Apu

Presidentti Mauno Koivisto oli suuri mies ja lämmin ihminen

Presidentti Mauno Koivisto oli suuri mies ja lämmin ihminen

1923–2017. Presidentti Mauno Koivisto kuoli Snellmanin päivänä 12. toukokuuta kello 21.15 Helsingissä Meilahden sairaalassa 93 vuoden iässä. Toimittaja Raila Kinnunen seurasi Koiviston elämää vuosikymmenien ajan ja oppi tuntemaan ihmisen presidenttiyden takana.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Useimmat ihmiset sanovat, että muistakaa minut sellaisena kuin olin, silloin voimissani. Mauno Koivisto oli voimissaan aivan viime vuosiin asti, yhdeksänkymppiseksi. Pitkä hahmo alkoi painua kumaraan, askeleesta tuli varovaisempi, hänestä tuli ryhmyinen, kuten muistakin sitkaista sotaveteraaneista. Saattaa olla, että mieli välillä harhaili, ajatus katkesi, mutta skarppaamalla läsnäolo palasi. Maailmanmeno ja uutiset olivat hallussa, huumori kukki, veitikka tuikki silmäkulmassa, nauru narisi, hän oli elämälle ja maailmalle utelias. Ja kun siltä tuntui, hän sanoi, että väsyttää, ja vetäytyi näkymättömiin. Taisin tavata Koiviston ensimmäisen kerran 1970-luvun alkuvuosina. Seurasin Koivistoja valtiovierailuilla maailmalla ja vieraiden vastaanottajina Suomessa, erilaisissa juhlissa ja juhlien valmisteluissa, maakuntamatkoilla, aikana jolloin Mauno Koivisto oli pankkiiri, pääministeri, Suomen Pankin pääjohtaja, tasavallan presidentti ja vielä sen jälkeenkin. En ollut poliittinen toimittaja, vaan aikakauslehden joka paikan höylä ja siten vaarattomampaa lajia. Monet yhteydet liittyivät Tellervo tai Assi Koivistoon. Vuosina 2010–2012 kävin Luotsikadun tornikodissa monet kerrat – meillä oli Tellervo Koiviston kanssa yhteisiä hankkeita ja tavanomaisia haastattelujakin tallennettiin. Presidentti Koiviston 90-vuotishaastattelun tein puhelimessa pari päivää juhlien jälkeen marraskuun lopulla 2013.

Assi, Tellervo ja Mauno Koiviston muodostama tiivis perhe yhtenäisissä villapaidoissa ennen ensimmäistä presidenttikautta

Koivisto säteili rentoa karismaa ja fyysistä komeutta

Viisikymppinen Koivisto säteili rentoa karismaa, henkistä vahvuutta ja fyysistä komeutta. Hän oli miehekäs vailla pienintäkään machoutta tai röyhkeyttä. Hän oli poikamainen, ujo, sukkela, rehti siihen malliin kuin yksinäinen sheriffi Gary Cooper, hurmuri otsatöyhtöineen kuin Cary Grant Hän antoi mielikuvaa puoluepolitiikan ulkopuolella pysyttelystä, raikkaan tuulahduksen ja toivon muutoksesta. Vaikka totta kai hänkin oli pelimies, ilman pelisilmää ei kukaan etene presidentiksi asti. Voi olla, että Koivisto suhtautui liian varovaisesti Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin tai piti turhan visusti kiinni vakaasta markasta. Silti tuntui ja tuntuu yhä, ettei hän ajanut omaa tai edes omiensa etua, vaan Suomen etua, sellaisena kuin sen koki ja ymmärsi. Eero Heinäluoma tiivisti tämän Koivistoa muistellessaan niin, että Koivisto oli vallan kanssa sinut, vallankäyttö ei ollut päämäärä.

Apu 5/1982.

Mistä Manu-ilmiö sai alkunsa?

