Miksi emme enää naura yhdessä? Tv-huumori on aikamme kuvastin ja nyt se on sirpaleina – Uuden Putous-ilmiön luominen tulee olemaan yhä haastavampaa

Tammikuussa 2022 menehtynyt amerikkalainen koomikko Louie Anderson ehti ennen kuolemaansa tehdä roolin, joka jäi harmillisen monelta näkemättä.

Jatkuvasti riitelevien, umpikummallisten kaksosveljesten äiti Christine komediasarjassa Baskets (2016–2019) oli niin hauska, kouraiseva ja rakkaudella vedetty roolisuoritus, että sellaiseen törmää televisiossa harvoin. Christine Basketsin hahmo ylitti kirkkaasti pelkälle ”mies mekossa” -karikatyyrille hihittelyn ja varasti jopa huomion tuplapääroolin vetäneeltä Zach Galifianakikselta.

Yliampuvien karrikointien sijaan roolihahmon kauneus rakentui pienistä eleistä, ongelmaperheen yksinhuoltajan lempeän valloittavasta elämänasenteesta ja kyvystä pysyä tyynenä kaaoksenkin keskellä. Aivan erityisesti huumori kumpusi äidin aavemaisesta, suorastaan universaalista tunnistettavuudesta, jonka Anderson vaikutti sukeltaneen alitajunnan syvimmistä pohja­mudista.

Tv-haastattelussa näyttelijä paljasti roolin salaisuuden. Koko hahmo oli oikeastaan hänen oman äitinsä kanavointia. Kertoessaan äitinsä sisäisestä voimasta Anderson liikuttui kyyneliin.

Katsoin sarjaa lopulta vain Christine Basketsin takia. Nauroin jatkuvasti – puhdasta, harvinaista, rakkauden täyttämää naurua. Samalla tunsin oloni yksinäiseksi loistavan kulttuurituotteen äärellä. Tällaisellehan kuuluisi nauraa porukalla, koko yhteisön voimin. Basketsin olisi pitänyt lävistää koko populaari tietoisuus, nousta genrensä merkkipaaluksi. Miksi Christine Basketsin hahmosta ei puhuttu julkisuudessa koko ajan?

Kun houkuttelin kavereita sarjan pariin, monet innostuivat. Yhtä monen kohdalla myös pettymys tuli nopeasti.

”Ai se on Viaplayssa? Okei, en varmaan koskaan tule katsomaan sitä”, eräs sanoi pettyneenä.

Vastaus oli tyhjentävä. Jo käytännössä kuolleeksi julistettu televisio syntyi vuosituhannen alussa uudelleen lukemattomien laatutuotantojen myötä, mutta viimeistään viime vuosikymmenen lopulle tultaessa kohderyhmäoptimointi ja suoratoistoalustat pirstaloivat yleisöt ja siinä sivussa viihteen yhtenäiskulttuurin.

Koko 2000-luvusta näihin päiviin asti on totuttu puhumaan ”television uutena kultaisena aikakautena”. Muun muassa HBO:n ja Netflixin lukuisat suursatsaukset The Sopranosista (1999) alkaen ovat auranneet tietä laadukkaiden sarjojen renessanssille, jonka hedelmistä nautimme edelleen. Jossain vaiheessa sarjat nousivat kiinnostavuudessaan elokuvien tasolle tai jopa ohi. Samalla yksi suuri lajityyppi alkoi kuitenkin pudota kelkasta.

Englanninkielisessä maailmassa kirjoitetaan tällä hetkellä kiivaasti siitä, mitä komedialle on tapahtunut. Kyse ei ole pelkästä mututuntumasta: esimerkiksi puhtaiden komediaelokuvien ensi-illat ovat vähentyneet elokuvateattereissa dramaattisesti. Tuotantojen taloudelliset riskit ovat kasvaneet liian suuriksi.

Televisiokomedia on osittain samankaltaisessa myllerryksessä. The Guardian kirjoitti vuonna 2021 siitä, kuinka suoratoistopalvelut eivät enää tee paljoakaan uusia sitcom-sarjoja, vaikka ihmiset ilmeisesti katsoisivat formaattia mielellään – maksavathan samat firmat Seinfeldin ja Frendien kaltaisten klassikoiden oikeuksista huimia summia. Kyseiset sarjat menestyvät jopa alustoidensa katsotuimpina tuotteina, ja niitä katsovat myös alkuperäisiä 1990-luvun katsojia nuoremmat sukupolvet.

