”Tulit katsomaan tuhoamme” – Juha Itkonen kohtasi vaalipäivänä San Diegossa toisen jalkapalloisän, joka ei peitellyt näkemyksiään

Toimintamalli on selvästi ohjelmoitu aivoihini: Yhdysvaltain presidentinvaaliyönä heräilen jatkuvasti ja nousen aikaisin. Tällä kertaa se on kuitenkin turhaa, sillä olen ensimmäistä kertaa vaalien aikaan Yhdysvalloissa. On sitä paitsi vasta vaalipäivän vastainen yö, tuloksia ei ole odotettavissa ennen iltaa.

Kuuden jälkeen luovutan ja kömmin ylös sängystä. Laskeudun portaat alakertaan, laitan kahvin valumaan ja painan television päälle. Itärannikolla kello on jo yhdeksän ja kaikilla kanavilla täysi tohina käynnissä.

Erilaisia skenaarioita käydään läpi. Jos Trump vie heti alkuun Georgian ja Pohjois-Carolinan, mikä on Harrisin tie voittoon? Entä jos Harris menestyykin jo niissä hyvin? Ratkaiseeko kaiken lopulta Pennsylvania?

Hörpin kahviani ja ajattelen, miten tuttua tämä kaikki onkaan. Oikeastaan ainoa ero aiempiin vaaleihin on siinä, että katson amerikkalaisia kanavia paikan päällä ja vuorokaudenaika on armollisempi. Sama tauoton seuranta silti on käynnissä, samanlaiset kartat, joista vielä avoimet osavaltiot kääntyvät joko sinisiksi tai punaisiksi.

Mietin ymmärtävätköhän amerikkalaiset lainkaan, miten suurella mielenkiinnolla heidän presidentinvaalejaan seurataan ympäri maailman, mitättömän pienessä Suomessakin. Tajuavatko he, miten vahvasti koemme, että tuloksella on väliä myös meille? Omassa suomalaisessa somessani ei vaalipäivän aamuna juuri muuta vastaan tulekaan kuin Yhdysvaltain vaaleja – ennustuksia vaalituloksesta tai ihan vain avautumista sietämättömästä jännityksestä.

Yhdysvaltain presidentinvaaleissa on jotain epätodellista. Jännitys on samanlaista kuin urheilussa ennen arvokisafinaalia, vain jompikumpi voi voittaa, mutta toisin kuin urheilukisoissa, tuloksella on oikeasti merkitystä. Tämän uskomattoman show’n jälkeen maailman mahtavimmalla valtiolla on seuraavat neljä vuotta presidentti, jolla on laajat valtuudet viedä maataan haluamaansa suuntaan ja vaikuttaa samalla koko maailman asioihin.

Tuntuu, että niin ei pitäisi olla. Pitäisi olla jokin toinen, hiljaisempi ja rauhallisempi tapa valita tämä kyseinen, vaikutusvaltainen ihminen. Tämä meteli on selvästi aivan liikaa kaikille.

Keskellä päivää lähden lenkille viereiseen kanjoniin lepuuttaakseni hermojani. Jännitys ei ole pelkästään omaani, se on kollektiivista ja tarttuvaa. Se leijuu amerikkalaisessa ilmassa ja tulee Suomesta tietoverkkoja pitkin.

Ulkona kaikki on kuitenkin niin kuin minä tahansa tiistaina. Taivas on kirkas ja sininen, Kalifornian aurinko paistaa. Hiekka rahisee tossujeni alla, pupu livahtaa polun poikki pensaikkoon piiloon.

Ajattelen sitä mahdollisuutta, että annan yksille presidentinvaaleille aivan liian paljon painoa. Että annamme kaikki, varsinkin me vaaleja eri aikavyöhykkeellä jännittävät suomalaiset, sillä eihän Harris tai Trump lopulta meidän presidenttimme ole.