Miten merkittävänä Mauno Koivisto presidentti-instituutiota piti ja miten paljon se virka häntä muutti, sen tajusin Mauno Koiviston 70-vuotissyntymäpäiväjuhlassa Mäntyniemessä marraskuussa 1993. Toinen, viimeinen presidenttikausi oli silloin loppusuoralla: talvella 1994 valittiin uusi presidentti. Tuona iltana Koivisto päästi kömpelön charminsa ja sarkastisen huumorinsa valloilleen, ja jokainen muisti, miksi hänet huudettiin presidentiksi 1982. Hän oli matalan profiilin mies ja pihtari luonnoltaan, hän pisti charmin kortille, kunnes väläytti loppukaarteessa täyden värisuoran pöytään ja sai väen muistamaan, mistä se Manu-ilmiö sai alkunsa. Juhlalounaan puheessaan pääministeri Esko Aho nauratti väkeä siteeraamalla juhlakalua: ”Talouspolitiikka on aina väärää, kyse on vain siitä kenen kannalta ja miltä kannalta.” Mäntyniemessä Ritva Valkama ja Pentti Siimes esittivät Telle ja Manu -sketsin. Propellia sovitettiin leuan alle, katamaraania pilkattiin, mutta vähemmän se silti vuoti kuin ulkoministeriö. Ja lentopallollekin irvailtiin: Sikariporras-joukkue on vähin erin saamassa nimekseen Tekariporras. Laulumies Manu veti estradilla yhdessä Marjatta Leppäsen kanssa Mustanmeren valssin, joka oli yksi Koiviston lempikappaleista. Syntymäpäivälahjoja oli kaikenmoisia: sukkia – kun ne tunnetusti hajoavat Manulta jaloissa – villapaitoja, lapasia, heleä-ääninen vaskikello, jolla voi kutsua Inkoon Tähtelän isäntää vellille. Mäntyniemen keittiöhenkilökunta antoi kaksi kiloa tuoretta mustaa pussilakritsia. Kaikki tiesivät, miten Manu sitä rakastaa, ja koska verenpaine oli alakantissa, lakritsi sopi. Tellervo ja Assi antoivat lahjaksi pehmeästä nahasta tehdyn puusepän essun, jossa oli monta taskua ja iso koristekuvio. Siinä mies puksuttaa pienellä punaisella traktorilla, jäniksen korvat kurkkivat puskan takaa, ja toisella povella lukee isosti MK.

Mauno Koivisto teki työvierailun Neuvostoliittoon heti presidenttikautensa alussa maaliskuussa 1982.

Lentopallomies Koivisto ja Sikariporras

Juhlittavan kampaus oli geelillä taltutettu, koska hänen piti kesken juhlien käydä pelaamassa Sikariportaan kanssa lentopalloa, kuten joka torstai. Lentopallo oli Koivistolle tärkeä, viime vuosiin asti, jolloin tasapainovaikeudet veivät hänet kentältä, vaan ei katsomosta. Sikariportaan virallinen pelaajaesittely kertoi Koiviston strategiset mitat: pituus 190 senttiä, paino 88 kiloa, kengännumero 47, puvun koko 54. Sikariporras pelasi Suomen Pankin pelihallissa Liisankadulla, Suomen Filmiteollisuuden vanhalla studiolla. Heidän varauksensa jälkeen samalla puulattialla alkoi pankkilaisten sulkapallovuoro. Kävin siellä yhden kaverin kanssa pelaamassa 1980-luvulla, ja joskus lentopallolaiset eivät saaneet peliä poikki määräajassa, vaan odoteltiin ja törmättiin ovella. Salista kuului töminää ja taputuksia, eikä siellä tuoksunut sikari, vaan peli-ilo, liikkumisen riemu ja veljeys: kaikki olivat tasa-arvoisia, jälkeenpäin ei haukuttu tai kyräilty.  Joskus presidentti jäi oven rakoon kuikuilemaan Rolf Kullbergin ja vähäisempien peliä, ja kun mätin verkolla palloa täysillä kohti lattiaan, presidentti onnitteli lippaanvedolla. Lentopallo on oiva laji pitkäkasvuiselle strategikolle: ei jekkuja, kontaktia vastustajaan, vaan vastapuolen lukua, heikkouksien ja vahvuuksien tajuamista. Yksi kaikkein koskettavimmin Koivisto muistelleista on 98-vuotias Jaakko Estola. Hän kertoili, miten Koivisto nautti siitä, että sai kentällä olla vain yksi pelaaja muiden joukossa. Estolan ikää Koivisto aina päivitteli ilkikurisesti. Pelikaverit tapasivat vielä viikko ennen Koiviston kuolemaa. He muistelivat hereästi, nauroivat kunnolla, mutta hyvästellessä Estola uumoili, että ehkä tämä oli viimeinen kerta. Ilta-Sanomissa Estola sanoi, että ykköspelaajamme on kutsuttu viimeiseen vaihtoon.