Valmiiksi naurettujen sitcomien katoamisesta olisi liian helppo vetää puujalkamaisia johtopäätöksiä ”naurun katoamisesta”. Tietenkin komediaa tehdään yhä, se on vain muuttanut muotoaan.

Naururaidan tappajaksi mainitaan usein The Officen, Parks and Recreationin ja Modern Familyn edustama mokumenttityyli, joka nousi suosioon 2000-luvun alussa. Avoimen hekottelun sijaan ne pelasivat tietoisesti kiusallisella hiljaisuudella, neljännen seinän rikkomisella ja metakerronnalla.

Tyylilajin suosiohuippu tuntuu kuitenkin sekin olevan jo takanapäin. Yhä useammin komediat ovat joko indie-tuotantoja tai muihin genreihin sekoittuneita ”tavallaan-komedioita”, satunnaisella läpänheitolla kuorrutettuja toiminta- ja supersankarielokuvia tai satunnaisesti hymähdyttäviä kauhukonsepteja.

Edellisten lisäksi on vielä sadcom, avoimesti masentuneiden tai muuten matalaenergiaisten henkilöiden ajama komedia. Se onkin osoittautunut suosituksi lajiksi ja venyttänyt komediallista ilmaisua uusiin suuntiin. Siinä missä Fleabag kääntää depressiivisyyden tuskansekaiseksi huviksi, BoJack Horseman ja After Life tekevät komediaa raskaiden surun kyynelten läpi.

Komediatyylien muutosten taustalla saattaa olla osin masentava maailmanaika taantumineen, populismeineen, someriitoineen ja ilmastokriiseineen. Sadcomien voi nähdä kapinoivan myös painajaismaisesti lisääntynyttä self help -kulttuuria ja positiivisuuspaineita vastaan.

Tietyt epäkomedialliset mekanismit saattavat kuitenkin periytyä hiljattaisia kriisejä pidemmältä. Siksikin aion ehdottaa osasyylliseksi komediallisen kerronnan kuihduttamiseen suoraan yhtä henkilöä.

Komedian kultasormi Judd Apatow on tuottanut koko kuluneen vuosituhannen ajan Superbadin, 40 v. ja neitsyen, Paksuna-yllätysraskauskomedian ja Girlsin kaltaisia hittielokuvia ja -sarjoja. Niiden komiikka perustuu arkirealistiseen dialogiin, usein melko samana pysyvän kaveriporukan läpänheittoon ja lämminhenkisellä tavalla eksyneisiin ihmisiin, jotka kipuilevat aikuistumisen ja vakiintumisen haasteiden kanssa.

Vielä vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä tyyli tuntui virkistävältä. Kun samaa konseptia jatkettiin vielä koko viime vuosikymmen, huumori, joka ei juurikaan hyödyntänyt liikkuvan kuvan mahdollisuuksia, alkoi salakavalasti kuivua käsiin. Suuren yleisön komedia unohti Hei, me lennetään! ja Mies ja alaston ase -tyyppisen, mahdottomuuksiin asti paisutellun visuaalisen irrottelun.

En enää muista mitä Apatow-tuotantoa katsoin, kun tunne lopulta sanallistui: voisin yhtä hyvin lukea tämän elokuvan käsikirjoitusta ja nauraisin yhtä paljon. Elokuva itsessään ei tuonut kokemukseen mitään lisää.

Apatow on vain laajemman ilmiön henkilöitymä. Kuitenkin viimeistään vuonna 2023 Seth Rogenin – kaikkien edellä mainittujen Apatow-elokuvien nallekarhumaisen vakiokasvon – leppoisan röhötyksen sietokykyni on ylittänyt lopullisen rajan. Jotain uutta olisi keksittävä. Muuten siirryn lopullisesti lähibaariin horisemaan siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin.

Kotimainen komediateollisuus on onneksi voinut viime vuodet melko hyvin. Sisäilmaa, Kohtuuttomuuksia, Siskonpeti ja M/S Romantic -sarjat sekä Häiriötekijä- ja Peruna-elokuva ovat vain joitakin esimerkkejä viime vuosien ammattitaidolla rakennetuista, parhaimmillaan hysteerisistä naurukokemuksista.

