Puutarhassa luontoa voi yrittää hallita, muu on ”suurta kusetusta” – Viljelijä Ia Adlercreutzin mielestä kaupungit ja maaseutu ovat turhaan vastakkain

Ia Adlercreutzin vihreät John Deeren haalarit ovat poikkeuksellisen puhtaat, lähes kirkkaat. Tavallisesti niissä olisi pölyä ja savitahroja, mutta nyt Adlercreutz on vieraskoreana pessyt puvun.

Adlercreutz pukee haalarin päälleen kesäisin melkein joka päivä ennen kahdeksaa. Sitten hän käärii hihat ja aloittaa työt. Viimeksi hän on kylvänyt hehtaareilleen nurmea ja ohraa, mutta homma ei tullut vielä valmiiksi. Sellaisia maataloustyöt monesti ovat, loputtomia.

Noin neljän aikaan iltapäivällä hän yleensä lopettelee hommia. Mutta ei Adlercreutzin työpäivä vielä siihen pääty. Silloin hän kaivaa esiin läppärin ja aloittaa toisen työvuoron konsulttina.

Adlercreutz on brändiasiantuntija, toimitusjohtaja ja perustaja Co-founders-yrityksessään – siis sen lisäksi, että hän on nykyään myös maanviljelijä.

– Kun olen tuolla, en ajattele, että olen töissä, Adlercreutz sanoo ja viittoo ulos ikkunasta. Ollaan Paraisilla, 52-vuotiaan Adlercreutzin omalla maatilalla.

Paino sanalla oma: kukaan muu kuin Adlercreutz ei tee täällä täysipäiväisesti töitä.

Näin pääsi käymään, kun Adlercreutzin vanhemmat alkoivat vanheta. Oli kaksi vaihtoehtoa: joko myydä äidin nimissä ollut tila pois tai jatkaa itse.

Adlercreutz päätti, että hitto soikoon, hän jatkaisi. Sitä varten hän haki ja pääsi Mustialaan Hämeen ammattikorkeakouluun opiskelemaan maataloutta. Sieltä hän valmistui agrologiksi vuonna 2022. Tilan sukupolvenvaihdos tehtiin samana vuonna.

Joten tässä sitä ollaan. Haastatteluhetkellä toukokuun viimeisenä päivänä on viileää ja kuivaa, mikä ei lupaa hyvää sadolle.

– Mä olen ihan iloinen, että olen täällä. Me annamme molemmat toisillemme tilaa ja työrauhaa, Adlercreutz sanoo kaivaessaan kahvikuppeja keittiön kaapista.

Hän viittaa puolisoonsa, RKP:n kansanedustaja Anders Adlercreutziin, joka haastatteluhetkellä istuu hallitusneuvotteluissa. Kun tämä juttu julkaistaan, tiedetään jo, että Anders Adlercreutz on Suomen uusi eurooppa- ja omistajaohjausministeri.

Adlercreutzeilla on viisi lasta, joista kaksi nuorimmaista asuu vielä kotona Kirkkonummella. He kaikki viettävät aikaa myös Paraisten-kodissa, mutta tilan töitä muut perheenjäsenet eivät kovinkaan usein tee.

On kysyttävä, miten Ia Adlercreutz kaiken järjestää ja vieläpä yksin.

Mitä hän oikein tavoittelee?

Joko/tai-ajattelu on Ia Adlercreutzin mielestä raskasta. Hän syö itse lihaa sekä käyttää maitotuotteita ja uskoo kultaiseen keskitiehen kulutustottumuksissa. – Luomuviljelijänä tarvitsisin ihan hirveästi lantaa jostain. Meidän pitäisi saada viljely ja karjatalous samaan paikkaan, hän sanoo.

Ensin pieni katsaus tilan historiaan: Östergårdin tila sijaitsee Paraisilla, Varsinais-Suomessa.

