Pula-ajan lapset muistelevat – homeisia jauhoja, velliä ja perunaa
Pula-ajan lapsille ei jäänyt ihania ruokamuistoja. Avun lukijat kertovat kovia kokemuksia 1930–60-luvuilta.
Pula-aikana 1930–40-luvuilla moni lapsi eli niukkuudessa.
Pula-aika oli siinä mielessä tasa-arvoinen, että melkein jokainen joutui tinkimään ruoasta ja tavaroista. Avun lukijat kertovat myös 1960-luvusta, joka sekin oli monelle ankea. Samaan aikaan yhä useampi suomalainen alkoi siirtyä kohti kulutusjuhlaa.
Leipää homeisista jauhoista
"Kuusihenkinen perheemme evakuoitiin syksyllä 1945 Jaakkimasta ensin Pohjanmaalle, josta yhden talven jälkeen saimme siirron Keski-Suomeen Vaajakoskelle. Kaikki oli kortilla, niukkuutta oli leivästäkin.
Isä oli saanut ostetuksi säkillisen ruisjauhoja. Ilmeisesti hän hankki ne mustasta pörssistä. Muistan jauhot siksi, että ne olivat homeessa. Homeisista jauhoista leivotuista leivistä pystyin syömään vain kuoret." Reino Lappeenrannasta
Pihvinuija palkinnoksi – missä pihvi?
"Tuli sitten talvi, ja koululla oli hiihtokilpailut. Kaikki oppilaat osallistuivat. Minä osallistuin kolmasluokkalaisten ja isoveljeni kuudesluokkalaisten sarjaan. Kaikille ei riittänyt palkintoja, mutta sattumalta veljeni ja minä saavutimme kumpikin sarjamme viimeisen palkintosijan. Molempien sarjojen viimeinen palkinto oli puinen pihvinnuija.
Meillä oli kotiin tullessamme KAKSI PIHVINUIJAA. Emme varmaan kumpikaan olleet ikinä maistaneet pihviä. Hyvä, jos silloin tällöin pöydässä oli lihasoppaa. Onneksi nuijat olivat koivua, ja ne saivat kaikkia lämmittävän loppunsa keittiömme hellassa." Reino Lappeenrannasta
Lukittiin yksin kotiin ”päivähoitoon”
”Olin noin 5–7-vuotias ja asuin Oulun Hietasaaressa. Jouduin olemaan päivisin lukkojen takana yksin kun kaikki muut olivat töissä. Olin löytänyt tulitikut pöydältä. Sytytin nenäliinan tuleen ja heitin piirongin taakse. Oli onni, että mummoni tuli juuri silloin sisälle ja sammutti palon, muuten olisin menehtynyt ja en olisi tässä.
Ensimmäisen appelsiinini söin 6-vuotiaana. Niin oli herkkua ja piti heti saada lisää. Ensimmäisen karkkipussini sain samoihin aikoihin, se oli nimeltään Pinochio, hauska kuva ja hyvältä maistui toffeekarkki. Hampaani ovat pysyneet kunnossa, vaikka hammasharjaa ei silloin käytetty vielä.
Ikuiset muistot näistä jäi. Nykyään olisi vastuutonta jättää alle kouluikäinen lapsi yksin lukkojen taakse päiväksi.” Ritva Oulusta 73 v
Puliukkojen kanssa vaatteita etsimässä
"Muistan, kun lapsena 1960-luvun alkupuolella äiti lähetti minut usein Jyväskylän Pelastusarmeijan talolle hakemaan vaatteita itselleni ja sisaruksilleni. Sain etsiä niitä rappukäytävässä laatikoista, jotka oli sinne jätetty. Olin etsimässä yhdessä niin sanottujen puliukkojen kanssa. En ole koskaan sen jälkeen voinut kunnioittaa Pelastusarmeijaa." Nimimerkki Ikäihminen
Isää nöyryytettiin koulussa
"Isäni syntyi vuonna 1936. Hänen äitinsä oli piikana isossa talossa. Talollisen poika oli isäni isä, joka ei koskaan tunnustanut lastaan. Jatkosodan aikana mummuni toimi edelleen piikana ja kehräsi villalankaa öisin sekä kutoi silkkilangasta talollisille pöytäliinoja.
Koska isäni oli köyhän piian lapsi, hänelle annettiin koulussa huonoja numeroita. Hän sai kaikki syyt niskoilleen, jos koulussa tapahtui jotakin ikävää. Opettaja nöyryytti julkisesti. Isäni piti historiasta ja osasi sitä, mutta numerot olivat vitosta.
Ellei mummoni olisi ollut hyvä käsistään, ei hänen lapsillaan olisi ollut vaatteita päällään. Marjastus ja kalastus olivat oiva lisä ruokapöytään, näistä mummuni puhui aina. Hänelle kelpasivat särjetkin. Usein ruokana oli keitettyjä perunoita suolasärkien kera. Ruoka käytettiin tarkoin hyväksi, mitään ei heitetty pois. Pullat ja leivät leivottiin itse.
Isäni käytöksessä näkyi aikuisenakin se, että häntä oli pilkattu ja haukuttu. Hänen itsetuntonsa oli lapsena lyöty maahan.
Isälläni ja äidilläni oli kolme lasta. Äiti oli kotona, ja kaikki oli isän vastuulla. Sitten työttömyys iski. Isällä oli silminnähden vaikeaa.