Mustalla huumorillaan, vahvoilla naisrooleillaan ja uudenlaisella nokkeluudellaan ne tuntuvat myös rikkovan sitä ahdasta traditiota, joka suomalaista viihdettä dominoi vuosikymmenien ajan. Naurun spektri on laajentunut.

Yhtenäiskulttuurin komedianikkareiden aikaa jaksetaan toki muistella nostalgisesti. Esimerkiksi viime joulun alla ilmestyneessä televisiodokumentissa Vesku – naurun ja surun kulkuri kerrataan Vesa-Matti Loirin elämä varmuudeksi vielä kerran, pitkälti tutun arkistomateriaalin avulla.

Aivan erityisesti mieleen jää kuitenkin pätkä, jossa harmaaseen kersantin univormuun sonnustautunut Spede Pasanen havainnollistaa Turhapuro-elokuvan kuvaustauolla kameraryhmälle, mikä on ja ei ole komediaa.

”Tämä ei ole komediaa”, hän sanoo ja näyttää päässään olevaa armeijan lakkia. Sitten hän kääntää hatun lipan vinoon ja sanoo: ”Tämä on komediaa.”

Tämän jälkeen Pasanen taittaa lipan mutkalle, asettelee silmälasit vinoon ja työntää lopulta vielä kielenkin pitkälle ulos suusta. Jokaisessa välivaiheessa hän kertoo, kuinka paljon komedia lisääntyy.

”Tämä on taas hirveän hauskaa komediaa, ja tää on sitten oikein tosi hauskaa komediaa tämä tämmönen. Tässä sen huomaa. Ero on näin hiuksenhieno.”

Uuno Turhapuroksi maskeerattu Loiri hekottelee ja nyökyttelee vieressä. Juuri näin se on. Suomalaisen komedian historia pähkinänkuoressa.

Britit voisivat todeta kuivakasti väliin, että juuri suorassa oleva armeijalakki vasta komediaa onkin. Kertoohan se ihmisestä, joka pyrkii kaikin keinoin pitämään itsensä hallinnassa ja yhteiskunnan hierarkiat voimassa. Komediallista on näyttää, kuinka pienestä hipaisusta ihanteemme romahtavat.

Onneksi ajatus ymmärretään nykyään Suomessakin. M/S Romantic ja Pirjo Heikkilän Pirjo ovat suoran lipan komediaa par excellence.

Vaikka makumieltymykset eriytyvät juuri nyt näkyvällä tavalla, yleisöjen jakautuminen ei sinänsä ole uusi asia. Vaikka suuri osa suomalaisista rakastaa Uuno Turhapuro- tai Kummeli-tuotantoja, osa on aina myös kammoksunut niitä.

”Jos teet tietoisesti tyhmää, niin meitä suomalaisia ärsyttää”, elokuvaohjaaja Taneli Mustonen totesi, kun haastattelin häntä Luokkakokous 2 -elokuvan tiimoilta vuonna 2016.

Hän olisi voinut sanoa toimittajalle suoraankin, että teitä suomalaisia ärsyttää. Teitä kriitikoita ja muita snobeja. Jakolinja on perinteisesti piirretty juuri eliitin ja kansan välille. Jos mediatilaa hallitseva älymystö onkin päässyt ilmaisemaan halveksuntansa arvosteluissa, kansa on nokittanut junttituotantojen katsojaluvuissa. Niin kävi myös Luokkakokouksen (2000-luvun katsojaennätyksiä rikkonut yli puoli miljoonaa myytyä lippua) ja vielä mainitun jatko-osankin (yli 300 000 katsojaa) tapauksissa.

Asetelmaa ei varsinaisesti voi kutsua säröksi yhtenäiskulttuurissa vaan ennemminkin sen kiinteäksi osaksi. Jännitteeksi, joka pitää yhteisöä vireänä kuin ikuinen dynamo. Snobin ja juntin rajat ovat Suomessa aina myös vuotaneet. Jopa kaikkien elokuvahifistelijöiden ylipappi Peter von Bagh kirjoitti monien kollegoidensa halveksimasta rillumareista sydämellisesti.