Uudelleen valittu presidenttipari lomatunnelmissa Neitsytsaarilla maaliskuussa 1988.

Assi Koivisto oli isän silmäterä

Assi Koivisto oli Manun silmäterä, se, jonka pikkusormi riitti kookkaan isän kietomiseen. Tytär oli perheen ainokainen, itsenäinen, hauska, terävä. Hän piti vanhempansa ajan virtauksissa kiinni, varsinkin isän. Koiviston presidenttikaudella he livahtivat usein elokuviin, Assi halusi, että instituution edustaja tietää missä nuoret menevät. Katsottiin Terminatorit, Rocketeerit ja muut. He sujahtivat saliin valojen sammuttua kuin kuka tahansa isä ja tytär. Kumpikin nautti myös kortinpeluusta. Assi taisi olla 15-vuotias, kun tein juttua erikoisista etunimistä vuonna 1972. Tarina kulkee niin, että Maunon äidin isä oli kanttori-urkuri ja kun hän sai tyttären, tälle annettiin nimeksi Hymni. Joku ehdotti Hymnin käytölle jatkoa, mihin Tellervo Koivisto parahti, että mieluummin vaikka Assi, kun Mauno oli juuri nimitetty Turun Yliopistoon assistentiksi. Assi oli usein vanhempiensa virallisillakin matkoilla mukana ja sai pian Suomen prinsessan tittelin, jota hän kantoi pitkämielisesti ja ymmärtämyksellä. Vuonna 1985 isä ja tytär tekivät yhteisen oman maailmanympärysmatkansa. Assi joskus määritteli isänsä: hauska, älykäs, työteliäs ja kärsivällinen. Heillä oli oma bravuuriduettonsa: Meksikon pikajuna, kuuma tarina, jossa hidas satakuntalainen saa pitää tosi kiirettä. Assi Koivisto täyttää tänä lauantaina, 20. toukokuuta, 60 vuotta.

Apu 5/1988.

Koivisto oli tutkija, fundeeraaja ja taitava sanankäyttäjä

Lapsuuden karuus, äidin varhainen kuolema, elämän niukkuus, sotakokemukset, oma ehtymätön tiedonnälkä, ahkeruus, äly ja kokonaisuuksien hahmotuskyky muokkasivat Mauno Koivistoa. Hän oli tutkija, fundeeraaja, taitava sanankäyttäjä, hyvä esiintyjä, kielimiehiä muutenkin.  Opinnot Englannissa ja Ruotsissa toivat nämä kielet lähes syntyperäisen käyttäjän tasolle, saksa sujui hyvin, ja venäjä niin, että hän pystyi tutustumaan naapurin historiaan ja kirjallisuuteen alkuperäisellä kielellä. Myötähäpeää ei tarvinnut tuntea koskaan. Valtiovierailujen lehdistötilaisuuksissa hän oli vikkelämpi muilla kielillä kuin suomeksi – koki ehkä olevansa turvassa ja vähempien väärintulkintojen uhkaama. Suhde alkoholiin oli niukka ja ongelmaton, kaikkea kanssakäymistä hallitsi luottavainen varmuus, että kaikesta selvitään. Ainakin, jos hetki harkitaan ja tutkaillaan.