1700-luvulle saakka Östergårdin pellot ja metsät kuuluivat maineikkaaseen Qvidjan tilaan, jota tätä nykyä pyörittävät Saara Kankaanrinta ja Ilkka Herlin. Hehtaareita tilalla on 52, joista peltoalaa on noin 20. Se on juuri sen verran, että yksi ihminen voi tilaa pyörittää.

– Olen onnellisimmillani täällä, Adlercreutz sanoo sitten. Turun murteen kuulee hänen puheestaan, vaikka paperilla Adlercreutz onkin kirkkonummelainen.

Keittiön ikkunasta aukeaa suomalainen maaseutumaisema: loivasti mäkeä alas viettävä pelto, tallirakennus, parkkeerattu traktori sekä joukko vanhoja puita hoidetulla pihalla.

Ia kasvoi turkulaisessa yrittäjäperheessä. Ehkä juuri siksi työ ei ole koskaan tuntunut hänestä työltä. Tai kuten Adlercreutz itse muotoilee, ”työ on elämä”.

Adlercreutzin vanhemmat hankkivat Östergårdin maatilan, kun Ia kirjoitti ylioppilaaksi, ja pitivät siellä ravihevosia. Viljelysmaan nykyinen kunto on perua tuolta ajanjaksolta: osa pelloista on ollut laitumina, osassa on kasvatettu heinää hevosten tarpeisiin.

Ia ei siis kasvanut maatilalla, eikä hänellä ole lapsuudesta saakka omaksuttuja viljelijän taitoja. Nyt hänen tavoitteenaan on harjoitella viljelijän työtä sekä parantaa peltojen maaperän laatua niin, että hehtaarit sopisivat monenlaisten kasvien viljelyyn.

Adlercreutz aikoo siirtyä luomuun ja on allekirjoittanut luomusitoumuksenkin, mutta päivämääräsekaannuksen takia luomutuet jäävät häneltä vielä tänä vuonna saamatta.

– Yleensä, kun luomuun siirrytään varsinkin tällaisilla savimailla, sadonsaanti puolittuu tavalliseen verrattuna. Taloudellisesti sillä ei juhlita.

Toisin sanoen maanviljely on Adlercreutzille toistaiseksi heikosti kannattavaa.

Nyt on syytä olla tarkkana. Onko viljely hänelle sittenkin pikemminkin harrastus kuin työ? Eihän Adlercreutzin oikeasti tarvitsisi päätyönsä lisäksi viljellä maata elättääkseen itsensä tai perheensä.

– En haluaisi ajatella sitä niin. Se, että saan tilan tuottavuudeltaan näin alkuvaiheessa edes plus miinus nollaan, ei ole harrastumaista tekemistä, hän sanoo nopeasti.

Äänestä paistaa läpi harmistus esitettyyn kysymykseen.

Tästä päästään Adlercreutzin kriittisiin huomioihin maaseudun tulevaisuudesta. On yksi asia, joka huolestuttaa häntä enemmän kuin ehkä mikään muu.

Adlercreutz nimittäin ajattelee, että maataloutta ei arvosteta Suomessa tarpeeksi. Ja kun ei ole arvostusta, ei myöskään synny arvoa.

Pussi porkkanoita maksaa marketissa vajaan euron. Adlercreutzin mielestä joka ikisen porkkanan pitäisi maksaan euron. – Jos jokaisen pitäisi viljellä omat ruokansa, kukaan ei voisi enää käsittää, miten porkkanat voivat olla niin halpoja. Koko vuoden työ, ja kun laitat kahdeksan porkkanaa yhteen pussiin, se maksaa 0,99 euroa. Se on insane! hän sanoo.

Toukokuun lopussa 2023 Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK julkaisi jäsenkyselyn, josta piirtyi karu kuva.

Tulokset kertoivat, että vajaalla puolella maatiloista ei ollut ollenkaan investointisuunnitelmia seuraavan kahden–kolmen vuoden ajalle. Yhteensä 790 MTK:n jäsentä oli vastannut kyselyyn.