Taneli Mustonen on oikeassa siinä, että tyhmyyttä on luotu Suomessa nimenomaan tarkoituksella. Vesa-Matti Loiri, Pirkka-Pekka Petelius ja Kummelin Heikki Silvennoinen ovat älykkäitä ihmisiä, jotka ovat esittäneet törkyisiä idiootteja tuotantoarvoiltaan vaatimattomissa produktioissa vuosikymmenestä toiseen. Älykkyyden tuhlaaminen tuntuu olevan jopa osa kome­diallista efektiä. Se tuo huumoriin anarkistisen, pimeän nihilistisen lisän: koko elämä on lopulta käsittämätöntä humpuukia, joten sama kai tässä on huutaa apuva tai runkata jänispuvussa.

Ajatus viedään äärimmäiseen meta­tason päätepisteeseen kulttisarja Ihmebantun (2009) sketsissä, jossa Peteliuksen esittämiä ääliöitä hyvinkin paljon muistuttava kansannaurattaja päätyy viihdeohjelman kuvaustauolla lähtemään hämärämiesten mukana lähiöön.

Kari Hietalahden esittämä karikatyyrimäinen hahmo pakotetaan lopulta ampumaan tuntematon ihminen jätesäkeillä vuoratussa asunnossa. Hänet palautetaan takaisin studiolle juuri sopivasti, kun komediaohjelman kuvaukset jatkuvat.

Pienen tuumaustauon jälkeen hahmo jatkaa vähäjärkistä vasarointisketsiä ja ”häpäti-häpätin” hokemista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Yleisö osoittaa riemuiten suosiotaan.

Suomalaisen koomikon osa pähkinänkuoressa?

Komedian tila kertoo yllättävän paljon yhtenäiskulttuurin tilasta. Kun nauru jakautuu, jokin on muutoksessa.

Yhteiselle hykertelylle on tapahtunut jotain Suomessakin. Se havainnollistui kirkkaasti, kun kävin katsomassa tuoreen Jope Ruonansuusta kertovan Jope ite -dokumentin elokuvateatterissa.

Vaikka Ruonansuusta (tai Loirista) ei niin välittäisikään, hänestä kertovaa henkilökuvaa voi jo katsoa paljonpuhuvana dokumenttina kadonneesta ajasta, ryypätään keppanaa likaisessa verkkopaidassa -osaston kansanhuumorista ja lauantaisaunan jälkeen perheen kesken töllötetyistä viihdeohjelmista, joissa koko kansan rakastama narri matkii ralliautoa ja se riittää kaikille.

”Osassa sketseistä Jopen itsenkin näkee miettivän, että onkohan tää hahmo ihan perseestä, mutta tehdään nyt silti”, kuten viihdetaiteilija Timo Koivusalo (ulkomuistista siteeraten) dokumentissa tiivistää.

”Ihan perseestä, mutta tehdään nyt silti” voisikin hyvin olla 1990-luvun Suomen motto. Yhtenäiskulttuurin voima piili viime kädessä tyytymisessä. Mitään yhteistä ei voi olla ilman kompromisseja.

Sellainen aika ei näillä näkymin ole tulossa takaisin.

”Syntyperäiset länsimaalaiset ei voi enää huudella tollasia, koska ne on saanu jo ne oikeudet. Paitsi naiset. Ja muunsukupuoliset. Ja saamelaiset.”

”Me pannaan, mut ei me lisäännytä! Meil on urat, eikä haluta jättää skideille tälläst tikittävää ilmastoaikapommia.”

”Seksuaalinen ahdistelu ei ole ikinä uhrin vika!”

Edelliset ovat repliikkejä Ylen satiirisesta aikuisten animaatiosarjasta Kallion eläimet. Sen olisi tarkoitus olla satiiri, mutta huumorin punaista lankaa on hankala paikallistaa.

Minisarja toistaa samaa kaavaa jaksosta toiseen. Mieshahmo heittää konservatiivisen mielipiteen tai 1950-lukulaisella mittarilla roisin läpän, jonka jälkeen edistyksellinen naishahmo selittää katsojalle mahdollisimman suorasanaisesti, ettei noin ole ok ajatella. Tämän jälkeen kohtaus loppuu.

En tiedä, kenelle sarja on oikeastaan tarkoitettu. Kallion baareissa notkuvat nuoret aikuiset tietävät jo nämä jutut. Oikeat seksistit ja rasistit siellä jossain eivät varmasti moista saarnausta jaksa huvikseen katsoa.