Apu seurasi Mauno ja Tellervo Koiviston valtiovierailua Kiinassa 1985.

Mistä Koivisto menetti malttinsa?

Nyt kun Koivistoa on muisteltu, esiin on noussut myös hänen kiivas temperamenttiinsa, äkkinäinen tulistuminen vääryydeksi kokemansa asian, epäoikeudenmukaisuuden tai valheen edessä. Sellaisesta sai näytteen Koivistojen kanssa Englannissa valtiovieraillut media paluulennolla kotiin. Matka oli sujunut mainiosti, lounas kuningattaren kanssa Buckinghamin palatsissa, neuvottelut, juhlat ja äkseeraukset. Lopuksi matkattiin Southamptoniin kastamaan Helsingissä rakennettua Royal Princess -risteilijää. Laivan kummiksi tuli prinsessa Diana, jonka avioliitto silloin jo rakoili. Kansainvälistä mediaa odotteli telakka-alueen hallin viimassa satamäärin, kiinnostuksen kohteena Diana, ei siis Suomen tasavallan presidentti. Prinsessa myöhästyi pahanpäiväisesti, arvovieraat värjöttelivät lavalla odottamassa, lopulta kireä kuninkaallinen saapui. Seurasi kättelyä, esittelyt ja samppanjapullon täräytys ja katoaminen laivan uumeniin. Paluulennolla presidentin käteen osui Iltalehti ja kirkuva otsikkoa skandaalista laivankastajaisissa: miksi Tellervo Koivisto ei niiannut prinsessa Dianalle? Koivisto syöksyi ykkösluokasta koneen takaosaan lehteä heilutellen ja kiroillen, sinkosi sen jollekin penkille ja näytti pelottavalta. Viesti oli selvä: alamaiset niiaavat kuninkaallisilleen, tasavaltalaisen ei tarvitse niiata kenellekään, ja joskus jos hän niin tekee, se tapahtuu yleensä kunnioituksesta toisen ikää, ei niinkään asemaa kohtaa. Ei siis niin, että tasavallan ykkösnainen niiaisi omaa tytärtään nuoremmalle vieraan maan prinsessalle. Kävi kerta kaikkiaan sääliksi omaa skuuppia kehitellyttä naistoimittajaa.

Samoissa vaunuissa Ruotsin kuninkaan Kaarle XVI Kustaan kanssa. 

Kyllä se siitä!