Suomeksi se tarkoittaa sitä, että useat maatalousyrittäjät kokevat, ettei oman tilan tulevaisuuteen kannata panostaa.

– Suomessa tehdään tosi suuri ero maatalouden ja muun yrittämisen välille. Minulle maatalous ja muut toimialat ovat siinä mielessä yhdenvertaisia, että niiden kaikkien investointikyvykkyydestä pitäisi olla huolissaan, Adlercreutz sanoo keittiön pöydän ääressä.

Hän on pääsemässä vauhtiin.

– On paljon ihmisiä, joilla ei ole ymmärrystä siitä, mitä maataloustyö vaatii. Meillä on vielä aika paljon asenteita, joiden mukaan viljelijät saavat tukia ja suurin piirtein istuvat talvisin kiikkustuolissa, hän sanoo ja pyörittää silmiään.

– Viljelijöiden halu kehittää toimintaa on aito. Mutta sitten reality hits tietyllä tavalla.

Syitä maatilojen kovaan arkeen on Adlercreutzin mukaan monia. Suomalaisilla tiloilla käytetään ensinnäkin suhteellisen vanhoja koneita. Niiden huolto vie aikaa. Talvisin tehdään itse metsätöitä, aurataan teitä, eletään säästäväisesti. Ei ole kauheasti rahaa tai energiaa toiminnan kehittämiseen.

Maataloustuet ovat oma monimutkainen vyyhtinsä. Adlercreutzin mielestä ymmärrys tukipolitiikasta on vinksahtanutta.

– Tuet ovat todellisuudessa meidän syömisemme tukemista. Ajatus siitä, että maataloustuotteita myytäisiin markkinahinnalla ja tuet menisivätkin suoraan kaupan portaalle, on herättelevä.

Maatalousyrittäjillä on tukku muitakin huolenaiheita. Ympäristöministeriön ilmastovuosikertomuksen mukaan Suomen maatalouden päästöt ovat pysyneet jo vuosien ajan lähes samoina, reilussa kuudessa miljoonassa hiilidioksidiekvivalenttitonnissa. Kestävien viljelystapojen käyttöönottoa pitäisi siis jouduttaa.

Kaiken kaikkiaan suomalainen maatalous elää jonkinlaisessa alennustilassa, Adlercreutz miettii. Kaikki tiivistyy hänestä siihen, että Suomessa puhutaan maatalouden yhteydessä lähes pelkästään huoltovarmuudesta. Tällä puheenparrella on vaikea synnyttää maataloudelle lisäarvoa.

– Se on tärkeä asia, en sano sitä. Mutta ei arvo voi kytkeytyä siihen, että juuri ja juuri saadaan turvattua jokin asia. Arvon pitää olla korkeampi kuin se, että juuri ja juuri selvitään.

Siinä se taas tuli, arvo ja arvostus, suoraan brändiasiantuntijan suusta.

Mutta miten arvon nostamisen temppu oikein tehdään?

Raks, raks, raks, raks. Ia Adlercreutz pyörittää pippurimyllyä salaattikulhon yllä. Haastattelun lomassa hän on valmistanut terveellisen lounaan. Siinä on vihersalaattia, parsaa, pinaattia, avokadoa, kananmunaa ja kanaa.

Kesken lounaan keittiöön pelmahtaa mehiläistarhuri Nora Mäntysaari, Adlercreutzin uusi yhteistyökumppani. Vuosi sitten Adlercreutz otti yhteyttä Mäntysaareen, koska innostui uhanalaisista mustista mehiläisistä. Niitä Mäntysaari oli tarhannut Paraisilla aiemminkin, esimerkiksi Ilkka Herlinin ja Saara Kankaanrinnan Qvidjan tilalla.

