HOTELLIN AULASSA EI NÄY ketään. Kevyt tuulenvire kuljettaa avonaisesta lasiovesta sisään pinjan ja auringossa paahtuneen nurmikon tuoksua.

Raukean tunnelman rikkoo kolahdus. Sivuovesta ilmestyy tummatukkainen nuori mies, joka pahoittelee vuolaasti. Hänen nimensä on Paolo. Hän oli seuraamassa jalkapalloa televisiosta. Italia johtaa peliä. Tervetuloa Procidalle. Käydään katsomassa huonetta.

Kun tavarat on jätetty huoneeseen, on aika kurkistaa terassille. Puiden katveesta aukeaa näköala vastakkaiselle Ischian saarelle. Maisema on kaunis. Aurinko on lämmin. Ja kas, Paolo on palannut katsomaan jalkapalloa.

MONELLA ITALIAN-MATKAAJALLA ON HAAVE: LÖYTÄÄ SE YKSI täydellinen kylä, jonka muut matkailijat ovat ohittaneet. Paikka jossa vieras sujahtaa keskelle italialaista elämänmenoa, sitruunat kypsyvät kivimuurien suojassa ja papat ajelevat kylänraittia skootterilla.

Sellainen on Procida.

Napolinlahden saarista pienin ja tuntemattomin sijaitsee Ischian ja mantereen välissä, tunnin lauttamatkan päässä Napolin satamasta. Amalfin kuuluisalle rannikolle on 40 kilometriä.

Kun turistien massat virtaavat kuvankauniille Caprille ja rannoistaan tunnetulle Ischialle, Procida pysyy rauhallisena. Sitä ei tunneta oikein mistään. Paitsi siitä, että se on yksi Euroopan tiheimmin asutuista saarista. Neljän neliökilometrin alueella elää yli 10 000 ihmistä.

Ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Mutta juuri siinä piilee Procidan salaisuus.

Procidalla on kolme satamaa, ja Corricella on niistä viehättävin. Parhaiten maisemaa ihailee Terra Murratan kukkulalta, jonne kipuaa satamasta vartin. Näköalatasanne on täydellinen paikka napata ikimuistoinen Italian-kuva.

Maisemaa katsellessa miettii, miten näin viehättävästä paikasta ei ole kuullut aikaisemmin. Selfietä ottaessa jää huomaamatta, että talojen maali rapisee.

Paluumatkalla satamaan lommoinen roska-auto kitisee ohi. Sitten jyrkkää ylämäkeä rytyyttää kolmipyöräinen mopoauto, jonka moottori huutaa viimeistä päivää. Sen sisällä mamma ja pappa istuvat kylki kyljessä yrmeä katse eteenpäin suunnattuna. Taitaa olla päivän sanomiset sanottu, tai ehkä vuosien.

Piazza dei Martirin aukiolla on pysähdyttävä hetkeksi kuuntelemaan. Joku soittaa urkuja Madonna delle Grazien keltaisessa kirkossa. Kirkon kulmalta kapeat portaat vievät takaisin Corricellan satamaan, josta löytyy muutama hyvä ravintola. Perjantaina alkuillasta niiden terassit ovat tyhjillään. Vieressä kalastajat selvittävät verkkojaan verkkaisesti.

"TÄYTEEN VARATTU", SANOO RAVINTOLA LA LAMPARAN tarjoilija heti ovensuusta. Merenrantaravintolan terassilla istuu yksi pariskunta, ja muut pöydät ovat tyhjillään. Kaloihin ja mereneläviin erikoistunut La Lampara on Procidan paras ravintola. Sen kaunis terassi kohoaa suoraan meren ylle Corricellan satamassa.

"Lauantai-iltana varaustilanne on vielä pahempi", tarjoilija lisää. Mutta kun selviää, että pöytä tarvitaan vain yhdelle, tilaa löytyy.

La Lamparaan kannattaa aina tehdä pöytävaraus, varsinkin nyt. Kolme päivää sitten täällä kävi syömässä supertähti Will Smith perheineen.

Jo Napolissa puhuttiin siitä, kuinka amerikkalaisnäyttelijä on käynyt Italian rannikolla veneillessään Procidalla! Miten nyt käy? Pian sinne haluavat kaikki! Ja Denzel Washingtonkin oli mukana. Oh buon dio! Napolilaiset haluaisivat pitää Procidan omana salaisuutenaan, koska he käyvät viikonloppuisin täällä ottamassa aurinkoa.

Tarjoilija laskee eteen talon antipastoannoksen. Se on täynnä merenherkkuja: marinoitua anjovista, mustekalaa, yrteillä maustettua miekkakalaa leivän päällä. Pääruuaksi tulee grillattuja katkarapuja, joiden maku on uskomattoman hyvä. Vielä kello kahdeksalta suurin osa valkoisilla liinoilla peitetyistä pöydistä on tyhjillään. Täällä ei selvästi uskota siihen, että illan aikana voisi myydä useamman kattauksen.

Illallisen jälkeen on aika palata majapaikkaan. Yksi kalastajista on pistänyt sataman syvennykseen pystyyn grillin. Lapset juoksevat sen luokse kertakäyttöastiat kädessään. Viereisen ravintolan terassilla taas vietetään jonkun perhejuhlaa.