Minulle niin kuin suurimmalle osalle suomalaisista kyse on näissä vaaleissa nimenomaan Trumpista. Ajatus hänen paluustaan on raskas, sillä vaikka hän ei ole missään vaiheessa poistunutkaan kuvasta, presidenttinä hän olisi taas koko ajan kaikkialla. Hän olisi voimiensa tunnossa ja kostonhimoinen, ja jos mahdollista, entistäkin vakuuttuneempi omasta osaamisestaan mitä monimutkaisimmissa kysymyksissä. Hän olisi edelleen myös arvaamaton ja kaoottinen, ja jatkuva kaaos on kuluttavaa, sitä ei yksinkertaisesti enää jaksaisi.

Muistelen sitä kahdeksan vuoden takaista lumisateista aamua, jolloin menin katsomaan vaalitulosten selviämistä Yhdysvaltain Suomen-suurlähetystöön Helsingissä. Olin reissannut Yhdysvalloissa pitkin vuotta tekemässä matkakirjaa. Olin siis seurannut Trumpin nousua lähietäisyydeltä, en suinkaan pitänyt hänen voittoaan mahdottomana, mutta oli se silti yllätys.

Kaksi kuukautta myöhemmin seurasin virkaanastujaisia Washingtonissa. Vaikka kyse oli voitonjuhlista, tunnelma oli painostava. Trump oli voittanut, mutta silti edelleen jotenkin katkera ja tyytymätön. Kun pelkoa ryhtyy kauppaamaan, sen myymistä ei oikein voi lopettaa, vaikka toisaalta samaan aikaan onkin presidenttinä luvannut korjata kaiken ja johdattaa Yhdysvallat historialliseen kukoistukseen.

Rohkaisen itseäni ajattelemalla, että jos Trump nyt voittaa, ainakaan se ei enää tule yllätyksenä. Jos niin käy, sitten niin käy, ja kuka tässä muutenkaan tulevasta tietää yhtään mitään. Aurinko nousee silti, maapallo kiertää aurinkoa, ei mitään uutta auringon alla ja niin edelleen – ei auta muuta kuin laajentaa perspektiiviä ja elää omaa pientä elämäänsä maailmassa sellaisena kuin se on. Ja sitähän ei voi kiistää, että yhdysvaltalaisilla on oikeus valita presidenttinsä.

Neljältä lähden viemään poikaa jalkapalloharjoituksiin. Vaalihuoneistot ovat juuri sulkeutuneet ensimmäisissä vaa’ankieliosavaltioissa, Georgiassa ja Pohjois-Carolinassa. Tunnelma alkaa tiivistyä.

Ajomatkaa treeneihin on ilman liikennettä puolisen tuntia, mutta käytännössä matka vie iltapäiväruuhkassa aina enemmän. Vaikka kännykkää ei liikenteessä tietenkään sopisi räplätä, matelevassa autojonossa en malta olla päivittämättä uutissivustoja. Vielä niiltä ei selviä oikeastaan mitään, tuskin edes hiljaisia signaaleja. Pitäisi istua kotona kuuntelemassa puhuvia päitä.

Aurinko laskee jo länsirannikollakin, vähenevässä valossa on punertava sävy. Muutaman viikon jälkeen ympäröivä maisema tuntuu edelleen oudolta. En oikein ole onnistunut tottumaan siihen: kuiviin kukkuloihin, loputtomiin väyliin, erilaiseen valoon. Amerikka on aina tuntunut minusta kiehtovasti yhtä aikaa sekä tutulta että vieraalta, mutta tällä kertaa se tuntuu vieraammalta kuin joskus ennen. Se on myös muuttunut niin kuin kaikki koko ajan muuttuu, myös minä itse ja omat ajatukseni. En ole varma, mistä tässä vieraantumisessa on kyse.

Jätän pojan harjoituksiinsa ja ajan kirjastolle, jonka olen löytänyt jalkapallokentän lähistöltä. Autoja on tavallista enemmän, ja pian tajuan, että kirjastolla tietysti äänestetään.

Jono on pitkä, se ulottuu kauas ulos asti. Suurista ikkunoista näkee sisään sivuhuoneeseen, jossa ihmiset yksi kerrallaan astuvat äänestyskoppeihin. Sisällä kirjastosalissa jotkut ihmettelevät pyöreiden pöytien ääressä monimutkaisen näköisiä äänestyslappujaan. Suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee sitä muinakin päivinä, lukee läksyjään tai opiskelee.