Adlercreutz ajatteli, että kaikki hyötyisivät, etenkin ympäristö, jos mehiläiset voisivat ottaa saariryhmää laajemminkin haltuunsa. Siksi tänä keväänä Adlercreutzin tallin taakse rakennettiin mehiläispesä.

– Mä kävin heti katsomassa, mitä mussukoille kuuluu. Siellähän ne kuule lensivät, Mäntysaari sanoo.

Lounaan jälkeen Adlercreutz ja Mäntysaari pukeutuvat mehiläishoitajan asuihin ja valmistautuvat tutkimaan, miltä pesällä näyttää.

Nora Mäntysaari ja Ia Adlercreutz tarkastavat, millainen meno mehiläispesällä on.

Tähän aikaan vuodesta on huolehdittava siitä, että mehiläiset pysyvät pesässä eivätkä lennä pois. Tarkoitus on kasvattaa pesän kokoa niin, että yhdyskunnassa asuisi lopulta 50 000–100 000 mehiläistä.

Mehiläisetkin liittyvät Adlercreutzin visioissa uuden maaseudun mahdollisuuksiin. Hänestä Mäntysaaren kaltaiset ihmiset ovat hyvä esimerkki siitä, millaista yrittäjyyttä maaseudulle voi tulla: kohennetaan ekosysteemejä, päästetään irti monokulttuurista – ja luodaan samalla toimiva brändi. Mäntysaaren mehiläiset tuottavat Hello honey -nimistä hunajaa, jota Adlercreutz nostaa esiin mielellään.

– Totta kai mietin, miten voin olla hyödyksi suomalaiselle maataloudelle ja ruokateollisuudelle brändiosaajana, Adlercreutz sanoo.

Mutta ei hän oikeastaan mieti, miten hän brändäisi oman maatilansa. Se ei ole hänen tavoitteensa, ei ainakaan vielä.

Sen sijaan Adlercreutz pohtii isoja kysymyksiä: Miten jännitteinen vastakkainasettelu puretaan? Miten kaupunkien ja maaseudun kahtiajaosta päästään eteenpäin?

Hän ajattelee, että ainoa tapa rakentaa yhteistä arvopohjaa on purkaa tätä vastakkainasettelua – ja sitä kautta nostaa maaseudun ja maatalouden arvoa.

– Heitin MTK:lle, että jokainen viljelijä antaisi aarin, pari kaupunkilaiselle pellonlaidastaan, jotta ihmisten omakohtainen ymmärrys viljelemisestä lisääntyisi. Se ei merkkaa sadossa mitään. Aika moni voisi tarttua siihen, jos saisi ilmaiseksi. Moni kuitenkin jonottaa viljelypalstoja kaupungissa, Adlercreutz visioi.

Adlercreutz nostaa esimerkiksi Italian ja Ranskan, joissa tavallisen ihmisen suhde ruoan alkuperään on säilynyt voimakkaana. Kuin esimerkkinä tästä Adlercreutzin keittiön sivutasolla on pullo arvokkaan näköistä italialaista oliiviöljyä.

– Meillä on heikko suhde ruokaan raaka-aineena.

– Ajattelen niin, että yleinen hyvinvointi paranisi, jos meillä olisi kuluttajina hyvin sisäistetty rooli siinä arvoketjussa. Ymmärrettäisiin, mistä ruoka tulee.

Isänsä kanssa Adlercreutzilla on yhteinen traktori. Apua tilan töihin ja koneiden käyttöön ja korjaamiseen hän saa myös naapuritilalta. – Tämä on tietysti vain minun väitteeni, mutta sanoisin, että maanviljelijän on hyvin vaikeaa elättää itseään, jos ei osaa korjata koneita. Korjaamistyöhön menee niin paljon rahaa, hän sanoo.

Onko luonnolla arvo?

Tätä kysymystä Ia Adlercreutz pohti ehkä ensimmäisen kerran silloin, kun hän aloitteli uraansa puutarhayritys Kekkilässä noin 20 vuotta sitten.