Mauno Koivistoa ajatellessa silmien eteen kelautuu kokonainen kuvasto. Vuoden 1982 vaalikampanjan pohjaton riemu ja energisyys, isolla kouralla huitaistut ”kyllä se siitä” -toivotukset. Monet muutkin sanonnat: ”Kun provosoidaan, ei pidä provosoitua.” ”Tarttis tehdä jotain.” ”Asioilla on tapana järjestyä.” Kuvat paidattomasta kivimiehestä Tähtelän murikoiden kimpussa, Tellervo ja Mauno polkupyöräretkellä Kultarannan männikkömaisemissa. Koivisto kiskomassa katamaraania kuriin laineilla. Koivisto, George Bush, Mihail Gorbatšov, Ronald Reagan, Koivistot ja Ruotsin kuninkaalliset ja muut naapurit. Koivisto leikkimässä sheriffiä Yhdysvaltain valtiovierailulla, lierilätsä päässä, asevyö lanteilla, sen näköisenä, että tätä olen aina halunnut leikkiä. Koivisto isoine kourineen huiskimassa Linnan parvekkeella, väkijoukon keskellä, vaeltamassa kädet taskussa viimassa reppu selässä ja lakki päässä kohti kirjailijankammiotaan Suomen Pankissa. Kourista nousee mieleen kuva Tellervo Kankaanrannan ja Mauno Koiviston seurusteluajoilta. He olivat kävelemässä metsätiellä yhdessä Tellervon lapsuudenystävättären kanssa, kun Mauno äkkäsi pienen sammakon hiekalla sutimasta, kumartui, otti sen kouraansa ja vei ojaan. Ja ystävätär ajatteli, että kyllä Tellervo on löytänyt itselleen oikean miehen.  Tai pääministeri pysäyttämässä autoa tien pientareelle, kun itki niin, ettei tietä nähnyt. Oli elokuu 1968 ja tieto Tšekkoslovakian miehityksestä oli juuri saapunut. Tai Koivistojen vierailu Ruotsiin juuri ennen Kekkosen vallasta luopumista. Koivistoa kohdellaan jo kuin presidenttiä, tehdasvierailu vie Gustavsbergin tehtaille. Siellä valmistetaan – yhä – maailman parhaiksi noteerattuja posliinisia wc-pyttyjä. Koivisto kumartuu keltainen kypärä päässään kurkistamaan syvälle valkoiseen pyttyyn ja ilme on virnuileva: jaahas, että tämöttiiskö tää tulee olemaan tästedes? Tai valtiovierailu Kanadaan vuonna 1990. Erikoishaastatteluun lupautunut presidentti saapuu Ottawan vierastalon olohuoneeseen. Sohva on järjettömän matala ja leveä ja hän istahtaa sille polvet koukussa kuin heinäsirkka ja kysyy, että mikäs nyt on murheena? Sillä tavalla kuin kysyy ihminen, joka on tottunut, että häntä lähestytään erilaisilla ongelmilla. Olisi tehnyt mieli sanoa, että on tässä kyllä kaikenlaista… mutta onneksi Martti Manninen täräyttää nauhurin pöydälle: on syytä pysyä arkistoitavassa asiassa. Siinä haastattelussa Koivisto kertoi päättäneensä, että inkerinsuomalaiset saavat paluumuuttajastatuksen. Kihelmöi jäädä uutisen päälle viikkolehden aikatauluilla, ja pahus, Koivisto kertoi asian parin päivän päästä vierailun päättävässä lehdistötilaisuudessa kaikelle maailmalle. Ei tullut omaa suurta uutista, mutta tuli paluumuuttajien tulva.

Lännenmies Koivistoa verrattiin usein seriffiin. Tähden hän sai rintaansa Teksasissa 1983.

Koivistojen välillä rätisi ikiaikainen kumppanuus

Vuonna 1999 Tellervo Koivisto julkaisi kirjan Päiväkirjan uudet sivut. Siinä hän kertoi kummallisten ja erikoisten sattumusten ohella syvästä masennuksestaan. Hän oli yhä hauras, mutta voimat ovat palaamassa. Presidentti palasi kotiin Luotsikadulle haastattelun loppupuolella. Tellervo huhuili, että tulepas pokkaamaan. Ruutupaitainen komea mies tuli ja katseli vaimon olotilan tarkasti. Asettui sitten kuvattavaksi. Laski kämmenlapansa vaimon olkapäälle ja ilmoitti tarvitsevansa vähän tukea. Vaimo oli juuri kertonut, miten suuri lohtu ja tuki miehestä on ollut, miten mies väsyi vahtiessaan sairastuneen puolison unta kuin koira. Kolmisen vuotta myöhemmin istuin taas kirjastossa, Tellervon työhuoneessa emäntää tenttaamassa. Presidentti palasi ratikkareissultaan ja marssii ohi kohti omaa työhuonettaan. Ennen kuin ehdin kysellä voinnista, hän hihkaisi: ”Niin kuin märkä palaa, niin kuin märkä palaa”. Matkalla keittiöön hän jarrutti, oven kamana oli noin 180 sentissä, kuten vanhan jugendtalon hissin ovessakin. Nopeasti siinä oppii nöyrtymään. Seuraavan kerran olin vaivaksi, kun tein kirjaa Paavo Lipposesta syksyllä 2011. Koivistot olivat lupautuneet kuvailemaan entistä vara-Manua, Koiviston sihteeriä, ja sittemmin tietysti moneen muuhun yltänyttä miestä. Istunto venähti nelituntiseksi. Kuuntelijan sydän oli kippuralla, historian siivet viuhtovat. Koivistojen välillä rätisi ikiaikainen kumppanuus, tunteminen ja yhteys, naljailua, narisevaa naurua. Puhuttiin tunteen möykyistä ja piilotelluista herkkyyksistä. Koivisto korautti äkkiä, että ”myrs” – siltä äännähdys ainakin kuulostaa. Että näin se on meidänkin kesken ja se tarkoittaa: mä rakasta sua. Ja Tellervo huiskasi, että siinä se meni, suomalaisen miehen rakkaudentunnustus.