Kaikessa tässä on jotain lohdullista ja rauhoittavaa. Hetkessä sysimustaksi muuttuneessa varhaisillassa kirjasto on siisti, hyvin valaistu paikka, sivistyksen ja tänä iltana konkreettisesti myös demokratian turvasatama. Ihmiset käyttävät äänioikeuttaan. Äänet lasketaan ja voittaja julistetaan. Jotkut pettyvät ja toiset riemuitsevat. Kaikki olisi oikeastaan juuri niin kuin pitää, ellei toinen presidentinvaalien ehdokkaista olisi jo vuosikausia aktiivisesti kylvänyt epäluuloa äänestysprosessia ja koko demokraattista järjestelmää kohtaan.

Istun hetken kirjastossa ja yritän kirjoittaa. Käytännössä vain selailen uutisia. New York Timesin sivuille ilmestyy ensimmäistä kertaa tulosennuste, jossa juuri tämän ehdokkaan voiton todennäköisyys on 60 prosenttia.

Palaan takaisin jalkapallokentälle, missä harjoitukset ovat käynnissä. Kentän laidalla valonheittimien loisteessa kolme minulle jo hivenen tuttua futisisää istuu kokoontaitettavilla tuoleillaan. Yksi heistä avaa saman tien keskustelun.

”Valitsit mielenkiintoisen ajankohdan tulla Amerikkaan”, mies sanoo. ”Tulit katsomaan meidän tuhoamme.”

”Tosiaan”, minä vastaan varovasti. ”Se on vaalipäivä tänään. Siltäkö sinusta tuntuu?”

”Siltä.”

Jatkaisin mielelläni keskustelua, mutta räväkän alun se jotenkin tyrehtyy. Tulkitsen sen johtuvan siitä, että yksi isistä on Amerikan tuhosta mahdollisesti eri mieltä eivätkä futisisät halua ajautua puheissaan liian kauas vaaravyöhykkeelle. Sen sijaan puhutaan taas turvallisesta aiheesta eli jalkapallosta.

Kaikki vilkuilevat silti välillä kännyköitään. Jokaisella on oma pieni tulosruutunsa, ikkunansa illan jännittäviin tapahtumiin. Tilanne vaa’ankieliosavaltioissa on yhä tietenkin auki, mutta neula New York Timesin ennusteessa painuu hitaasti mutta varmasti Trumpin puolelle. Rohkenen mainita tästä muille futisisille, sanon että Trump näyttäisi olevan niskan päällä, ja alun perin keskustelun avannut mies, suurin piirtein ikäiseni lääkäri, päästää taas höyryjä pihalle.

”Se paskaläjä. En voi sietää häntä. Uskomatonta, että hänet aiotaan päästään valtaa uudestaan, kun nähtiin jo, miten se edelliskerta päättyi.”

”En usko, että monetkaan ihmiset pitävät hänestä. Mutta he pitävät hänen politiikastaan”, toinen mies sanoo.

”Mikäs siinä, mutta hän on kelvoton. Hän ei kunnioita demokratiaa. Käsittämätöntä, että Amerikka on menossa tähän suuntaan. Tätähän me aikanaan Iranista pakenemme.”

Harjoitukset päättyvät. Miesjoukko hajaantuu, futisjunnut keräilevät kamojaan. Lähden kävelemään parkkipaikan suuntaan lääkärimiehen kanssa ja juttelen hänen kanssaan kaksin.

Käy ilmi, että mies on asunut Yhdysvalloissa koko ikänsä. Kun hänen vanhempansa muuttivat Iranista Kaliforniaan, hän oli seitsemän kuukauden ikäinen. ”Meillä kaikilla on ollut täällä hyvä elämä”, hän sanoo. ”Erinomaiset mahdollisuudet, ja on edelleen. En vain enää ymmärrä, mihin suuntaan Amerikka on menossa. On kuin se olisi tullut hulluksi.”