Adlercreutz oli aina rakastanut puutarhanhoitoa, ja Kekkilän-vuosina harrastus otti uusia kierroksia. Silloin hän sai myös ensikosketuksensa viljelyyn.

Samoihin aikoihin Adlercreutz alkoi kiinnostua ihmisen luontosuhteesta. Hän löysi filosofi René Descartesin valistuksen ajan ideoista johtolangan: ihmiskunta pyrkii eri tavoin hallitsemaan luontoa. Maailmalla nähtiin luonnontieteitten esiinmarssi, syntyi vaikuttavia barokkipuutarhoja.

– Puutarhat ovatkin juuri ja juuri se taso, jolla luontoa voi hallita. Kaikki muu on suurta kusetusta, hän sanoo.

Adlercreutz ajattelee, että maanviljelyn opettelu on ollut hänelle terveellistä. Ei ole olemassa mitään kontrollia, sillä viljelijä on täysin säiden armoilla. Ilmastokriisin edetessä säiden armoilla ollaan yhä useammin. Ja jo pelkästään näistä syistä maa- ja metsätaloutta pitäisi pystyä tarkastelemaan monesta eri suunnasta.

Adlercreutzin omalla tilalla on noin 30 hehtaaria metsää, josta suuri osa on myös kaupallisesti kiinnostavaa mäntyä. Hän haluaisi tehdä metsässään poimintahakkuun mutta on saanut huomata, että pienillä metsäkoneilla työskenteleviä palveluntarjoajia ei saaristossa juurikaan ole. Avohakkuuseen hän ei halua ryhtyä.

– Kuulun niihin, jotka ajattelevat, että hiilensidonnasta pitäisi maksaa. Saisit korvauksen siitä, että sidot sitä hiiltä, Adlercreutz puhuu.

Samalla hän ajattelee, että kestävyyskysymykset kuuluvat nykyään aivan kaikille toimialoille ja yrityksille – myös maanviljelijöille.

– Tämä on ehkä rajusti sanottu, mutta maatalouden ei pidä uhriutua siitä, että kestävyysregulaatio koskee sitäkin.

Ia Adlercreutz tutkii, kuinka kuiva pelto on. Sadetta on odotettu kiivaasti.

Kello lähestyy kahta iltapäivällä. Adlercreutz kävelee pellolla ja tutkii maata, rapsuttaa sen pintaa. Savinen multa pöllyää, ja hän näyttää mietteliäältä. Siementen pitäisi saada kosteutta, jotta itäminen voisi alkaa.

Haastattelun aikana Adlercreutz on kuvannut tuntemiaan viljelijöitä ”monialaisiksi”, ”äärimmäisen skarpeiksi” ihmisiksi, joilla on ”syvä luontosuhde”. Siinä kieltämättä on kolminaisuus, jota ei usein kuule suomalaiseen maatalouteen liitettävän.

Mitä maanviljelijän syvä luontosuhde hänen mielestään oikein tarkoittaa?

– Totta kai tunnen vain rajallisen määrän viljelijöitä, Adlercreutz sanoo ja jatkaa:

– Mutta en ole tavannut vielä yhtään viljelijää, joka ei haistaisi sateen tuloa ja joka ei huomaisi ilmankosteuden muutosta. Hän tietää, mihin kylvettynä jokin nousee.

Maaseudun ja kaupunkien välisen vastakkainasettelun purkaminen on helpommin sanottu kuin tehty, ja Adlercreutz tietää sen. Mutta hän ajattelee, että kaikesta huolimatta tuo keskustelu on käytävä, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.

Muutokseen tarvitaan ihmisiä kaikilta aloilta. Kun keskustelut on käyty, sen jälkeen pitää walk the talk, niin kuin Adlercreutz itse sanoo.

Pitää kääriä hihat ja alkaa tehdä.