Ei ollut kovin paljoa syötävää. Kaikki jaettiin tasan. Äitini joutui rahapulassa kääntymään köyhäinavun puoleen. Hän sai lappuja, joilla sai ostaa kaupasta ruokaa." Nimimerkki viiden lapsen äiti
Kotina yksi huone ja keittiö syrjäkylässä
"Sota varjosti koko lapsuuttani itäsuomalaisessa syrjäkylässä jokseenkin lähellä nykyistä rajaa. Juoksuhaudat oli kaivettu valmiiksi. Niitä ei onneksemme tarvittu, mutta ne olivat leikkipaikkojamme. Sodan aiheuttamat menetykset perhepiirissä heijastuivat mielialoissa.
Perheemme muutti pienestä peräkamarista isän rakentamaan uuteen taloon vuonna 1951. Uusi koti tuntui isolta, vaikka siitä oli valmiina vain huone ja keittiö. Valmiiksi se tuli vasta vuosien päästä.
Sähkövaloja ei ollut. Edellisen kodin pihapiiristä purettiin aitta, jotta saimme saunan. Meillä oli muutama lehmä, hevonen ja kanoja.
Koulumatka oli tosi pitkä, se taittui yleensä jalan, talvisaikaan hiihtäen puusuksilla. Niidenkin kärkiä isä "käpersi" joka vuosi. Äiti teki kahdet eväät: toiset syötiin koulussa, toiset kotimatkalla.
Äiti oli taitava käsistään. Hän neuloi ja ompeli meille vaatteita.
Ruoka oli tietenkin kovin yksipuolista: perunaa ja kastiketta, leivät tehtiin itse. Joskus vanhempien kaupunkireissulta saatiin näkkileipää, se oli suurta herkkua. Tavallisin välipala oli penkkivelliä: maitoa, ehkä ripaus sokeria ja kauraryynejä.
Kaikillahan silloin oli tiukkaa. Tietenkin olimme köyhiä, mutta ketään ei kiusattu." Inkeri vuosimallia 1946
Köyhille vanhaa makkaraa
"Muistan, kun menin nuorena kauppaan 1960-luvulla ja huomasin, että kauppias antoi vanhaa makkaraa köyhille. Siihen aikaan kauppiaat myös antoivat asiakkailleen joululahjoja. Tajusin hyvin nuorena, kuinka eriarvoisia ihmiset olivat. Rikkaat perheet saivat kauppiaalta arvokkaampia lahjoja kuin me köyhät. Tiesin tämän, sillä kaverini oli varakkaasta perheestä. Samoin heitä palveltiin kaupassa ensin, kun köyhät saivat odottaa.
Mummuni teki meille vaatteet. Perunat ja muut juurekset viljeltiin itse. Koko piha oli täynnä marjapensaita ja omenapuita. Marjastimme. Kaikki säilöttiin tarkasti talven varalle.
Pahimman työttömyyden aikoihin rahaa oli tosi vähän. Kun äitini hammas tulehtui, rahaa ei riittänyt kuin hampaan poistoon. Raha oli niin tiukalla, että se käytettiin vain ruokaan." Nimimerkki viiden lapsen äiti
Itketti mennä kauas kouluun
"Koen itseni erittäin etuoikeutetuksi, sillä vanhempani ymmärsivät jo tuolloin panostaa koulutukseen. Pääsin oppikouluun, mikä merkitsi isoja taloudellisia uhrauksia. Pitkien välimatkojen vuoksi jouduin asumaan viikot pois kotoa.
Ikävä oli hirveä, vielä ensimmäisen luokan jouluna minua itketti, kun isä saattoi kortteeriin. Koulussa oli pakko pärjätä, luokalle jääminen olisi merkinnyt koulunkäynnin loppumista, siinä motiivia opiskeluun.
Nykyään asiat ovat paljon paremmin, mutta eivät nykylapsetkaan helpolla pääse. Onneksi peruskoulu antaa yhtäläiset eväät kaikille. Toisaalta yhteiskunnalliset rakennemuutokset eivät sitten takaa tasapuolisia olosuhteita.
Lapsuuden lyheneminen huolestuttaa minua. Meillä pula-ajan lapsilla oli kuitenkin useimmiten melko turvallinen lapsuus, koska vanhemmat tekivät päätökset puolestamme. Sodan varjo näkyi horisontissa kaartelevien lentokoneiden savujuovina. Tulevatkohan ne sieltä vielä joku päivä?" Inkeri vuosimallia 1946
"Vihdoin tunnen onnistuneeni"
"Ei niukkuus helpota nykyisinkään. Koulussa vaaditaan lapsilta kaikkea, sukset ja luistimet. Pitää olla lasketteluvermeet ja rahaa.
Itse aikoinaan kieltäydyin ostamasta suksia tai luistimia. En kehdannut sanoa, ettei ole varaa. Pidin hiihtämisestä ja luistelemisesta, mutta myös veljeni ja siskoni tarvitsivat sukset ja luistimet. Itse uhrauduin, ja sain huonon numeron liikunnasta.
Olen tehnyt parhaani, jotta omat lapseni eivät joutuisi kokemaan puutetta ja pilkkaa. Nyt nuorin viidestä lapsestani opiskelee korkeakoulussa. Muutkin lapset ovat hankkineet hyvät ammatit.
Tunnen vasta nyt onnistuneeni ihmisenä, äitinä ja isoäitinä. Olen auttanut lapsia ja lapsenlapsia. Olen ostanut sänkyjä, leluja, vaatteita, urheiluvälineitä ja kaikkea tarvittavaa." Nimimerkki viiden lapsen äiti
