Putoavat linnut – KOM-teatterin näytelmä löytää tasapainon huumorin ja syvällisyyden välillä

Väljähtynyt avioliitto, dramaattisen helteinen Helsinki, salaisuudet ja viimeinen päättäväisyyden hetki kaivaa ne esiin. Pariskunta Liisa (Vilma Melasniemi) ja Kristian (Juho Milonoff) kykenevät 40 asteen helteessä vain makaamaan sängyssä ja kuin zombeina katsomaan televisiota, jonka näennäisen banaalit ohjelmat ovat kuin tuomiopäivän ennustuksia. Ja silti täyttä totta.

Yhtäkkiä rauhallinen alku muuttuu sähköiseksi ja vauhdikkaaksi riidaksi, kun Liisa lukitsee heidät makuuhuoneeseen ja alkaa vaatia Kristiania tilille. Uhriutuvan, itsereflektioon kykenemättömän Kristianin tempominen on koomista, jopa surkuhupaisaa. Vähitellen pariskunnan salaisuudet alkavat avautua.

Toisaalla Liisan ja Kristianin tytär Kati (Ella Mettänen) ilmestyy vanhan opettajansa Samin (Paavo Kääriäinen) ovelle. Heillä on omat, synkät salaisuutensa. Ongelmaisen Samin menestyvä äiti Helena (Matleena Kuusniemi) ei puolestaan jaksaisi enää keskittyä poikansa kannatteluun.

Zinnie Harrisin näytelmä (suomennos Sarka Hantula) sijoittuu lähitulevaisuuteen, aikaan totuuden jälkeen. Huutoäänestyksellä sininen voi muuttua punaiseksi ja toisinpäin. Voiko toiseen luottaa enää edes yksityisissä keskusteluissa? Aikuiset yrittävät saada lapset pitämään vielä toivoa yllä, harhaisestikin. Milloin pitää myöntää, että toivoa ei enää ole? Näytelmä viittaa varsin suoraankin ilmastonmuutokseen ja lapsille syötettyyn ajatukseen siitä, että joku vielä pysäyttää lämpenemisen. Näytelmän henkilöiden itsekeskeisyys ja omaan napaan tuijottaminen järkyttävien tapahtumien keskellä on kovin inhimillistä.

Näytelmän nimi toteutuu kirjaimellisesti, ja lintuja putoaa taivaalta kuin sammakoita Raamatussa – tai elokuvassa Magnolia. Sammakoiden putoamista on pidetty niin anteeksiannon, vapahduksen kuin kaaoksenkin merkkinä. Kaikki määreet sopivat myös näytelmän lintuihin. Ihmisen luomassa, luonnoneläimille elinkelvottomassa maailmassa ja maailmantilanteessa ne ovat viattomia uhreja, ja tapa, jolla näytelmän hahmot niihin suhtautuvat, on kuvaavaa. Erityisen suuri merkitys linnuilla on Katille, kuin symbolina hänen omasta, varhain rikotusta viattomuudestaan.

Mestariohjaaja Riikka Oksanen (Lou Salomé, Poika) pitää jälleen hyvää draivia yllä. Myös näyttelijäkaarti on erinomainen ja etenkin Milonoffin ja Melasniemen yhteistyötä on herkullista katsoa. Pitkän yhteiselon tuoma luonnollinen yhdessä oleminen ja tekeminen on pariskuntakohtauksissa välitöntä.

Yksi näytelmän hienoista ratkaisuista on laittaa näyttelijät työntämään lavarakennelmaa eri kohtausten välissä oikeaan asentoon (lavastussuunnittelu Janne Vasama). Miten osuva metafora elämän jatkuvasta kamppailusta ja vaikeuksista, siitä myllynkivestä, jota näytelmän hahmot tahoillaan raahaavat.