Tie hotellille kulkee pitkin kapeita kujia. Pihoilta kurkottelevien puiden sitruunat loistavat pimeässä. Ohitse pyöräilee isä, joka laulaa ääneen tarakalla istuvalle lapselleen.

"Procidalaisilla on erilainen luonne kuin ischialaisilla. Se johtuu elämäntavasta", Paolo kertoo seuraavana päivänä hotellissa. Caprilaisilla on jo pitkään ollut luksuselämänsä. Ischialaiset ovat enemmän maanviljelijöitä ja procidalaiset taas merikansaa. Procidan ja Ischian välillä on aina meneillään pieni kilpailu ja naljailu.

Procidalla ei tosiaan näe viiniviljelmiä tai peltoja, vain pieniä sitruunatarhoja. Suurin osa alueesta on rakennettu. Saaren keskus on Marina Granden satama ja sen ympärille syntynyt vanhakaupunki, joka jatkuu aina Corricellan satamaan saakka. Ruokakaupat voi laskea yhden käden sormilla, päätiet sormella: via Vittorio Emanuele.

Mitä täällä kannattaisi tehdä? Kysyn asiaa hotellin aulassa Paolon siskolta Mariannalta.

"Eipä täällä oikeastaan ole mitään erikoista. Voin pyytää jonkun viemään sinut veneellä saaren ympäri, jos haluat."

Eteläitalialaista vaatimattomuutta? Eihän sellaista pitäisi olla olemassakaan. Onhan saarella kuitenkin muutama nähtävyys: Castello dAvalosin autioitunut linna ja Abbazia di San Michele Arcangelon luostari. Ne sijaitsevat Terra Muratan kukkulalla.

Luostari on pieni, mutta sen terassilta aukeaa upea näköala Napolinlahdelle. Castello dAvalosiin ei ole vierailla asiaa, mutta sitä voi tutkailla mereltä tai linnan kalteriportin takaa. 1500-luvulla rakennettu koruton linnake toimi vankilana 1980-luvulle saakka.

Lukitun portin yläpuolella on suojeluspyhimyspatsas ja teksti Istituto di Pena. Villiintyneestä puutarhasta kantautuu yrttien ja kukkien tuoksu. Vähän matkan päässä makaa kuormurin ruostunut ranka, kauempana toinen.

Miten tällainen paikka voi olla paraatipaikalla keskellä Napolinlahtea? Sijainti olisi täydellinen luksushotellille.

Lounasta etsiessä osaa jo palata nopeasti Corricellan satamaan, tällä kertaa kehutun Caracalè-ravintolan terassille.

Missä kaikki muut asiakkaat ovat?

"Uimassa. Tänään on lauantai, ja silloin syödään myöhemmin", tarjoilija vastaa tuodessaan mereneläväpastaa.

Lauantai-iltapäivänä kapealla rannalla on italialaisia perheitä ja nuoria pareja. Ulkomaisia turisteja ei tunnu olevan missään. Corricellan satamassa vastaan on tullut yksi ranskalainen ja yksi amerikkalainen pariskunta.

Rannan tuntumassa on muutama baari sekä edullinen paikallisten suosima ravintola Da Girone. Lisää ruokapaikkoja löytyy Chiaiolellan huvivenesatamasta, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Purjeveneitä kyllä on, mutta satama on oikeastaan yksi kadunpätkä.

Procida on niin pieni, että siellä pystyy liikkumaan jalan. Saarella kulkee myös pikkubusseja ja takseja. Muistutuksena: eteläitalialaiseen pikkubussiin mahtuu aina yksi matkustaja lisää, oli se kuinka täynnä tahansa.

PROCIDAN SALAISUUS ON YKSINKERTAINEN: SAARI ON KUIN Amalfin rannikon kuuluisat kylät 50 vuotta sitten. Palveluita ei ole suunniteltu ulkomaisia matkailijoita varten. Kovin moni paikallisista ei edes puhu englantia. Turisti-infona toimii oma majapaikka, sillä saarella ei ole omaa turistitoimistoa.

Se hämmästyttää. Se virkistää.

Kävelyretkellä tulee kuljettua ihan tavallisten asuinalueiden halki, mutta sitten eteen sattuu saaren kaunein näköalapaikka. Via Pizzacon ja via Raian risteyksestä näkee Corricellan satamaan ja aina mantereelle asti. Jossain tuolla kihisee miljoonakaupunki Napoli. Mutta täällä on vain karamellitaloja ja syvän sininen meri, jota täplittävät kymmenet valkoiset huviveneet.

Sitten, kas kummaa, vastaan köröttelevät jälleen mamma ja pappa kolmipyöräisellä mopoautollaan, kylki kyljessä, ilmeenkään värähtämättä. Tekisi melkein mieli tervehtiä.

Juuri tätä Procida on. Ei tänne kannata tulla päiväksi vaan viikoksi – lepäämään. Nauttimaan siitä, että on löytänyt oman piilopaikkansa sitruunapuiden alla.