"Nyt on peräti levollista ja itselläni rauhallinen olo"

90 vuoden ja kolmen päivän ikäinen Mauno Koivisto hyrisi puhelimessa tyytyväisenä. Juhlittu oli kolmeen kertaan ja varsin siedettävästi. – Tärkeää on, että näkee vanhoja ystäviä ja tulee monenlaista mielenkiintoista muistelua. Ystävien tapaaminen ystävällisissä merkeissä on kivaa, Koivisto tuumasi. Hän sanoi juhlia kivuttomiksi, kun eivät olleet niin muodolliset – aiemmat muodollisemmat ovat koetelleet voimia ja kärsivällisyyttä, nämä eivät. – Ei paljon puheita pidetty eikä laulettu. Mutistiin hiljaisella äänellä, keskusteltiin menneistä ja uusistakin asioista. Presidentti kertoi seuraavansa uutisia tiukasti lehdistä, tosin uutisanti sai vanheta tunnin pari, ei hän sydän syrjällään odottanut mitä postiluukusta tulee – sähköisestä mediasta ja viihteestä hän ei välittänyt. – En erikoisemmin murehdi maailman menoa. Yleisesti ottaen maailma on rauhoittunut, asiat ovat hollillaan. Muutama vuosi sitten havahduin, että helkkari: maailmassa ei ole meneillään yhtään suurta sotaa! Nyt on peräti levollista ja itselläni rauhallinen olo. Tästä on aikaa nyt kolme ja puoli vuotta. – Nautitaan arkipäivästä, kun se on tuskaton. Yleensä se on. Aika hurisee tossa. Ei valittamista. Torkuskelen pitkin päivää välillä.

Apu 35/1983.

Mauno Koivisto kävi Alzheimer-kerhossa pari kertaa viikossa

Alzheimer-diagnoosin saatuaan Mauno Koivisto kävi Alzheimer-kerhossa pari kertaa viikossa. Sitten hän kaatui kotona ja olkapää murtui. Kuntoutuksen ja hoidon takia hoitokoti kävi kotia paremmaksi paikaksi. Tellervo Koivisto matkasi sinne joka päivä, viipyi kolme neljä tuntia ja soitti vielä illalla. Iltasoitto oli vaikea paikka kummallekin, haikea. Vieraita Mauno Koiviston luona kävi paljon, ja hän viihdytti osastonsa väkeä tarinoillaan, ringin keskipisteenä. Viikon verran hän ehti olla sairaalassa saattohoidossa. Koiviston aika tuli täyteen 12.5.2017 kello 21.15. Snellmanin ja suomalaisuuden päivänä, juuri kun liput oli laskettu salosta. Seuraavana aamuna, Flooran päivänä, ne nousivat Koiviston kunniaksi suruliputukseen. Surua suurempi on kiitollisuus ja huoli läheisten jaksamisesta. Lähtöön he olivat ehtineet valmistautua, lähdön tapa oli armollinen ja lopulta aika nopea. Esirippu lipui hiljalleen eteen.

Teksti Raila Kinnunen, kuvat A-lehtien kuva-arkisto ja Lehtikuva, Dan Hansson / TT / Lehtikuva

Lue myös:

Tellervo Koivisto: Muistisairauksista pitää puhua

Julkaistu: 21.5.2017