Kysyn mieheltä, mitä hän veikkaa tapahtuvan seuraavan neljän vuoden aikana, mikäli Trump nyt sitten todella voittaa. Mies sanoo ehkä hieman yllättäen, että eniten häntä huolestuttaa Lähi-itä. Iran pitäisi laittaa kuriin, mutta miten se tehdään? Hän pelkää, että tilanne karkaa kokonaan käsistä. Toisaalta hän ei tässä asiassa luottaisi erityisemmin myöskään Harrisiin, joka on aivan liian kokematon.

”Harris olisi varmaan kuitenkin vakaampi”, ehdotan.

”No olisi”, mies vastaa. ”Sitä kyllä. Kuka tahansa on vakaampi kuin Trump. Jopa koirani.”

Mies heilauttaa kättään ja astuu autoonsa. Astun omaani odottamaan poikaani. Vilkaisen jälleen uutisia ja teen niistä saman tulkinnan.

Mikään ei viittaa Harrisin nousuun, päinvastoin – ääntenlaskenta näyttää etenevän aika lailla samoissa merkeissä kuin vuonna 2016, jolloin Trumpin voitto oli muutamassa tunnissa selvä.

Poika tulee ja lähdemme ajamaan takaisin vuokratalollemme. Hän huomaa heti poissaolevuuteni ja arvaa, mistä se johtuu.

”Ei sun niitä vaaleja koko aikaa tarvitse ajatella”, 13-vuotias sanoo. ”Mä näen että sä ajattelet.”

”Trump näyttäisi vissiin voittavan.”

”Aha. Selvä. Me ei kyllä voida sille mitään.”

Ajamme eteenpäin. Ajovalot puhkovat marraskuisen illan pimeyttä, joka on uskomatonta kyllä pimeämpää kuin marraskuisen illan pimeys Suomessa, katuvaloja on Kaliforniassa paljon vähemmän ja ne vähätkin himmeämpiä. Mielenikin on synkänpuoleinen, vaikka lääkärimiehen purkaus lievensikin yksinäisyyden tunnettani ja tuntuu mukavalta, että oma poikani istuu vieressäni.

”Ei kannata ajatella sellaisia asioita, joihin ei voi vaikuttaa”, hän sanoo hetken päästä.

”Se on totta. Mutta kyllä ihmisen pitää vähän ajatella maailman asioitakin. Ei niitä voi kokonaan olla ajattelematta. Ymmärrätkö?”

”Joo kai.”

Olemme taas hetken hiljaa. Poika kysyy, voisimmeko käydä ostamassa limut huoltoasemalta. Sanon, että ehkä vaalipäivän kunniaksi voimme niin tehdä – tarvitsen itsekin pientä piristystä, jotta jaksan valvoa ja seurata tulosten varmistumista. Poika yllättyy iloisesti myöntymisestäni.

Huoltoaseman parkkipaikalla hän kaivaa puhelimensa esiin ja näyttää sitä minulle. ”Katso”, hän sanoo. ”Mulla on tässä tällainen kuva.”

Do you have a problem, kuvassa lukee ylimpänä. Lauseesta johtaa alaspäin kaksi nuolta, toinen vastaukseen Yes ja toinen vastaukseen No. No-vastauksesta nuoli johtaa suoraan lauseeseen Then don’t worry. Yes-vastauksesta nuoli johtaa kysymykseen Can you do something about it? Tähänkin kysymykseen on tasan kaksi vastausta, Yes ja No, jotka molemmat johtavat jälleen lauseeseen Then don’t worry.

Hymyilyttää. Arvostan lapseni empaattista ajattelua. Teinit osaavat välillä yllättää.

Kyllä se nimittäin ongelmalta tuntuu, Trumpin toinen tuleminen, joka myöhemmin tiistai-illan kääntyessä yöksi käytännössä varmistuu. Toisaalta ongelman laajuus selviää vasta tulevaisuudessa, enkä ainakaan ole ongelmani kanssa yksin. Myös puoli Amerikkaa hävisi. Vaalit käytiin, ja niiden tulos oli tällä kertaa tämä.