Sarja edustaa tämänhetkistä zeitgeistia, joka purkaa menneiden vuosikymmenten virheitä ja laiskoihin stereotypioihin turvaavaa huumoria. Suomalaisessa menestysreseptissä Spedestä Kummeliin on ollut tapana laittaa paitsi lippa vinoon ja silmät kieroon, myös esimerkiksi tyyny paidan alle, sillä tyhmä ihminen on vielä hauskempi, jos se on lihava.

Mutta toimiiko komedia, jos punchlinen tilalle laitetaan läskifobian vastaisen bussipysäkkikampanjan slogan sellaisenaan, ilman varsinaista satiirista tasoa tai allegoriaa?

Villapaidan alle tungettu tyyny ikään kuin nostetaan paidan päälle ja kirjoitetaan siihen vielä varmuuden vuoksi ”tyyny”.

Nuorten naisten sketsisarja Hillo puolestaan hakee komediallisen perusoivalluksensa siitä, että nainen sanoo pieru. Nolojen ja ällöttävien juttujen jälkeen ruutuun lätkäistään kissankokoisilla kirjaimilla aihetunniste #noshame, joka ilmaisee toisaalta komediallista itseironiaa, toisaalta uhoa: nyt on naisten vuoro olla juntteja. Herra on hyvä ja nauraa kiltisti.

Vaarana on tavallaan uuden junttihuumorin aikakausi: komedian, joka turvaa yhtä fanaattisesti yksioikoisuuteen ja kirjaimellisuuteen kuin menneiden vuosikymmenten vähemmistöjä pilkkaavat irvistelyt.

Väitetty hienotunteisuus ja väitetty julmuus vääntävät kättä nyt korostuneesti julkisessa keskustelussa. Kysytään, saako jollekin nauraa, aivan kuin jokin lupia myöntävä taho olisi olemassa – aivan kuin itse asiassa haluaisimme sellaisen olevan olemassa.

Jäykkiä artikloja on toisaalta myös yritetty muodostaa. Useampikin komedian ammattilainen on alkanut viime vuosina puhua ”ylöspäin saa lyödä, mutta ei alaspäin” -komennosta ”komedian perussääntönä”, kuten stand up -koomikko ja Noin viikon studion toinen juontaja Eeva Vekki muistutti Ylen artikkelissa vuonna 2018.

Esimerkiksi valtaapitävien kustannuksella saa nauraa, mutta huono-osaisilla vitsailu on tyhmää ja laiskaa, toimittaja summaa Vekin ajattelua.

”Komedian perussäännöstä” puhuessa muodostuu helposti kuva, kuin lainalaisuuden takana olisi suurin piirtein Isaac Newton. Jaetaan ihmiset selkeisiin arvohierarkioihin ja oletetaan, että jokainen ilman muuta tietää, kuka on kenenkin ylä- ja alapuolella.

Komedian sääntöjen kanssa astutaan herkästi jälleen Speden lippalakkiosastolle: tämä on hauskaa, tämä taas ei ole hauskaa.

Heti perään Vekki kuitenkin tulee peruneeksi kaiken edellisen. Oikeasti ”mille tahansa saa nauraa, kunhan sen esittää älykkäästi ja siinä on empatiaa mukana”.

Lupa nauraa onkin siis myönnetty, tietyin varauksin.

Muuttuisiko jokin, jos jokin komedia-asiain neuvosto oikeasti valvoisi sitä, mille nauramme? Jos huono-osaiselle sattuva kamala asia sattuu naurattamaan, on yhdentekevää, mikä meidän mielestämme on hyvä ja oikeudenmukainen maailma. Ihminen joko alkaa nauraa tai sitten ei. Moraali tulee perässä.

Yhdysvaltalainen stand up -koomikko Bill Burr kertoi hiljattain Conan O’Brienin haastattelussa tilanteesta, jossa hän oli katsonut näyttelijäseurueen kanssa raadollisen vakavaa Sling Blade -elokuvaa. Eräässä elokuvan kohtauksessa yksi hahmoista työntää pyörätuolissa olevan henkilön väkivaltaisesti ulko-ovea päin ja käskee tätä painumaan helvettiin.

Burr kertoo revenneensä kontrolloimattomaan nauruun, mikä sai näyttelijäkaverit tuijottamaan häntä kauhun vallassa. Koomikko ei pystynyt selittämään käytöstään. Tapaus sai hänet pohtimaan kahden ammattikunnan eroa.

