen resurssi enkä idea puhtaasta luonnosta. Olen elävä raakku. Itselleni olen ensimmäinen, mutta teille, hyvät ihmiset, olen toinen. Olen olemassa. Olen elävä olio. Ja olemassaoloni ja elämäni katsoo teitä vierain silmin surullisista, mutaisista vesistä.

Ihminen riitelee taloudesta ja arvoista, kytkee niihin koko olemisensa, tunteet ja tiedot. Hän luo budjetit, puolueet ja keskenään ristiriitaiset maailmankuvat. Keksitään Suomi. Sitten aletaan huutaa, että Suomessa menee päin prinkkalaa kun talous ei kasva. Tai koska raakkuja ei suojella. Koulutettu kaupunkilainen on tyytyväinen kun tietää luonnon arvon, eikä ole metsätyökoneen kuljettaja, joka yrittää pärjätä kuolevalla maaseudulla. Metsätyömies on hänkin tyytyväinen, että ei ole viherpiipertävä kaupunkilainen hippiakka vaan ajelee raakkujen yli ihan kiusallaan.

Ihminen kouluttautuu ja pääsee firmaan töihin, ympäristöarvojen sanoittajaksi. Se kirjoittaa, että huomioimme aina luonnon monimuotoisuuden. Mutta samalla se laskee rahaa ja aikaa, joka on kuolemaksi monimuotoisuudelle: raakuille, puille, metsille ja joille. Hädän hetkellä soitetaan toiselle ihmiselle, joka harjoittaa kriisiviestintää. Se toinen ihminen sanoo: olemme tosi pahoillamme, alamme nyt huomioida luonnon monimuotoisuuden ihan uusin tavoin. Tämäkin ihminen laskee aikaa ja rahaa, jota saa tyhjistä sanoistaan.

Kiitos luottamuksesta, pitäisi kai sanoa, kun niin monet ovat huolissani edustamastani monimuotoisuudesta. Mutta hiukan tässä alkaa tuntua kuin etniseltä vähemmistöläiseltä valtioneuvoston rasisminvastaista ohjelmaa lukiessa. Tuntuu siltä, että kaikki puhuvat raakuista, mutta kukaan ei puhu minusta. Kaikki puhuvat itsestään, ja siitä, mitä kuviteltu raakku voisi heille tarkoittaa.

Minulla on edessä ehkä vielä 100 elinvuotta. Sinä aikana nämä nykyiset arvot ja laskutikut muuttuvat monen monituista kertaa. Talouskasvu on nykyisin kaiken mitta, mutta koko käsite on keksitty elämäni ehtoopuolella 1930-luvulla. Tämä mittari katoaa varmasti, ja uusia nousee. Ekofilosofit pitävät jo tuolla kulisseissa seminaaria posthumanistisesta maailmankatsomuksesta ja sen edellyttämistä muutoksista talouden arvonmuodostukseen ja ihmiskuvaan.

Me raakut olemme jo täällä, elämme ja odotamme. Mahtaako aika riittää?

Vuosisatojen aikana minusta on tullut optimisti. Ajattelen, että aikaa on, sillä me raakut hallitsemme tärkeimmän - sen mitä ihminen ei ikinä opi. Osaamme juurtua soraan ja olla paikallamme. Kasvatamme juuren paikan ja ajan sattumista. Samalla kasvamme osaksi ympäristöä. Elämme lohikalojen ja puiden kanssa kirkaassa vedessä ja metsässä, joka muuttuu hissun kissun, vaikka kukaan ei hääräisi. Annamme arvoristiriitojen ja talouden syklien olla. Etäältä aavistamme, miten kaikki toistuu tragediana ja farssina. Samalla Hukkajoki virtaa hitaasti ja vuosien helminauha ulottuu kaukaisiin, tuntemattomiin aikoihin ja niiden vasta idulla oleviin aatteisiin.

Jonain päivänä kun ihmisiä ei enää ole, meitä raakkuja on täällä ehkä yhä, vakaassa sorassa, joka sattumalta syntyi tähän kun mannerjää vetäytyi. Tässä voi seistä ja olla, elämän ihmeessä. Tekisi mieli sanoa, että kokeilkaa tekin hyvät lukijat vaihteeksi näin, kaikessa rauhassa.