”Luulen, että näyttelijät ja koomikot prosessoivat kipua eri tavalla. Näyttelijät enemmän tutkivat sitä, koomikot sivuuttavat sen.”

Löytyisikö eroavaisuudesta yksi syy sille, miksi viime vuosina Suomessakin kohinaa herättäneet mediakeskustelut esimerkiksi representaation, woke-ihanteiden ja cancelöinnin ympärillä ovat leimahtaneet erityisen korostuneesti juuri Teatterikorkeakoulussa?

Esittävien taiteiden opiskelijat keskittyvät siihen, millainen on kulloinenkin roolihahmo ja tämän sisäinen kokemus, mahdollisuushorisontti, asema suhteessa muihin – lyhyesti, miltä hahmosta tuntuu. Voiko se olla vaikuttamatta siihen, miten ihminen kokee hahmon asettamisen naurunalaiseksi?

Teatterintekijöiden ymmärrystä ihmisestä on tiettyyn pisteeseen asti syytäkin kuunnella. Sillä ei kuitenkaan voi mitätöidä esimerkiksi koomikoiden ammattitaitoa omasta alastaan (vaikka jokainen ihminen onkin tunnetusti huumorin erikoisasiantuntija).

Koomikoiden tapa ”sivuuttaa kipu” voi tuntua epäinhimilliseltä, vaikka oikeastaan juuri se on inhimillistä. Ihminen pyrkii kaikin keinoin kivun ohi tai yli.

Ihmisen asettaminen naurunalaiseksi on ihmisen asettamista samalle viivalle kuin kaikki muutkin. Parhaimmillaan se voi toimia myös ihmisen esineellistämistä tai eksotisointia vastaan, nauru olla vain yksi empatian muoto. Joskus se vain pistää lempeää myötätuntoa enemmän.

Maailman julmuus voi Bill Burrin mukaan mennä joskus niin pitkälle, että se työntyy tradegiasta komediallisuuden puolelle. Siitä hänen mielestään Sling Bladen kohtauksessakin oli kyse.

”Ei siinä naura niinkään sille, että olisi iloinen, että jollekin tapahtuu niin, vaan juuri siksi, että se on niin helvetin ilkeää.”

Joskus nauru jää ainoaksi reaktioksi, johon shokkiin ajettu ihminen pystyy.

Yksi poikkeusilmiö on tietenkin vielä mainitsematta. Komediaohjelma Putous oli suomalaisen televisioviihteen viime vuosikymmenen todellinen kummajainen. Lineaarinen televisio onnistui lävistämään koko kansan, vielä kerran, vaikka sen ei pitänyt enää olla mahdollista.

Käsikirjoitin Putoukseen sketsejä avustajapohjalta vuosina 2013–2014, erityisesti uutislähetystä parodioivaan Viikkokatsaukseen. Vaatimaton kosketukseni suomalaiseen tv-komediaan sattui osumaan ohjelman katsojahuippuun, jolloin ohjelmaa seurasi viikoittain yli 1,8 miljoonaa suomalaista.

Parhaimpina hetkinään Putous oli kaiken mahdollisen yhteensulautuma: samassa lähetyksessä viihdytettiin lapsia hassuilla asuilla ja viljeltiin aikuisille kaksimielisyyksiä, päästeltiin höyryjä kritiikittömällä sekoilulla ja sivallettiin nokkelasti uutisformaatissa (kiitos minulle).

Eliitin ja rillumarein väliset aidat vähintäänkin heiluivat, koko Suomi kylpi komediallisessa communitaksessa. Se oli ihanaa.

Sarja jatkuu yhä kunnioitettavilla katsojaluvuilla, mutta ilman huippuaikojensa kulttuurista voimaa. Sellaisen vaatiminen samalta sarjalta yli vuosikymmenen ajan olisi kohtuutonta.

Toisaalta uuden Putous-ilmiön luominen nykyisessä mediaympäristössä tulee olemaan entistäkin haastavampaa. Saada kaikki vielä kerran saman ruudun ääreen, mielellään samaan aikaan ja nauramaan kaiken kukkuraksi vielä samoille asioille.

Ehkä se vaatisi jotain myös meiltä katsojilta. Rajojen unohtamista, naurulle heittäytymistä. Putoukseen itseensä mahdollisuus oli rakennettu sisään. Sen mukana tuli myös muistutus: mitään yhteistä ei synny ilman kompromisseja.